"Ambulanssia ei siis tilata eikä poliisia. Mitä ne lapsetkin sanoisivat, jos Una tekisi kuten pitäisi, saattaisi pahantekijän vastuuseen? Veisi heiltä isän pois, sallisi häpeän lankeavan heidänkin ylleen…
Ei, mahdotonta!
Hän siirtyy sisälle, istuu huumaantuneena nojatuolissa ja antaa ajan ryöpytä ylitseen; ei pysty vielä sulattamaan raakaa todellisuutta. Toiset eivät puhu asiasta, Hurman siskohan oli sisällä, joten vain avokki näki kaiken eikä hänkään mainitse sitä. Vaikuttaa siltä kuin kaikki olisi Unan syytä!
Ihan asiastako hän sai siis halosta päähänsä?
Ne sulkeutuvat vinttihuoneeseen kolmisin. Una istuu yksin alhaalla ja päättää sitten, että hänelläkin on oikeuksia. Vähäisiä, mutta joitakin sentään. Niinpä hän nousee portaat ja avaa vinttihuoneen oven.
Keskustelu lakkaa ja Hurma on ihan sennäköinen, että on kertonut juuri siskolleen ja tämän avokille,
miten se on jättämässä Unan, koska sitä odottaa ihanampi syli, kiehtova työkaveri, jonka luota oli jo monet kerrat palannut Unan viereen, teeskennellen, tähän katsomatta, kuvitellen, ettei Una tietäisi…
No, Una sieppaa viinilöntin ja palaa alas. Puhukoot ja suunnitelkoot nyt, entiseen ei ole paluuta. Kaikki on romahtanut, sillä onko rakkautta se, että toisen pahoinpitelee noin julmasti?
Hän ei saa kuitenkaan kurkustaan mitään alas ja menee nukkumaan.
Hurmahenki kömpii viereen myöhemmin.
Avokki lojuu olohuoneen sängyllä puoleen yöhön, pitää vahtia."
(Una)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti