ONNI ON HARHAA

- Onnea kihlajaispäivälle, rakas, virkan.

- Kiitos, tosin onhan siitä jo viisi vuosikymmentä, vastaa peilikuva. 

- Vaikket sitten loppujen lopuksi ollutkaan kelvollinen, et sitten yhtään, se jatkaa.

- Etkä kyllä nytkään näytä kovin kummoiselta - kovin rypistyneet ovat silmäkulmasi,
ja ennen niin kirkkaat ja virkeät tähtesi peilaavat loputonta väsymystä,

vartalosi olet antanut veltostua ja lihastesi lannistua.

Olet tainnut menettää otteesi, luopua tulevaisuuden ajattelemisesta.

- Niinhän se on, olet oikeassa, olen juuttunut menneisyyteen,

vastaan ja käännyn pois. 

- Sormuskin on kadonnut eikä kihlaus ole voimassa. Enää.

Onni on harhaa.

VEDETÖN KAUPUNKI

Tämä kaupunki, jossa nykyisin asun, on hyvin kuiva paikka, sillä täällä ei ole järveä, ei merta, ei edes näkyvää jokeakaan. Muutama tekolampi on sekä suihkukaivo. SILTI tämän kaupungin hallinto on päättänyt, ettei maauimalaa avatakaan tänä kesänä - sillähän säästetään peräti 100 000 e! Uimahalli sentään aukeaa, tosin vasta tämän kuun lopussa, ma 29.6.2020. Silloin tiloista avataan pukuhuoneet, suihkut ja 25 m allas, opetusallas sekä auringonottoalue.

Mutta eihän se ole sama vedettömän kaupungin lapsille, jotka eivät nyt pääse istuksimaan ulos aurinkoon altaita reunustaville nurmikentille, joista voi halutessaan kipaista kastautumaan, isommista uimahaluisista puhumattakaan. Ei kaikilla ole sitä mökkimahdollisuutta, joten kovin kummallinen päätös tosiaan.

Vedetön asuinpaikka on tuntunut kovin oudolta järvenrannalla kesänsä lähes ikänsä asuneelle, mutta tämä oli ensimmäinen kaupunki, josta löysin asunnon sitä tarvitessani ja hädissäni etsiessäni, vaikka monesta muustakin sitä haravoin. Järven rannalla istuksimista, puiden järvenpintaan peilautumista, aaltojen loiskintaa, tuulen kuisketta, veteen pulahtamista ja aironhankojen kitinää sekä rantasaunaa kaipaan loputtomasti, enkä pysty ymmärtämään tapahtumia, jotka johtivat mökkini myymiseen, mitä suren loppuikäni.

Mutta onneksi täällä on puistoja, joissa voi kuvitella istuvansa kotimetsän suloisessa sylissä – ja tavallaanhan ne ovatkin minulle kotimetsää, nyt.

VAARALLINEN MUMMI?

Taas aamuyön tunteina nousin pois vuoteesta, sillä turhaan siellä on pyöriskellä tuskailemassa purkamattomia ja puhumattomia kipeitä juttuja.

Koronan vallatessa maailman juutuin minäkin asuntooni kahdeksi kuukaudeksi. Poika toi muutaman kerran ruokakassin, mutta sitten päätin, että voin ihan hyvin itsekin käydä lähikaupassa mummojen tunnilla aamuseitsemältä, sillä tuntui, että oli pakko nähdä muitakin ihmisiä edes ohimennen. Pojan kanssa muutaman kerran käytiin pikku lenkki kävelemässä ja puistossa istuskelemassa, kun kotiini sisälle hänen ei ollut lupa tulla. Lopulta tuntui, että purskahdan nahoistani yksin asuntoa kierrellessäni. Suuhuni pistin milloin mitäkin, oikean ruoan valmistaminen ei napannut.

Yksinäiset kävelylenkitkin tuntuivat aluksi siltä, että teen jotain kiellettyä ja kuvittelin normi-ihmisten katsovan tuomitsevasti vaarallista mummoa, joka uskalsi tulla ulkoilmaan pelottelemaan nuorempiaan. Niinpä yhä useammin ja useammin jätin lenkit väliin, käväisin vain pikaisesti kerran viikossa aamuseitsemältä vakikaupassani, jossa useimmiten olin ensimmäinen rautaportin avauduttua. Väkeä lappoi hiljoksiin sisään, mutta pysyttelimme tosi etäällä toisistamme, joten mitään kontakteja ei tapahtunut.

Kun vuoteessa lojuminen ja pelkkä telkkarin katsominen tunnista toiseen, päivästä päivään ja yöstä yöhön laski mielialan niin alas, että rupesi tuntumaan siltä kuin maailmani olisi tyhjää ja turhaa kokonaan eikä millään olisi enää väliä, rimpuilin tunteen vallasta irti ja hurautin nuoremman sisareni kotiin ja toin hänet luokseni. Muutamien päivien ajan tuntui elämä taas lähes normaalilta, mutta kun sisareni piti viimein palata kotiinsa, hän jätti jälkeensä niin huutavan autiuden ja yksinjäämisen ahdistuksen, että hengissä pysymisen vuoksi annoin luvan vanhalle ystävälleni tulla kaverikseni. Muutenhan olen ollut jo kauan valmistautunut siirtymään toisenlaisiin maailmoihin, jo vakavien sairastumistenikin vuoksi, mutta ajatukset lapsista ja lapsenlapsista pitävät minut sitkeästi maailmassa. Turhaan ei sanota, miten yksinäisyys tuhoaa ja rampauttaa ihmisen henkisesti.

Nyt koetan ystäväni tuella saada jalkoihini lisävoimaa pidentyvillä kävelylenkeillä, sillä neljän viime vuoden sisällä lihasvoima on huvennut niin, etten pääsisi saunan lauteillekaan, ellen kiskoisi itseäni käsivoimin kaiteista sinne. Nyt ostin itse kaksiaskelmaisen saunajakkaran taloyhtiömme saunaan, koska yhtiö ei loksauttanut korviaankaan, vaikka huomautin, miten huonojalkaiset ja lyhyet ikäihmiset ovat joutuneet lopettamaan saunavuoronsa putkiremontin jälkeen, jolloin moniaskelmaiset, hyvät portaat vaihtuivat yhteen jakkaraan, joka sekin on jo sinällään niin korkea, että vain käsivoimin punnertaen sillekin pääsee. Yhdet kaiteet olen vasta onnistunut vetämään alas, mutta nyt ne on kuulemma teräspulteilla kiinni seinässä. No, onneksi vien tänään oman jakkarani sinne, niin jospa ne kaiteetkin säästyvät.

Mutta jos muutan vielä joskus, niin saunajakkaran vien mukanani, sillä ei se mikään halpistuote ollut, hyvä puujakkara.