maanantai 25. lokakuuta 2010

OMIEN USKOMUSTENI UHRIKO?

Katsoinpa taas kerran ohjelmaa kolesterolista, sitä koskevista tutkimuksista, oletuksista ja käsityksistä. En ole saanut lääketieteellistä koulutusta enkä pysty olemaan asiasta mitään muuta mieltä kuin mitä itse olen kokenut enkä ryhdy väittelyihin. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä.

Olen aina hantturoinut ylimääräisten lääkkeiden nauttimista vastaan, en siis ole mikään lääkevirtuoosi, mutta ensimmäisen kerran joutuessani kohonneen kolesterolin "kantajaksi", uskoin lääkäriä ja aloitin, söinhän jo verenpainelääkkeitäkin...

Jonkin ajan kuluttua lihakseni kuitenkin kipeytyivät niin, että jo pelkkä paikallaan makaaminenkin aiheutti kouristuksia ympäri kehoa. Puristi sieltä ja täältä, niin etten sen aikana voinut muuta kuin haukkoa henkeäni ja koettaa odottaa sen päättymistä, pelkäsin vain, mistä kohdasta se seuraavaksi kurittaa. Olin jopa sairaalassakin tutkittavana niiden takia. Otettiin käyriä, kuvia ja mittauksia, mutta tuloksetta. Mahdollisista lääkevaikutuksista ei kyllä mainittu mitään, joten laskin ihan itse yhteen asioita ja aikoja, ja lopetin kotiin "terveen kirjoissa" päästyäni statiinit, ympäristön painokkaista vastalauseista huolimatta. Ja kas; vähitellen ei enää tarvinnutkaan seiniin tukeutuen vaeltaa, jäseniä ei kaiken aikaa väsyttänyt eikä pakottanut ja pian lihakseni olivat kunnossa taas.

Toisen kerran, muutamaa vuotta myöhemmin, lääkäri sai minut jälleen ylipuhuttua maalailemalla tulevaisuutta mahdollisena halvauspotilaana, toisten käänneltävänä ja väänneltävänä, jos sydämeni sattuisikin olemaan niin vahva, ettei se kuolema kenties korjaisikaan kerralla. Mutta mutta... Pikkuhiljaa lihaskivut tulivat vielä hurjempina kuin aiemmin ja silloin päätin, että mieluummin elän terveenä muutamaa vuotta vähemmän kuin loppuelämäni vuodet ei-välttämättömien lääkkeiden aiheuttamien kipujen kourissa ja lähes liikuntakyvyttömänä. Läheiset ja lääkärit tietenkin kauhistelivat jälleen, mutta pidin pääni ja nyt pystyn jälleen jopa juoksemaan - hölkkäävä mummo onkin varmaan hiukan harvinainen ja hupaisakin näky, mutta sellaiseksi joskus heittäydyn, tosin harvemmin ja toisten näkymättömissä, mutta pystyn siihen! Ja nautin. Ilmeisesti ne lääkkeet eivät ennättäneet vahingoittaa lopullisesti...

Tai sitten olen yksinkertaisesti vain luulotautinen ja omien uskomusteni uhri.

P.S. Tietenkään en suosittele kenellekään lääkkeiden syömisen omaehtoista lopettamista, sehän voi olla hyvinkin vaarallista, kerroinpahan vain, mitä minulle tapahtui.


http://fi.wikipedia.org/wiki/Statiini

http://veteraaniurheilija.blogspot.com/2006/01/statiinit-aiheuttavat-vakavia.html

http://www.kainuunsanomat.fi/cs/Satellite/Kolumnit/1194654974258/artikkeli/ovatko+laakkeet+tautia+vaarallisempia+.html

maanantai 18. lokakuuta 2010

TUHKA TEKEE KAIKISTA SAMANLAISIA

Kyllä tämä mediamaailma on ihmeellinen, kauhistuttavakin! Jopa täällä korpien kätköissä saadaan seurata vaikkapa chileläisten kaivosmiesten pelastamisprosessia, lukea heidän yksityiselämästään pikku piirtoja myöten, kuten esimerkiksi siitä, miten pelastunut menikin rakastajattarensa lihapatojen ääreen, vaikka vaimokin oli tervetulojuhlat järjestänyt, tai päivittelyistä, miten huomion heihin kiinnittyessä maan muut tapahtumat siirtyivät valokiilan alta syrjemmälle. Nyt mainarit kuulemma ovat puuhaamassa maahansa työturvallisuussäätiötä, mikä onkin tietysti ihan tarpeellinen aie sinänsä, huomattavasti tärkeämpi uutinen kuitenkin, mitä nuo yksityiselämän riepottelut. Väkiselläkin tässä rupeaa pohtimaan, kuinkahan pitkälle julkisuus heidän elämäänsä vielä sotkeekaan!

