perjantai 26. kesäkuuta 2015

SINÄ OLET MINUN SISKONI

Tämä ei korvaa puhetta eikä runoa, tämä on vain minulle tyypillistä tarinointia, pintapuolista muistelua, joka sisältää aineksia molemmista - on siis noiden kahden ansiokkaasti sekoitettu kummajainen. Sisareni toivoi runoa synttäreilleen, mutta tunteiden kirjo ei sitä suoranaisesti sallinutkaan, vaan sisältäni suoltui seuraavaa:

Makalle 26.6.2015

Kuljen ruohottunutta, lähes umpeenkasvanutta polkua, mökkejämme yhdistävää. Muistoissani helisevät kirkkaat lastenäänet, joihin kaiku vastaa milloin kallioilta, 
milloin rannalta tai kotipihalta. Haikeus kaivautuu rintaani. 
Se pusertaa sydäntä, ja ikävä riipaisee käsittämättömän kovalla kouralla. Autius ympärilläni kumisee ontoin lyönnein ja muistot sitovat seppelettä kulmilleni. Sillä äänet ovat vaienneet - mökkiranta on tyhjä ja hiljainen.

Aina näin ei ole ollut. Vilkkaan sisarusparven kupeista on versonut vähintäänkin yhtä eloisia lapsosia, jotka aikoinaan juoksentelivat ja mekastivat näillä samoilla rannoilla. Nyt he juoksentelevat ja mekastavat jo pitkin maailman rantoja, ja kaksi meistä viidestäkin on siirtynyt Suureen Tuntemattomaan, joten jäljellä on enää kolme siskosta taivaanrantaa tavoittelemassa.

Eihän meillä silloin muinoin, elämämme alussa ollut talouskoneita, ei ollut myöskään telkkaria, ei kraanavettä eikä edes sähköä, rahasta puhumattakaan, mutta mihin niitä olisimme tarvinneetkaan? Meillähän oli koti, vanhemmat, vaatteet ja ruokaa. Oli myös ylös seinälle istutettu radio, ettemme olisi sitä kouhottaessamme särkeneet. Ja mikä tärkeintä, meillä oli toisemme. Mistä muusta olisimme osanneet edes uneksia? Voiko elämältä enempää pyytääkään?

Me tytöt saimme joka vuosi kaksi uutta pyhämekkoakin, äidin lapsilisillä ostetusta kankaasta jouluksi ja äitienpäiväksi ompelemaa, jolloin entistä pyhämekkoa oli lupa pitää arkenakin, kunhan muisti pistää essun sen suojaksi.

Leikkikalutkin löytyivät omalta pihalta. Samoin leikkikoti, jossa koivun juurten välinen alue esitti pirttiä, sen viereinen kamaria, ja kukin vuorollamme sisäistyimme perheen isään, äitiin tai lapseen. Isä lähti kirves tai viikate olallaan töihin, vihellellen – se viheltäminen oli jostain syystä tärkeää, vaikka se tuppasi naurattamaankin - äiti jäi hoitamaan kotia, lapsia ja karjaa. Harmaa tykinammuksen suojus toimi kaksireikäisenä hellana, muhkurainen punakeltainen kattila keitti kivipottuja, harmaankirjava pannu kahvia, ja kävyt tikkujalkoineen laidunsivat lehminä, lampaina, hevosina ja possuina. Näen tuon kaiken elävästi silmissäni vieläkin.

Myöhemmin minusta tuli lukutoukka, joka ahnehti kaiken mahdollisen niin naapuruston hyllyiltä kuin koulun kirjastostakin, mutta te Upan kanssa leikitte nukeilla varmaan vielä viisitoistavuotiainakin.

