SINÄ OLET MINUN SISKONI

Tämä ei korvaa puhetta eikä runoa, tämä on vain minulle tyypillistä tarinointia, pintapuolista muistelua, joka sisältää aineksia molemmista - on siis noiden kahden ansiokkaasti sekoitettu kummajainen. Sisareni toivoi runoa synttäreilleen, mutta tunteiden kirjo ei sitä suoranaisesti sallinutkaan, vaan sisältäni suoltui seuraavaa:

Makalle 26.6.2015

Kuljen ruohottunutta, lähes umpeenkasvanutta polkua, mökkejämme yhdistävää. Muistoissani helisevät kirkkaat lastenäänet, joihin kaiku vastaa milloin kallioilta, 

milloin rannalta tai kotipihalta. Haikeus kaivautuu rintaani. 

Se pusertaa sydäntä, ja ikävä riipaisee käsittämättömän kovalla kouralla. Autius ympärilläni kumisee ontoin lyönnein ja muistot sitovat seppelettä kulmilleni. Sillä äänet ovat vaienneet - mökkiranta on tyhjä ja hiljainen.

Aina näin ei ole ollut. Vilkkaan sisarusparven kupeista on versonut vähintäänkin yhtä eloisia lapsosia, jotka aikoinaan juoksentelivat ja mekastivat näillä samoilla rannoilla. Nyt he juoksentelevat ja mekastavat jo pitkin maailman rantoja, ja kaksi meistä viidestäkin on siirtynyt Suureen Tuntemattomaan, joten jäljellä on enää kolme siskosta taivaanrantaa tavoittelemassa.

Eihän meillä silloin muinoin, elämämme alussa ollut talouskoneita, ei ollut myöskään telkkaria, ei kraanavettä eikä edes sähköä, rahasta puhumattakaan, mutta mihin niitä olisimme tarvinneetkaan? Meillähän oli koti, vanhemmat, vaatteet ja ruokaa. Oli myös ylös seinälle istutettu radio, ettemme olisi sitä kouhottaessamme särkeneet. Ja mikä tärkeintä, meillä oli toisemme. Mistä muusta olisimme osanneet edes uneksia? Voiko elämältä enempää pyytääkään?

Me tytöt saimme joka vuosi kaksi uutta pyhämekkoakin, äidin lapsilisillä ostetusta kankaasta jouluksi ja äitienpäiväksi ompelemaa, jolloin entistä pyhämekkoa oli lupa pitää arkenakin, kunhan muisti pistää essun sen suojaksi.

Leikkikalutkin löytyivät omalta pihalta. Samoin leikkikoti, jossa koivun juurten välinen alue esitti pirttiä, sen viereinen kamaria, ja kukin vuorollamme sisäistyimme perheen isään, äitiin tai lapseen. Isä lähti kirves tai viikate olallaan töihin, vihellellen – se viheltäminen oli jostain syystä tärkeää, vaikka se tuppasi naurattamaankin - äiti jäi hoitamaan kotia, lapsia ja karjaa. Harmaa tykinammuksen suojus toimi kaksireikäisenä hellana, muhkurainen punakeltainen kattila keitti kivipottuja, harmaankirjava pannu kahvia, ja kävyt tikkujalkoineen laidunsivat lehminä, lampaina, hevosina ja possuina. Näen tuon kaiken elävästi silmissäni vieläkin.

Myöhemmin minusta tuli lukutoukka, joka ahnehti kaiken mahdollisen niin naapuruston hyllyiltä kuin koulun kirjastostakin, mutta te Upan kanssa leikitte nukeilla varmaan vielä viisitoistavuotiainakin.

Nuoruus kultasi ja sokeroi puutteet, sillä se toi luoksemme Hänet, ja sydämen läpi käyvän Rakkauden. Sen ehdottoman. Ainoan. Niin ainakin luulimme silloin, sillä olihan se niin uskomatonta, että joku tykkäsi meistä viheliäisistä niin paljon, että halusi perustaa perheen kanssamme, joten pakostakin siihen hurmaantui. Ajatukseen onnesta ja vaaleanpunaisten haavepilvien päällä tanssahteluista.

