VEDETÖN KAUPUNKI

Tämä kaupunki, jossa nykyisin asun, on hyvin kuiva paikka, sillä täällä ei ole järveä, ei merta, ei edes näkyvää jokeakaan. Muutama tekolampi on sekä suihkukaivo. SILTI tämän kaupungin hallinto on päättänyt, ettei maauimalaa avatakaan tänä kesänä - sillähän säästetään peräti 100 000 e! Uimahalli sentään aukeaa, tosin vasta tämän kuun lopussa, ma 29.6.2020. Silloin tiloista avataan pukuhuoneet, suihkut ja 25 m allas, opetusallas sekä auringonottoalue.

Mutta eihän se ole sama vedettömän kaupungin lapsille, jotka eivät nyt pääse istuksimaan ulos aurinkoon altaita reunustaville nurmikentille, joista voi halutessaan kipaista kastautumaan, isommista uimahaluisista puhumattakaan. Ei kaikilla ole sitä mökkimahdollisuutta, joten kovin kummallinen päätös tosiaan.

Vedetön asuinpaikka on tuntunut kovin oudolta järvenrannalla kesänsä lähes ikänsä asuneelle, mutta tämä oli ensimmäinen kaupunki, josta löysin asunnon sitä tarvitessani ja hädissäni etsiessäni, vaikka monesta muustakin sitä haravoin. Järven rannalla istuksimista, puiden järvenpintaan peilautumista, aaltojen loiskintaa, tuulen kuisketta, veteen pulahtamista ja aironhankojen kitinää sekä rantasaunaa kaipaan loputtomasti, enkä pysty ymmärtämään tapahtumia, jotka johtivat mökkini myymiseen, mitä suren loppuikäni.

Mutta onneksi täällä on puistoja, joissa voi kuvitella istuvansa kotimetsän suloisessa sylissä – ja tavallaanhan ne ovatkin minulle kotimetsää, nyt.

JONAKIN PÄIVÄNÄ

Tuulee. Tässä kaupungissa tuulee aina.
Auringossa pärjää tuulitakki päällä, mutta eteen karauttava pilvi ryöstää senkin lämmön. Meren loiskuavat vaahtopäät rynnivät rantaan ja nakkaavat kirpakan suolaisen roiskahduksen kasvoilleni ja peräännyn.
Ulappa herättää kaipauksen. Suunnattoman.
Jossakin tuolla, usvaan sukeltavan horisontin takana... ?

Sulosti kukoistavassa puistossa tapaan tuntemattoman tutun.
Hänet tunnistan heti, kuva on ollut näköinen. 

Olenkohan minä ihan jees? 

Naurattaa. 

Teinityttömäiset ajatukset heti vallalla.
Siitä tietää, että on kunnossa; mieli kipeänä ei välitä, miltä näyttää. Sitä paitsi kahleet veivät kirvotessaan kolme kiloa. Kerralla. Ja lisää ropisee kannoilleni kaiken aikaa. Joten en suuremmin kanna huolta kelpaamisestani.
Itsetunto alkaa olla näköjään kohillaan. Van mitä? Että liikaakinko jo?

Ilmeisesti olen ihan jees, koska minut kaapataan karhumaiseen, lämpöiseen halaukseen ja tunnen kevyen suukon hiuksissani. Käteeni tartutaan ja yksin, samanmielisin askelin astumme usvien sillalle kohti kaukana edessä häämöttävää horisonttia...

Venyttelen. Näky on niin vahva, niin tosi, että uskon siihen.
Noinhan siinä käy.

Jonakin uskomattoman ihanana päivänä.