MITÄPÄ SE HYVEJÄÄ

Päiväkirjamerkintä viime kesältä:

"Ihana siskoserkkutapaaminen mökkimaisemissa. Halattiin, itkettiin ja naurettiin. Muisteltiin menneitä, ikävöitiin verhon taakse poistuneita. Anivarhain seuraavana aamuna kiiruhdin takaisin kotiin, Peppinjan luo.

- Mummi, sä oot niin ihanannäköinen, kun sä oot niin pullea, ihasteli Pinja eilen. Olin juuri vetäissyt päälleni hellemekon, jonka summanmutikassa olin siepannut kaupasta kärryihin. Uskottavahan se on kun lapsi niin sanoo. Olen ihanannäköinen... Ainakin lapsen silmissä.

Myös molemmille tytöille oli ostettu kesämekot, itse valitut, peilin edessä sovitetut ynnä niihin sopivat kengät. Kelpaa niissä koulut ja esikoulut aloittaa.

Runoviikko jäi tällä kertaa pienemmälle huomiolle pikkuvieraiden vuoksi, vain kerran karkasin runokaraokea kuuntelemaan. Mieli paloi omia runoja lausumaan, mutta kaenuulaenen mitäpäsehyvejää voitti. Jälleen kerran. Ei minusta ole omaa itseäni esille tuomaan."

Muistoissani / sydämessäni elän yhä entisessä kodissani, siksi tämä päiväkirjan selailu. Joulu tulee olemaan vaikea...

HM... NE ENTISET HYVÄT AJAT?

Syyskuun ensimmäinen, ennen muinoin koulunaloituspäivä. 

Oi, miten kauan siitä onkaan! Huoh.

Sain käydä muuten kuunteluoppilaanakin sitä edeltävänä vuotena muutaman päivän ajan. Sain viitata, vastata ja lukeakin tunnilla opettajan lainaamasta aapisesta. Minähän osasin, olinhan oppinut lukemaan jo ikuisuuksia sitten. (Kainuun Sanomista opettelin ihan ite. Se oli ensimmäinen aapiseni.) Aah, miten mahtava tunne se olikaan! Olin ISO!

Kouluhan alkoi niinä entisinä hyvinä aikoina syyskuun ensimmäisenä, lauantaisinkin oli oppitunteja, asuttiin asuntolassa heti ekapäivästä lähtien (mikä ikävä kotiin!!!). Yks lomapäivä oli kuukaudessa, kuukausiloma nimeltään siis ja yleensä se oli maanantai. Myös jonkinlaista pehmyttä laskua kai jossain määrin lie ollut sekin, että ekaluokalla olivat maanantait vapaat. Sitä vain en muista, olivatko ne koko lukuvuoden vai vain syyslukukauden...

Nykyisen syysloman paikalla oli potunnostoloma ja joululomaa kesti kokonaista kolme viikkoa, mikä pisti äidin joskus haikailemaan loman loppumista, sillä kolme kolmen vuoden sisään syntynyttä epeliä taisi olla aikamoinen keitos pirtin ja yhden kamarin mökissä. 

Eikä älytty ees nikotella; niin vain oli. 

PIEN ON TUOSSA MATKALAINEN...

Oi mikä tärkeä päivä tänään perheessämme onkaan! Pepille nimittäin aukeaa tänään opin ohdakkeisen tien ensimmäinen, salaperäinen ja ikimuistoinen portti. Oihhhh...

Melkein muistan tuon suloisen päivän itsekin... Miten tunsinkaan silloin astuvani suorastaan pyhälle paikalle, kauan kaivatulle, malttamattomasti odotetulle, olkoonkin se vain pienen syrjäkylän kaksiopettajaisen koulun piha, jonka vastakkaisilla puolilla koulu ja asuntola tarkkailivat toisiaan. Ja sinne asuntolaanhan sen pienen seitsenvuotiaan tyttösen oli muiden lailla asetuttava, olipa koti-ikävä kuinka suuri tahansa...

Peppinjan toinen osapuoli, Pinja, aloittaa eskarinsa varmaan lähes yhtä suurin odotuksin kuin siskonsa aloittaa koulun. Hänellä se jatkuu kuitenkin entisessä tutussa päiväkodissa, joten ihan niin suurta mullistusta ei päivien kulussa tapahtune.

