HYLKIÖ, RAUNIO, ZOMBI

"Aamulla Una käy apteekissa, pakkaa vähän vaatetta kassiin, ajaa asemalle autollaan ja soittaa Hurmalle, kysyy, hakeeko tämä sen pois, jos se jää aseman parkkiin. Junaa odottaessaan hän katselee parkkipaikalle pakahtunein mielin ja jähmettynein kasvoin. Hän näkee miehensä ajavan hitaasti ohi,

tarkistaen, missä auto on.

Unan sydän sykkii hitaasti kantapäissä, aivot eivät ajattele, silmät eivät näe, hän on vain -

hylkiö, raunio, pelkkä zombi.

Sisar on asemalla vastassa. Hänen ilmeensä on äärettömän huolestunut ja he ajavat hänen kotiinsa hiljaisuuden vallitessa. Perillä hän tarkistaa Unan päälaen.

- Siellä on avohaavoja. Sinun on mentävä lääkäriin! Ties mitä tulehduksia noihin tulee ja aivotärähdyskin lienee sellaisen tällin jälkeen.

Mutta eihän Una minnekään vieraassa paikassa osaa! Ja jos menisikin, niin lääkäri ilmoittaisi poliisille

ja huitaisijan eläke ja koko tulevaisuus olisi vaarassa.

Sisar pudistaa päätään ja rupeaa desinfioimaan haavoja.

Kun Una kertoo tästä ratkaisustaan Hurmalle puhelimessa, se kiittelee siitä - on kiitollinen pelastumisestaan, vähät välittää vaimonsa voinnista! Mutta milloinpa tuo olisi välittänytkään?

Myöhemmin Una tarvitsee kampaajaa. Tämä kauhistelee jälkiä päälaessa eikä suostu laittamaan siihen mitään aineita.

Kun Hurman sisar myöhemmin soittaa Unan siskolle, hän väittää Unan itse aiheuttaneen haavat päälaelleen!

Mikä julmuus noissa sisaruksissa on piillytkään!"

SAAT LÄHTEÄ TÄSTÄ TALOSTA

"Kotona Una purkaa kasseja makuuhuoneessa Hurman istuessa olohuoneen sohvalla.

- Saat lähteä tästä talosta. Jos sinä et lähde, niin minä lähden. Pelkään, mitä sulle teen vielä, jos jäät.

Selvä, tietysti Una lähtee, onhan hän eläkkeellä ja Hurma vielä muutaman kuukauden töissä.

Kun kerran käsketään, niin miksi jäädä? Ei Una uskaltaisikaan.

- Saanko olla huomiseen, niin että voin hakea apteekista lääkkeet? hän kysyy ja saa armollisesti luvan.

- Älä vain lähde omalla autolla tuossa mielentilassa, Hurma lisää.

Oho, se on kuitenkin vielä huolissaan mielentilastani! välähtää Unan mielessä, muttei sano mitään,

eikä hän toki autolla lähtisikään, sillä nyt on päästävä mahdollisimman kauas.

Mieleenkään ei tule mennä lääkäriin, sillä jos hän menisi ja tämä näkisi haavat päälaella sekä lähes koko selän peittävän mustelman, hänen velvollisuutensa olisi kai ilmoittaa poliisille ja silloin Hurman eläkkeelle pääsy virassa ollen tyssäisi siihen.

Ei Una mitenkään voisi tehdä niin lopullisesti pahoin rakkaalle ihmiselle, olkoonpa tämä nyt sitten vaikka

kuinka hänen pahoinpitelijänsä."

IHAN ASIASTAKO?

"Ambulanssia ei siis tilata eikä poliisia. Mitä ne lapsetkin sanoisivat, jos Una tekisi kuten pitäisi, saattaisi pahantekijän vastuuseen? Veisi heiltä isän pois, sallisi häpeän lankeavan heidänkin ylleen…

Ei, mahdotonta!

Hän siirtyy sisälle, istuu huumaantuneena nojatuolissa ja antaa ajan ryöpytä ylitseen; ei pysty vielä sulattamaan raakaa todellisuutta. Toiset eivät puhu asiasta, Hurman siskohan oli sisällä, joten vain avokki näki kaiken eikä hänkään mainitse sitä. Vaikuttaa siltä kuin kaikki olisi Unan syytä!

Ihan asiastako hän sai siis halosta päähänsä?

Ne sulkeutuvat vinttihuoneeseen kolmisin. Una istuu yksin alhaalla ja päättää sitten, että hänelläkin on oikeuksia. Vähäisiä, mutta joitakin sentään. Niinpä hän nousee portaat ja avaa vinttihuoneen oven.

Keskustelu lakkaa ja Hurma on ihan sennäköinen, että on kertonut juuri siskolleen ja tämän avokille,

miten se on jättämässä Unan, koska sitä odottaa ihanampi syli, kiehtova työkaveri, jonka luota oli jo monet kerrat palannut Unan viereen, teeskennellen, tähän katsomatta, kuvitellen, ettei Una tietäisi…

No, Una sieppaa viinilöntin ja palaa alas. Puhukoot ja suunnitelkoot nyt, entiseen ei ole paluuta. Kaikki on romahtanut, sillä onko rakkautta se, että toisen pahoinpitelee noin julmasti?

