WAU, MIKÄ MUMMI!

Loskaista on, jalat kastuvat. 

Illalla Pinjuska kääriytyy mummiin,
käy masun päällä rauhoittumassa, 

sitten linnoittautuu kainaloon. 

Mummi hikoilee, olkapäät valittavat, mutta mukautuvat.

Päiväkodissa piti olla perjantaina isovanhempien päivä. 

Kun mummi tiedustelee,
voisiko hän tulla kun kerran parahiksi osui paikallekin, 

lapsi käpertyy kainaloon ja huokaa. 

Olisi se kivaa että minullakin olisi silloin syli jossa istua. 

Viimeksi kaikilla muilla oli, vain minulla ei. 

Mummi tuntee sydämessään vihlaisun. 

Joka kerta on lasten luona vierailtu sellaiseen aikaan, 

jolloin ei sitä päivää ole osunut kohdalle. 

No, onneksi nyt kävi tuuri!

Mitä minun tulee tehdä siellä? hän utelee. 

No jos sinulla ei ole juhlakenkiä niin sitten voit olla sukkasillasi, 

me kun ei haluta että lattia kastuu. 

Sitten vain istut...

No, perjantaina mummi tälläytyy ja käpsäkehtää päiväkodille. 

Soittaa ovikelloa. 

Vastassa on punaposkisia lapsia,
pukeutumassa päiväunien jälkeen. 

Muita isovanhempia ei näy. 

Mummi hämmentyy,
oottaa hetken ja huomaa sitten seinällä ilmoituksen, 

jossa kerrotaan juhlapäivän olevan vasta viikon päästä... 

No, sama ottaa Pinjuska mukaan kuitenkin kerran täällä ollaan ja sitten yhdessä Pepin luo iltapäiväkerhoon. 

Peppi häkeltyy, ei haluaisi jättää tarjoiltavaa filmiä kesken, 

mutta isona koululaisena tottelee. 

Kumpikaan ei halua lähteä hummailemaan kaupungille,
vaikka mummi sellaiseen tarjoaakin tilaisuuden. 

Niinpä kävellä lotistaan kotiin.
Ja illalla on Pepin vuoro heittää huoleton pikku sääri mummin pehmeälle masulle... 

Aamulla mummi lähtee omaan kotiinsa,
kipsuttaa sutjakoin askelin asemalle, nousee junaan -
ja huomaa just  lähtöhetkellä, että puhelin unohtui. 

Äääk, mikä neuvoksi? 

Yhtään numeroa kun ei ole umpiluussa. 

Sitten ei muuta kuin Pasilassa ulos,
sieltä hyppy vastakkaiseen junaan
ja juoheva kävely takaisin lähtöpaikkaan. 

Puhelimeen on jo soitettu, sen vientihommat järjestetty,
mutta sitten mummi yllättääkin, sieppaa omansa ja häippäsee taas,
ehtii just ja just oikeaan junaan ja pääsee säädetyn ajan kuluessa omalle paikkakunnalleen.
Samalla  lipulla.
Käpsyttää kiireisin askelin kotiin,
vilkaisee jääkaappiin ja poks, on taas poissa. 

Wau, mikä mummi! 

KELLE SINÄ SOITAT?

"Kesäpaikan sauna tupruaa. Aurinko säteilee taivaan sinessä ja lämmin tuulonen pyyhkäisee aika ajoin lempeästi kiikussa keinahtelevien ylitse. Una istuu Hurman käsi hartioillaan, nojaa siihen. On rauhaisaa niin, ja tyyntä.

Voimistuva hurina havahduttaa heidät unelmistaan ja kohta tuttu auto hurahtaa pihaan.

- Eikö nuokaan perkeleet pysy yhtään yötä poissa? kuuluu viereltä.

Ei auta, on noustava ja seurusteltava.

Seuraava päiväkin on aurinkoinen, tuuleton. Una katselee ulos ja miettii työstämäänsä runokirjaa, jonka julkaisemisesta pitäisi saada puhua jonkun kanssa, kun näitä läsnä olevia ei kiinnosta. Niinpä hän sieppaa sangon ja suuntaa lammelle.

Aikomustakaan ei ole marjastaa, sillä hän haluaa vain metsän rauhaan, kuuntelemaan puiden huminaa ja lintujen laulua. Hän läpsähtää kannolle istumaan, sillä jalkaan koskee. Äkkiä hän hoksaa haluavansa kuulla runojen miespuoliselta arvostelijalta, mitä mieltä tämä on niistä. Niinpä hän soittaa, nauraa ja höpöttää, tapansa mukaan.

Äkkiä takaa kuuluu karjaisu. - Kelle sinä soitat?

Una hätääntyy, muistossa heiluu päästä kantaminen ja huoneen poikki nakkaaminen.

- Siskolle, on pakko väittää, sillä vieraille miehille ei puhuta!

Kohta hän lentää selälleen paksun juuren päälle, puhelin ryöstetään kädestä, samoin pikku eväsminttupullo, ja ryöstäjä pinkaisee karkuun.

Una kohottautuu, tunnustelee... Onneksi luita ei kai rikkoontunut - säntää sitten perään, sillä puhelinsalaisuuden tulisi olla pyhä, vaikkei sillä koskaan ennenkään ole ollut Hurmalle merkitystä.