No, kukin meistä vuorollaan koki sen, onnensa ja menetyksensä. Mutta sinulle sälytettiin raskain taakka; sinulta temmattiin yllättäen pois lapsi, ja vähän myöhemmin järisi maailmasi uudemman kerran, huolimatta uskostamme, että kaiken SE kestää. Rakkaus.

Elämäsi pohja oli kadonnut, mutta vaikka yöt uursivatkin lattiaan reittejään, sinulla oli työsi ja työtoverisi, jotka kannattelivat sinua arkipäivät, pitivät pystyssä aamusta iltaan. Samoin lapsesi seisoivat rinnallasi. Tukien.

Ja ehkä juuri siksi sinä jaksoit kantaa minuakin, koditonta, mieron tielle joutunutta.

Otit minut vastaan avosylin, kun laskeuduin asemallesi tyhjänä, sammunein silmin ja pirstaleisin sydämin; se unelmiemme ehdoton rakkaus oli minullekin muuttunut vastakohdakseen.

Tarjosit kotisi kodikseni, kävelytit, kuuntelit, kiehuit vuokseni ja itkit kanssani. Enkä unohda sitä koskaan.

Ja vähitellen, askel askeleelta, hetki hetkeltä, öittemme ja päiviemme kiertoon löytyi loimia, siteitä, jotka kutoivat toivoa ja tulevaisuutta.

Mutta nyt me kolme siskosta, nyt me entistäkin enemmän osaamme arvostaa läheisyyden sidoksia ja pitää tiukasti yhtä. Ja niin kauan kuin sydän lyö, me pidämme. Luoja siinä meitä auttakoon ja armahtakoon! Kiitos, että näin on.

Hyvää syntymäpäivää, sisko!

MUN SISKONI

Olen sikkon luona kylässä. Kun lähden, otan hänet mukaani, istutan autoon ja pistän turvavyön tiukasti kiinni. Illalla vahtaamme telkkaria vierekkäin hänelle levittämältämme sohvalta. Kolmatta kertaa nauramme Putoukselle, jota sivistyneet ihmiset eivät katso, mutta mehän emme olekaan lähelläkään sivistyneitä, me ollaan vain syntymähulluja, joita elämä on pitänyt hengissä huumorin avulla..

Kun yöllä poikkean "puuteroimassa", hän teeskentelee olevansa hereillä, vaikka takaisin sänkyyn päästyäni kuulen, miten kamalan hereillä hän onkaan - ääni kantautuu makkariini asti. 

Miten onnellinen olenkaan siskoistani! Ensinnäkin kymmenen vuotta vanhemman veljeni lähtö pysäytti (lähes menehdyin itsekin silloin, koska pieni, suloinen oppilaani joutui tapaturman uhriksi samoihin aikoihin), sitten menetimme yllättäen minua viittä vuotta vanhemman siskoni, joka piti meidät penikat kurissa, kantoi minut, temppuilevan, syntymistään ihmettelevän ja rajojaan potkivan kartanolle, kun kukaan ei mahtanut muuta, leikkasi muka lettejä kasvattavien siskojen hiukset äidin pyynnöstä, piti jöötä... Menetys tuntui loputtomalta; hän sentään oli auttanut kaikissa elämän mutkissa, lähettänyt radionsa lukiolaiselle, majoittanut tämän nuoren avioliittonsa yksiön vaatehuoneeseen, ostanut vaatteita, ruokaa, järjestänyt kesätöitä... Ja nyt en enää voinutkaan maksaa hänelle takaisin, ainakaan tässä elämässä! Joka kesä käyn hänen kiveään silittämässä, itkemässä.