Hän ei saa kuitenkaan kurkustaan mitään alas ja menee nukkumaan.

Hurmahenki kömpii viereen myöhemmin.

Avokki lojuu olohuoneen sängyllä puoleen yöhön, pitää vahtia."

MAHDOTON OIVALLUS

"Avokki puuhastelee kuistilla ja ynähtää jotakin.

Kun ovi avautuu, Una ei suinkaan saa puhelintaan takaisin - se on takavarikoitu, sen sijaan hän saa mielettömän raivon vallassa riehuvan Hurman kimppuunsa, mutta hyökkäykset kilpistyvät juuri niiden ainaistulijoiden, kolhoosiväen, ansiosta. He muodostavat muurin heidän väliinsä.

Una ei ymmärrä, mikä tässä nyt olisi sellaista, mi ei sovi joukkoon.

Mikä oikeasti on väärin? Mitä niin hirvittävää hän on tehnyt, että siitä pitää rangaista näin hurjalla tavalla?

Tyhjennetty anispullo sinkoutuu Unan päähän - onneksi se on muovia – solvaukset ja tuhon enteet lentelevät, täyttävät koko asuinhuoneen ja kietoutuvat hänen ympärilleen. Hän ei pysty puhumaan; miehen raivo mykistää, halvaannuttaa kielen ja mielen ja hän on pehmeää, sulaa laavaa istahtaessaan vapisevin jäsenin läheiseen nojatuoliin.

Nyt tarvitaan vahvistusta! Hän ottaa mukinsa ja siirtyy portaille. Siellä on viinilöntti, ja hän kumartuu tiruuttamaan siitä loroa...

Äkkiä hän makaa maassa selällään, huumaantuneena, avokin ääni korvissaan: - Hurma, ei noin tehdä!

Hän avaa silmänsä. - Tilataanko ambulanssi? avokki kysyy.

Una nousee varovasti istumaan, katsoo huitaisijaa ja näkee sen vasemmassa kädessä pyöreän halon ja oikeassa viinilöntin.

Mahdoton oivallus ryöhältää hänen mieleensä. Ei voi olla totta – hänen miehensä, rakastettunsa, oli lyönyt häntä halolla päähän!

Una pudistaa päätään. Mielessä risteilevät käsityskyvyn ylittävät ajatukset...

Ei, huitaisijan tulevaisuus vaarantuu.

Jospa tästäkin jotenkin selvitään?"

KELLE SINÄ SOITAT?

"Kesäpaikan sauna tupruaa. Aurinko säteilee taivaan sinessä ja lämmin tuulonen pyyhkäisee aika ajoin lempeästi kiikussa keinahtelevien ylitse. Una istuu Hurman käsi hartioillaan, nojaa siihen. On rauhaisaa niin, ja tyyntä.

Voimistuva hurina havahduttaa heidät unelmistaan ja kohta tuttu auto hurahtaa pihaan.

- Eikö nuokaan perkeleet pysy yhtään yötä poissa? kuuluu viereltä.

Ei auta, on noustava ja seurusteltava.

Seuraava päiväkin on aurinkoinen, tuuleton. Una katselee ulos ja miettii työstämäänsä runokirjaa, jonka julkaisemisesta pitäisi saada puhua jonkun kanssa, kun näitä läsnä olevia ei kiinnosta. Niinpä hän sieppaa sangon ja suuntaa lammelle.

Aikomustakaan ei ole marjastaa, sillä hän haluaa vain metsän rauhaan, kuuntelemaan puiden huminaa ja lintujen laulua. Hän läpsähtää kannolle istumaan, sillä jalkaan koskee. Äkkiä hän hoksaa haluavansa kuulla runojen miespuoliselta arvostelijalta, mitä mieltä tämä on niistä. Niinpä hän soittaa, nauraa ja höpöttää, tapansa mukaan.

Äkkiä takaa kuuluu karjaisu. - Kelle sinä soitat?

Una hätääntyy, muistossa heiluu päästä kantaminen ja huoneen poikki nakkaaminen.

- Siskolle, on pakko väittää, sillä vieraille miehille ei puhuta!

Kohta hän lentää selälleen paksun juuren päälle, puhelin ryöstetään kädestä, samoin pikku eväsminttupullo, ja ryöstäjä pinkaisee karkuun.

Una kohottautuu, tunnustelee... Onneksi luita ei kai rikkoontunut - säntää sitten perään, sillä puhelinsalaisuuden tulisi olla pyhä, vaikkei sillä koskaan ennenkään ole ollut Hurmalle merkitystä.

Ryöstäjä on kuitenkin saanut etumatkaa ja sulkeutunut lukkojen taakse. "