Ja Facebookin avulla olemme erinomaisesti pysyneet kärryillä siitä, miten täällä meillä Suomessa kirkosta erotaan hirvittävää vauhtia ihan vain yhden telkkariohjelman takia. Siitä eroamisesta on tainnut tulla jo muotibuumi ihan ja kukapa nyt muotiasioissa jälkeen haluaisi jäädä! Paitsi minä jään aina; en ymmärrä sen päälle, en kai koskaan ole ymmärtänytkään. Minulle riittää ihan tavallinen elämä, kun sen vain kunnialla jotenkin saisi loppuun rehveltää. Mutta monenlaisia mielipiteen ilmaisuja sekin ohjelma on ennättänyt eetteriin jo livauttaa.

Kysynkin, mitä ihmettä se kenellekään kuuluu, miten kukin elämänsä viettää? Voiko joku toinen määrätä, elätkö miehen vai naisen kanssa, vihitäänkö, rekisteröidäänkö tai siunataanko sinut vai ei jne? Jokaisella tulisi olla valta valita tiensä. Toiset kulkevat suoraan omantuntonsa ääntä seuraten, toiset sulkevat sen äänen mielestään ja joko rallattelevat eteenpäin tai sitten potevat koko elämänsä ajan pieleen mennyttä suuntaansa. Mikä lie loppujen lopuksi paras tie vai onko toinen toistaan kummempi, sen ratkaissee jokainen itse joskus Suuren Tuntemattoman eteen joutuessaan... Mutta valinnan vapaus täytyy olla. Ja tasa-arvoinen kohtelu kaikille, myös kirkon piirissä, olipa kyse seksuaalisesta suuntautuneisuudesta tai NAISIHMISESTÄ pappina. Tasa-arvoa siis jo täällä ajassa, sillä lopussahan kuitenkin  "aequat omnis cinis" eli "tuhka tekee kaikista samanlaisia", kuten Seneca muistuttaa.

Onko niin kamalan vaikea ymmärtää, että se, mitä toisessa ihmisessä näemme ja arvostelemme, onkin kenties vain omaa projisointiamme, peilikuvaamme? Pitäisikö katse kääntää siitä peilistä omaan sisimpään ja kysyä, olisinko itse valmis tuomitsemaan itseni? Sillä mitä teen lähimmäiselleni, sen teen samalla itsellenikin...

lauantai 16. lokakuuta 2010

KUMMIPOJAN MUISTOLLE

Tummin surureunoin 
aamupilvet nousi - 
niiden alla päilyi virta kyynelten. 
Vene virran pyörtehissä sousi - 
kirkkaasti kimmelsivät 
valkopurjeet sen. 

Nouse, tuuli, huokaa 
henkäyksin lauhoin, 
purjeisiin venhon voimaa 
puhalla, 
sit' käsivarsin lempein, 
hellin saata 
ja 
valoon, rauhaan, 
kotirannan suojaan 
kalliine taakkoinensa kanna. 

Isän rakastavaan syliin 
lapsi nosta 
ja 
siinä viipyin 
hänen levähdellä anna. 


MAAILMA ON VAHVOJEN, HÄIKÄILEMÄTTÖMIEN JA ISOKENKÄISTEN?

Syksy on saanut ja kohta talvikin, lämpimämpää tosin on ensi viikoksi luvattu. Tänään vaihdetaan ne talvirenkaat vihdoinkin. Autoon siis, mullahan sitä micheliniä taitaa jonkin verran jostain jo löytyäkin ihan omasta takaa. Mutta turha sitä nyt enää on autoon laiton kanskaan lykätä, edessä se kuitenkin on.

Koko viikolla en uskaltanut kauppaan, kun näytti niin liukkaalta ja kaupastahan on aina niin paljon tuomista, ettei jalan voi käydä...  

Noo, kun noin kerran viikossa piipahtaa, kertyvät ostoksetkin turhan monikassisiksi. Mutta kun sinne kauppaan nyt ei vain millään ehdi, aikaa tuhlaamaan... Eikähän siellä jaksa kauan ollakaan; silmät tikustelevat voimakkaassa valossa ja takaraivoa pakottaa. Kylmästi. Huippaavasti.