Silloin heräsin maailmaan, jossa ei ollutkaan enää ydinperheestäni minun lisäkseni jäljellä muita kuin kaksi sisarta. Silloin päätin, että me pidetään yhtä, tuli mitä tuli. Kun maailma kolhi heitä, minuakin siinä ohessa, ainoa turva oli sisko. Kenen muun luokse sitä olisi voinutkaan mennä? KIITOS!

Muuten... kerroin hänelle vasta tänä aamuna, että huomasin jo eilen hänen eriväriset sukkansa...

MITÄPÄ SE HYVEJÄÄ

Päiväkirjamerkintä viime kesältä:

"Ihana siskoserkkutapaaminen mökkimaisemissa. Halattiin, itkettiin ja naurettiin. Muisteltiin menneitä, ikävöitiin verhon taakse poistuneita. Anivarhain seuraavana aamuna kiiruhdin takaisin kotiin, Peppinjan luo.

- Mummi, sä oot niin ihanannäköinen, kun sä oot niin pullea, ihasteli Pinja eilen. Olin juuri vetäissyt päälleni hellemekon, jonka summanmutikassa olin siepannut kaupasta kärryihin. Uskottavahan se on kun lapsi niin sanoo. Olen ihanannäköinen... Ainakin lapsen silmissä.

Myös molemmille tytöille oli ostettu kesämekot, itse valitut, peilin edessä sovitetut ynnä niihin sopivat kengät. Kelpaa niissä koulut ja esikoulut aloittaa.

Runoviikko jäi tällä kertaa pienemmälle huomiolle pikkuvieraiden vuoksi, vain kerran karkasin runokaraokea kuuntelemaan. Mieli paloi omia runoja lausumaan, mutta kaenuulaenen mitäpäsehyvejää voitti. Jälleen kerran. Ei minusta ole omaa itseäni esille tuomaan."

Muistoissani / sydämessäni elän yhä entisessä kodissani, siksi tämä päiväkirjan selailu. Joulu tulee olemaan vaikea...

KAINUU?

Kainuu? Kainuulainen? 

Mikä? Kuka? Missä? Milloin?

Minä en enää ole. 

Mikään? Kukaan? Missään? Milloinkaan? 

Tai... olen kai, jotenkin, jotakin, jossakin... 

Ainakin kainuulainen lienen loppuun saakka, sitä ei minulta kukaan pysty riistämään, ei kukaan pois sydämestäni pyyhkimään. 

Mutta Elämä... Niin, se nakkasi minut pois rakkaasta Kainuustani, minun Kainuustani. Lähellä kuitenkin nyt lapset, lapsenlapset, sisko ja sydämeni sisko. Se riittää?

Sydän vain on yksin ja äänetön, sillä sen syke jäi Kainuuseen, samoin piskuinen mökkini. 

Mutta enkelit kantavat...

IHAN ASIASTAKO?

"Ambulanssia ei siis tilata eikä poliisia. Mitä ne lapsetkin sanoisivat, jos Una tekisi kuten pitäisi, saattaisi pahantekijän vastuuseen? Veisi heiltä isän pois, sallisi häpeän lankeavan heidänkin ylleen…

Ei, mahdotonta!

Hän siirtyy sisälle, istuu huumaantuneena nojatuolissa ja antaa ajan ryöpytä ylitseen; ei pysty vielä sulattamaan raakaa todellisuutta. Toiset eivät puhu asiasta, Hurman siskohan oli sisällä, joten vain avokki näki kaiken eikä hänkään mainitse sitä. Vaikuttaa siltä kuin kaikki olisi Unan syytä!

Ihan asiastako hän sai siis halosta päähänsä?

Ne sulkeutuvat vinttihuoneeseen kolmisin. Una istuu yksin alhaalla ja päättää sitten, että hänelläkin on oikeuksia. Vähäisiä, mutta joitakin sentään. Niinpä hän nousee portaat ja avaa vinttihuoneen oven.