Sydäntäni huuhtoo liikutuksen ja haikeuden värisevä tuuli.
Olkoon kaikkien näiden pienten matkalaisten polku turvallinen ja valoa täynnä!

Pieni matkalainen

säv. trad, san. K. Raitio, sov. J. N. Lahtinen/L. Kangas

Pien on tuossa matkalainen,

kirjat, taulut laukussaan;

silmä kirkas, hohtavainen,

viel´ on puna poskillaan.

Minne minne käypi tiesi,

pieni, reipas matkamiesi?

”Kouluhun!”, sä vastaat mulle

toivon hymy huulillas´.

Käyös siis, ja Herra sulle

olkoon siellä oppaanas’.

Ahkeruuteen aikas’ käytä,

isän, äidin toiveet täytä!

Säännön tiedän taatun vakaan:

rukoile ja työtä tee!

Tiedot, taidot, sen mä takaan

siten sulle aukenee,

tunnossasi rauha säilyy,

puhtautta silmäs’ päilyy.

Ja kun kerran koulustasi astut elon taistohon,

kunto sull´ on povessasi,

voimakas käsvartes´ on,

taitosi myös käytät varmaan

kunniaksi maasi armaan.

MOSAAN JO LUKEA!

Poika tuli. Siis se vähän yli kolmikymppinen. Tuli keskiviikkona ja viipyy vielä viikon. Harvinaista herkkua äidille. Ihanaa sellaista, jos nyt herkku voi muuta ollakaan.

Selailen runojani. Josko jo nekin julkistaisi. Mutta miten? Niitä on niin älyttömästi. Karsittavia paljon, hyvinkin. Jos nuoruuden lähteistä ammentaisi ensin, sieppaisi siihen väliin keskikokoisten ja sitten loppuun näitä vanhojen... äh... Siis viimeisimpiä rallatteluja, haaveiluja, unelmia... Nehän eivät vanhene eivätkä kuole koskaan. Ihmisen sielu kun on ikuinen.

Entäpä nimi sitten? Usvanoita? Usvaritari? Jotain usvaa kumminkin, sillä sitähän se on - kaikki runothan ovat jotenkin hyssyjä, unelmia, unia...

Puhelimessani on kuulemma vika; en aina kuule kun se soi. Se nimittäin laulaa niin hiljaa. Mutta sen laulu on niin ihana etten halua vaihtaa soittoääntä vaikka omaiset kuinka patistavat. Pysähdyn joskus pelkästään kuuntelemaan ja soittaja lopettaa ennen kuin ennätän vastata ja minun on kilautettava takaisin.

Katsoin sitä äskenkin ja joku oli tavoitellut minua illallakin, tietysti. Peppinjahan se oli soitellut yhdeksän maissa. Jättänyt viestin. "P... tässä... Tota noin... Mosaan jo lukea!" Taustalla kuuluu äidin ääni vaimeana... Kuuntelen useamman kerran, mutta en saa selvää, kumpi peppinjoista puhuu, äänikin kun molemmilla on täsmälleen samanlainen. Joka tapauksessa toinen heistä on oppinut jo lukemaan ja ilmeisesti toinenkin heti kohta oppii, jo maailmansääntö sen takaa. Ennen kouluunlähtöä kumminkin.

CURLING-"KAKAROITA"?

Eräässä yhteisössä tuli puhetta siitä, onko lapsen käytös vanhempien ansiota tai syytä. En tietenkään malttanut olla ottamatta haastetta vastaan, en millään tahdo päästä ohi näistä pohtimisista vaan ryhdyn oitis syväluotaajaksi. Kirjoitin mitä mieltä olin, ihan luennoimaan innostuin, tapani mukaan, valitettavasti. No, kun sitten hoksasin, että ikäluokkani ihmiset jo suurin piirtein tietävät tämän kaiken, poistin suurimman osan ”luennostani”, etten liikaa ärsyttäisi enkä halunnut leimautua besserwisseriksi…