Ryöstäjä on kuitenkin saanut etumatkaa ja sulkeutunut lukkojen taakse. "

MOSAAN JO LUKEA!

Poika tuli. Siis se vähän yli kolmikymppinen. Tuli keskiviikkona ja viipyy vielä viikon. Harvinaista herkkua äidille. Ihanaa sellaista, jos nyt herkku voi muuta ollakaan.

Selailen runojani. Josko jo nekin julkistaisi. Mutta miten? Niitä on niin älyttömästi. Karsittavia paljon, hyvinkin. Jos nuoruuden lähteistä ammentaisi ensin, sieppaisi siihen väliin keskikokoisten ja sitten loppuun näitä vanhojen... äh... Siis viimeisimpiä rallatteluja, haaveiluja, unelmia... Nehän eivät vanhene eivätkä kuole koskaan. Ihmisen sielu kun on ikuinen.

Entäpä nimi sitten? Usvanoita? Usvaritari? Jotain usvaa kumminkin, sillä sitähän se on - kaikki runothan ovat jotenkin hyssyjä, unelmia, unia...

Puhelimessani on kuulemma vika; en aina kuule kun se soi. Se nimittäin laulaa niin hiljaa. Mutta sen laulu on niin ihana etten halua vaihtaa soittoääntä vaikka omaiset kuinka patistavat. Pysähdyn joskus pelkästään kuuntelemaan ja soittaja lopettaa ennen kuin ennätän vastata ja minun on kilautettava takaisin.

Katsoin sitä äskenkin ja joku oli tavoitellut minua illallakin, tietysti. Peppinjahan se oli soitellut yhdeksän maissa. Jättänyt viestin. "P... tässä... Tota noin... Mosaan jo lukea!" Taustalla kuuluu äidin ääni vaimeana... Kuuntelen useamman kerran, mutta en saa selvää, kumpi peppinjoista puhuu, äänikin kun molemmilla on täsmälleen samanlainen. Joka tapauksessa toinen heistä on oppinut jo lukemaan ja ilmeisesti toinenkin heti kohta oppii, jo maailmansääntö sen takaa. Ennen kouluunlähtöä kumminkin.

AKKA HUIMAPÄÄ

Mökkitie on poukkoinen kuten aina, mutta tämän auton maavara on sellainen ettei siitä tarvitse huolehtia. Piha on täynnä syksyn hylkäämiä lehtiä ja risuja, joita tuuli on paiskonut ikävissään. Tuulee, ei paista. Pitäskö kääntyä takaisin? Ei, mökiltä ei käännytä, ei koskaan! Kerran sinne on päässyt.

Hiiret ovat temmeltäneet, eivät hiiribaaria olleet älynneetkään avata vaan muuten vaan pelmunneet lakanoissamme, synnyttäneet niihin ja ne menevät roskiin. Yöpaita katoaa samassa kauhistuksessa, mutta sitä ilmankin pärjää. Tuli takkaan vaan, matto terassille ja olo kohenee. Sitten moottorisaha rupeaa ulvomaan, minä pinoamaan. Illan päätteeksi laiturinpää ylös, saunasta käsin, sitten on sama jo uidakin. Huh heekuta kun on kylmää... Mutta virkistävää ja Hän kehuu minut maasta taivaisiin. Hävettää, en minä nyt niin ole... Akka Huimapää kuulemma kuitenkin. No, se voin olla. :)

Lauantaina paistaa aurinko ja halkosavotta jatkuu. Meillä on nyt jo loppuiäksemme puita, mutta jos lapset joskus innostuvat tänne, niin... JOS... Jos joku sellainen kumppani löytyy, joka lähtee korpeen, mutta sellaiset ihmeelliset taitavat olla harvassa nykyään.

Sunnuntaina on ikävä ilma. Tuulee, pilveilee... Katiskat etsintään, toista ei löydy, pitää ostaa keväällä uusi tilalle. Vene nousee kahden voimapesän lihaksin rantapenkereelle. Akka on kunnian kukkuloilla taas...

Kotimatkalla etsin puhelinta. Sitä ei löydy vaikka kuinka muistan laittaneeni sen lähelle käsilaukkua, että ihan varmasti hoksaisin ottaa mukaan. Hän soittaa siihen, ei vastausta. Sanaakaan sanomatta Hän kääntää auton kesken matkaa, ajaa takaisin mökille, ei noidu, ei yhtään pahaa sanaa anna... Mökki mullistetaan, samoin kassit. Ja sitten huomaan pelkääjänpuoleisen oven taskusta puhelimeni. Se on ollut äänettömällä. Oh, miksihän se väliin pitääkin laittaa äänettömälle? Luonnon varjelemiseksi? Niin kuvittelen. Mutta Hän ei virka vieläkään mitään... Kyllä minun täytyy olla ihmeellinen... ;)

Vai Hänkö se onkin?

Mutta mökki on nyt hyvästelty. Piha jää lehtien peittoon, joten keväällä on isompi homma edessä. Pakostakin rupeaa laskemaan, kuinka monta kevättä, riemukasta, työntäyteistä, JAKSAVAA kevättä vielä voi edellyttää olevan edessään. Tiedän kuitenkin, että sinne tulen sittenkin kun multa peittää fyysisen suun, koska niinhän ne muutkin edesmenneet rakkaani tulevat; tunnen heidät jok´ikisessä hetkessä.