Keskustelu lakkaa ja Hurma on ihan sennäköinen, että on kertonut juuri siskolleen ja tämän avokille,

miten se on jättämässä Unan, koska sitä odottaa ihanampi syli, kiehtova työkaveri, jonka luota oli jo monet kerrat palannut Unan viereen, teeskennellen, tähän katsomatta, kuvitellen, ettei Una tietäisi…

No, Una sieppaa viinilöntin ja palaa alas. Puhukoot ja suunnitelkoot nyt, entiseen ei ole paluuta. Kaikki on romahtanut, sillä onko rakkautta se, että toisen pahoinpitelee noin julmasti?

Hän ei saa kuitenkaan kurkustaan mitään alas ja menee nukkumaan.

Hurmahenki kömpii viereen myöhemmin.

Avokki lojuu olohuoneen sängyllä puoleen yöhön, pitää vahtia."

HYVÄÄ MIELTÄ SYLIN TÄYDELTÄ

Otan Aikatherinen haasteen vastaan ja kerron tässä 10 hyvänmielen aihetta elämässäni. ("Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa - jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää. Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle. Kerro heille, että ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi [linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen]."

1. Lapsenlapset. Ihanat, vilkkaat, temppuilevat, RAKKAAT. Loputtoman rakkauden ja ihastelun kohteet.

2. Kaksi lastani. Tyttö ja poika. Ensimmäisen menetin ja kolmannen, kaksi sain syliini. Heistä on minulle iloa loputtomasti, vaikka välillä uuvuinkin elämästä. Silloin en kyennyt kohtaamaan heitä oikeamielisesti. Silloin toivoin, että he joskus antaisivat anteeksi, kun en jaksanut äidittää. Kyyneleeni vierivät tuhkaan.

3. Terveys. Olen kokenut, mitä on maata vuoteen pohjalla. Olen kokenut, mitä on jaksaa. KIITOS.

5. Perhe. Minulla on mies, nuorena löydetty. Kiltti, hyvä, vastuullinen, oikeamielinen. Minulla ovat lapset ja lastenlapset. (Nämä näköjään tulevat jo toisen kerran, heidän tärkeyttään ei voi siis kiistää.)


4. Koti. Minulla on koti, jossa saan olla oma itseni. Saan kirjoittaa niin paljon kuin jaksan ja mihin aikaan tahansa, pölykoirista huolimatta.


6. Ystävät. Vain muuan ystävä, mutta tosi-. Yksi on sydämeni sisko, toinen on joku muu ja vaikka harvoin näemme, ystävyys pysyy, säilyy, kasvaa.


7. Mökki. Lapsuuskodin rannassa kököttävä pieni, taaksepäin kallellaan järvelle tuijottava kesäkoti. Parantola, ainoa paikka, jonka voin sanoa omistavani, jonka asioista päätän vain minä. Jonne menen nuolemaan haavojani. Jossa kaikki edesmenneet perheenjäseneni kohtaan.

8. Siskot. Heitä on enää kaksi, muut sisarukset ovat menneet. Heidän puolestaan tekisin lähes mitä vain. Heidän puolestaan taistelisin, vaikka tietäisinkin lopussa käyvän kehnosti. Silti yrittäisin. Hehän ovat ainoat jäljellejääneet lapsuuteni perheestä.

9. Liikunta ja musiikki. Tanssi. Juokseminen, vatsarutistukset, etureisien vahvistaminen, allien höllymisen estäminen... Siihen liittyvät jumppatoverini, heidän mutkaton hyväksymisensä lapselliseen huiteluuni, elämästä iloitsemiseeni, lauluuni, loputtomaan ja välillä varmaankin ärsyttäväänkin naurunkiherrykseeni. Kiitän, että saan olla heidän joukossaan, hoitaa mieltäni.

10. Luonto. Elinehto. Auringon siivilä mökkikoivujen oksistoissa, järven sini ja kultainen kimmellys laineilla, sen houkutteleva syliinkutsu, lintujen tirskunta, saunan tuoksu, grilli"tsasounan" varjoisa katve, näkymättömien käsien sipaisu hiuksissani, enkelten läsnäolo. Jumaluuden kokeminen.