Nuoruus kultasi ja sokeroi puutteet, sillä se toi luoksemme Hänet, ja sydämen läpi käyvän Rakkauden. Sen ehdottoman. Ainoan. Niin ainakin luulimme silloin, sillä olihan se niin uskomatonta, että joku tykkäsi meistä viheliäisistä niin paljon, että halusi perustaa perheen kanssamme, joten pakostakin siihen hurmaantui. Ajatukseen onnesta ja vaaleanpunaisten haavepilvien päällä tanssahteluista.

No, kukin meistä vuorollaan koki sen, onnensa ja menetyksensä. Mutta sinulle sälytettiin raskain taakka; sinulta temmattiin yllättäen pois lapsi, ja vähän myöhemmin järisi maailmasi uudemman kerran, huolimatta uskostamme, että kaiken SE kestää. Rakkaus.

Elämäsi pohja oli kadonnut, mutta vaikka yöt uursivatkin lattiaan reittejään, sinulla oli työsi ja työtoverisi, jotka kannattelivat sinua arkipäivät, pitivät pystyssä aamusta iltaan. Samoin lapsesi seisoivat rinnallasi. Tukien.

Ja ehkä juuri siksi sinä jaksoit kantaa minuakin, koditonta, mieron tielle joutunutta.

Otit minut vastaan avosylin, kun laskeuduin asemallesi tyhjänä, sammunein silmin ja pirstaleisin sydämin; se unelmiemme ehdoton rakkaus oli minullekin muuttunut vastakohdakseen.

Tarjosit kotisi kodikseni, kävelytit, kuuntelit, kiehuit vuokseni ja itkit kanssani. Enkä unohda sitä koskaan.

Ja vähitellen, askel askeleelta, hetki hetkeltä, öittemme ja päiviemme kiertoon löytyi loimia, siteitä, jotka kutoivat toivoa ja tulevaisuutta.

Mutta nyt me kolme siskosta, nyt me entistäkin enemmän osaamme arvostaa läheisyyden sidoksia ja pitää tiukasti yhtä. Ja niin kauan kuin sydän lyö, me pidämme. Luoja siinä meitä auttakoon ja armahtakoon! Kiitos, että näin on.

Hyvää syntymäpäivää, sisko!

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voi kunpa minullakin olisi niin ihana siukku kuin Sinä olet/olet ollut
sisaruksillesi! Kirjoitat niin ihanaa tekstiä sisaresi syntymäpäivälle,
että minua ihan itkettää!
Omien sisarteni kanssa (kaksi on jo poissa)välimme viilenivät - näin
jälkeen päin katsottuna jonnijoutavista asioista, emmekä olleet viime
vuosina juuri missään tekemisissä keskenämme. Mutta minulla on vielä
veli, tosin hänkin kaukana kilometreissä laskettuna, mutta sydämessä
hyvin lähellä.

Mukavaa syntymäpäiväjuhlaa ja terveisin AZ

Sylviira kirjoitti...

Ihanuudesta en mene sanomaan mitään, sillä muistan hyvin ne monet lapsuuden räiskyvät ja räjähtävät hetket, jolloin toisiamme kuritimme (ja uskon olleeni se kaikkein viheliäisin siinä hommassa), mutta se kai lienee luonnollistakin perheissä, joissa on monta lähes samanikäistä lasta. Ulkomaailmaa vastaan pidimme kyllä aina yhtä; kukaan ei saanut kohdella kaltoin ketään meistä, ja se yhtenäisyys lienee säilynyt näihin päiviin saakka. Ellei konkreettisesti pystytty toimimaan, niin henkinen tuki oli aina tiedossa. Jos siskoja ei olisi ollut, luulen, etten enää täällä porskuttelisikaan. Kiitos, AZ. Ehkä Sinäkin vielä saat omiin sisariisi yhteyden!

kaisumarjatta kirjoitti...

Näin syntyvät hyvät lyyriset proosarunot.. Minusta tämä on upea runo. Sanoissa on paljon rakkautta ja lämpöisiä muistoja

Sylviira kirjoitti...

Kiitos, kaisumarjatta!

LUETUIMMAT