Kirjoitin, että mielestäni lapsen luonteesta paljolti riippuu, millainen hänen käytöksensä on, mutta kyllähän se kodin esimerkki ja vanhempien järjestelmällisyys ja yhtä köyttä vetäminenkin vaikuttavat. Jos kotona on hällä väliä -tyyli ja lapsi saa mennä miten tahtoo, ei hän voi millään tietää, miten oikeasti kuuluukaan käyttäytyä. Toisaalta kyllä sellaisestakin perheestä voi kuoriutua ihan vain lapsen oman perusluonteen ansiosta aito ja välittävä ja ns. kunnon ihminen, ja tietenkin myös päinvastoin. Eli ei kai se ihan niin mustavalkoista voi olla. Asia on vaikea eikä kukaan oikeasti voine tietää vastausta, vaikka paljonhan sitä on tutkittu.

Koulullekaan ei kasvatusvastuuta voi sysätä, vaikka sitä kovasti kyllä jotkut yrittävätkin. Siellä kyllä yritetään opettaa tapoja, mutta ne valuvat kuin vesi hanhen selästä, jos kotona ei alkeita ole annettu eikä tukea löydy. Sitä paitsi lapsi saattaa kotona olla niin tuiki erilainen kuin koulussa, monet vanhemmathan eivät millään edes usko, että heidän lapsensa voisi käyttäytyä opettajan kertomalla tavalla eli he suorastaan väittävät, että opettaja valehtelee. Lapset ovat taitavia manipuloijia.

Nyt on Ruotsissa noussut häly telkkariohjelmasta, jossa kerrotaan hemmotelluista lapsista, curling-kakaroista (ihan kaikella rakkaudella tämä nimitys), joiden tien vanhemmat yrittävät silottaa niin pitkälle kuin mahdollista, menevät asiassa jopa niin pitkälle, että vaikka lapsi on muuttanut kotoa pois (vanhempien hankkimaan asuntoon), heille käydään siivoamassa, pyykkäämässä, laittamassa ruokaa jne. Ohjelmassa he ”saavat opetella omien siipiensä kantavuutta talossa, jonne on kerätty nuoria opettelemaan ensi askeleita omatoimisuudessa. Tiskauksen ja pyykinpesun ympäriltä onnistutaankin kaivamaan yllättävän paljon dramatiikkaa.”

Ei tässä voi muuta kuin kauhistella, miten hukassa tuollainen vanhemmuus on; eikö  todellakaan ymmärretä, että tällä menolla valmistetaan lasta suureen elämänpettymykseen, katastrofiin suorastaan, kun tämä joskus passaajiensa kuoltua joutuu reaalimaailman kanssa tekemisiin!

Hyvähän se on, että edes jotenkin, vaikkapa nyt tv-ohjelman keinoin pyritään pelastamaan tilannetta, mutta epäilen, että jälkensä se on jo ennättänyt jättää, mitä lapsen edessä odottaviin elämän haasteisiin suhtautumiseen tulee. 

Ja tämänkertainen luento päättyy tähän. :) 

TULEVAISUUDEN PELASTAJAT?

Suomessa niitä tapetaan. Kouluja. Kainuussa ainakin... tai minusta tietysti tuntuu siltä, koska niitä eniten suren, koko Suomeenhan se ahneusliike lie levinnyt. Mutta juuri näillä syrjäkylien taaperoillahan ne pitkät odotuksen tunnit ovat, kyydinodotustunnit, kun lähikoulu on päätetty lopettaa, vaikka kuinka se olisi ollut käyttökuntoinen vielä vuosia. Kotoa lähdetään aamulla varhain ja illalla palataan myöhään. Ei sekään mitään halpaa liene, vaikka sitä ahneet väittävät. Huh, niilläkin hetkillä maksetaan ahneuskokoukset, -matkat, ”-lounaat”... Lasten väsymyksellä maksetaan. 

Kokemuksesta tiedän, että pienellä koululla häiriköidään PALJON vähemmän, opettajan antamat ohjeetkin pysyvät mielessä oppituntia kauemmin. Jos itse ei muista, niin kyllä joku muistuttaa, uskaltaa muistuttaa. 

Tiedän myös, että pikkuinen oppilas on isossa koulussa suojaton, alttiina kaikenlaisille isompien kekseliäisyyksille. Eivätkä ne isommatkaan olisi sitä kaikkea keksineet, jos olisivat olleet pienessä kouluympäristössä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Ja uskokaa, että ei se opettajan silmä kaikkeen yllä, vaikka kuinka yrittää. Turha niistä hankaluuksista on vain opettajaa syyttää. Jos jokainen lapsi pidettäisiin kotonakin tiedon ja tunteen tasalla, niin kiusaamisia sun muita ei niin paljon tapahtuisi... Isommassakaan koulussa. Jos lapsista välitettäisiin. Siis yleissuomalaisesti välitettäisiin. 

No, taisin taas poikkelehtia... Mutta onhan se tosiasia, että jos lapset ihan oikeasti kaikkialla otettaisiin huomioon, niin heillehän taattaisiin vähintäänkin yhtä hyvät työskentelyolosuhteet kuin aikuisillekin, eikö niin? Kouluissa olisi työrauha, "työpaikkakiusaamista" ei sallittaisi, ryhmät olisivat sellaisia, että jokainen pääsisi antamaan oman työpanoksensa tasa-arvoisesti, rähinöitsijät pistettäisiin kuriin (eikä opettajan ainoat voimat menisi heidän toppuutteluunsa toisten lasten jäädessä omiin oloihinsa, oppimaan mitä sattuvat oppimaan), työpäivä olisi normaalipituinen, työvälineet ajantasaiset, ruokatunti sen pituinen, ettei ahmia tarvitse (ja ruokaakin riittäisi ihan kaikille), taukohetket turvalliset... jatkaa voisi vaikka millä mitalla. 

Viekö rahanahneus näiltä meidän suojattomimmilta jäseniltämme, lapsiltamme, lastenlapsiltamme, sisarustemme lapsilta (jokaiselle jokin yhteys löytyy) viattomimman lapsuuden? Joukossa tyhmyys tiivistyy, kaikkihan sen tietävät, pienessä joukossa ei niin paljon kuitenkaan, koska toiset pitävät huolen toisistaan. Isossa joukossa siihen ei uskalleta. 

Milloin me aikaihmiset rupeamme suojelemaan edes lapsiamme? Vanhuksethan onkin lähes heitetty susille... 

Päättäjä, onko sinulla lapsia tai lapsenlapsia? Opiskelevatko he mammuttikoulussa? Tiedätkö edes, MISSÄ koulussa ja MILLÄ LUOKALLA he nyt ovat? Tiedätkö, kiusaako joku heitä, kiusaavatko he muita tai häiritseekö joku jatkuvasti opiskelemista? Saavatko he suunvuoroa milloinkaan? Pitääkö heidän pelätä jotain? Väsyttääkö heitä, kun koulupäivä matkoineen tai hyppytuntineen on liian pitkä? Vai tiedätkö edes, että lapsia on ihan oikeasti olemassa? No ne ovat niitä, jotka kasvavat koko ajan ja jotka myöhemmin päättävät sinun tulevaisuudestasi, sinun viimeisimmistä elinolosuhteistasi! Luuletko, että he vaihtavat sinun vaippasi kiitokseksi kaikesta sinulta saamastaan? Luuletko, että he edes jäävät katsomaan vanhenemistasi? 

Lasten vanhemmat: Miksi te annatte lapsillenne tehdä näin? Miksi te annatte koulun ja kaiken huipuksi vielä mieluisten harrastusmahdollisuuksienkin vajota ja viedä mukanaan lastenne tulevaisuuden? Teillähän se valta on ottaa asioista selvää ja saada tilanne hallintaan! Teillä on kaikki oikeudet vaikuttaa! MIKSI IHMEESSÄ te jätätte ne käyttämättä? 
 
Tulinpa kipuranttiin kysymykseen: Tuoko ikä vasta tämän uskaliaisuuden? Uskalluksen ryhtyä vaatimaan heikoille puolustusta? Silloinhan sille ikäpuolueelle olisi tekemistä. Vainko se pystyisi nuorempansa suojelemaan? Pelastamaan tulevaisuuden?

Kun nämä "nuoremmat" näyttävät juoksevan vain sen rahan perässä, vaikka eivät taatusti matkaansa saa killinkiäkään, kun lähdön aika koittaa. 

Ettäkö utopisoin? Taas?