Muistan senkin, miten toipilaana ollessani en uskaltanut tavarataloihin yrittääkään, sillä kun joskus sinne pakosta jouduin, olin suorastaan hätää kärsimässä; silmiin koski, jalat uupuivat, vapisin ja heikkouden hiki kaatui päältä, mutta levähdyspaikkaa ei vain mistään löytynyt. Oli haahuiltava auton luo ihan summassa, huomaamattomasti seiniin nojaillen, pysähdellen ja Hänen käsivarteensa nojaten... Voi, jos Häntä ei olisi ollut, mihin olisin joutunut? 

Miksi ne eivät voi laittaa niitä levähdyspaikkoja pitkin osastoja? Tai sen kahvittelupaikan keskelle kauppaa? Usein silloin pohdin, miten vanhukset ja sairaat pystyvät mammuttiliikkeissä asioimaan, kun sieltä ei löydy lepokeidasta. Tai eihän sen nyt tarvitsisi mikään keidaskaan olla, jonkunlainen jakkarakin siellä täällä riittäisi...

Mutta rahanahneushan se kai siinäkin jyllää. Maailma on vahvojen, häikäilemättömien ja isokenkäisten, joiden jalanjäljistä täyttyy pian koko pallomme! 

Noh, kaikenlaista löpinää tuolta päästä tuntuu virtaavan, kun näppäimistölle antaa vallan. :) 


lauantai 9. lokakuuta 2010

UNTEN ENKELI

Sinä unten enkeli hohtava, 
katsothan, mihin jalkani astuu, 
ettei se lipsu ja horjahda... 
Ota askelistani vastuu. 
On vastuiden viidakko päivissä 
jo tarpeeksi tuskaa tuonut, 
joten sallithan ainakin unessa 
minun olla se pieni 
ja 
ainut... 

SÄÄLIMÄTÖN SYKSY

Väritön maa huokaa askelteni alla. 
Puut alastomat surevat kaikkialla. 

Ei helky lintujen laulelo. 
Ei lämmitä kultainen aurinko... 

Tuli syksy - se kesää säälinyt ei. 
Marras saapuessaan 
syksyn aikeet päätökseen vei. 

maanantai 4. lokakuuta 2010

SIELLÄ HEHKUI AURINKO JA SIELLÄ PAISTOI KUU...

Oi, mitä lepatusta ja liihotusta on taas ollutkaan! Käväistiin jälleen Peppinjan luona. Tällä kertaa yövyimme muualla, vain aamut ja illat vietimme heidän kanssaan. Leivoimme yhdessä pitsaa ja lihapiirakkaa, iloinen hyrinä vain kahdesta pikku suusta ilmaisi, missä mentiin. Äiti jakoi taikinaa, josta osa katosi mystisellä tavalla  urakan puolivälissä... Sitten Pinjuska innostui kattamaan pöytää ja kesken kaiken hän vilahti vessaan. Yllätin hänet pesemästä siellä haarukoita, vetolaatikosta vast´ikään nostettuja. Osa niistä odotti kiltisti pöntön kannella vuoroaan. Yksi tipahtikin lattialle ja salavihkaa korjasin välineet parempaan talteen, koneen kitaan...

Silloin tällöin katselimme myös Maa aikojen alussa-cd:tä, lapset kirkuivat, olivat salaa ihastuksissaan, välillä Pinja oli Pepin sylissä, välillä mummin, mutta hauskaa oli! Ja ehdottomasti ne OLI PAKKO katsoa!

Lauantaina Peppinja meni sirkuskouluun ja sillä aikaa mummi ja ukki kävivät Senaatintorilla tutustumassa hyvän tahdon nalleihin. Sitten mummille ostettiin ukin ja enon vahvalla tuella uusi puhelin, jonka enimmät salaisuudet taitavat yhäti olla suuren hämärän peitossa... No, jahka aikaa taas liikenee, niin kaipa jotain rupeaa valkenemaankin, vähitellen...

Sirkuskoulun jälkeen söimme kaupungilla. Peppi tuumasi, että täällä on aivan liian hyvää ruokaa ja Pinja olisi halunnut välttämättä laittaa jonkun lautaselle suolaa, kun kerran sellainen sirotin oli pöydälle laitettu... Reissun jälkeen meillä kaikkein vanhimmilla taisivat jalat olla vähän uuvuksissa, olimmehan käyneet viikolla päivätansseissakin, joten liukenimme jokseenkin ajoissa Nukkunurkkaan lepäämään.

Lähtiessämme sunnuntaina lasten enon kanssa rautatieasemalle Pinja jäi laulellen värittämään lahjaksi saamaansa värityskirjaa ja Peppi jököttämään sohvalle päälleen, mikä olikin heidän vakiasentonsa, mikäli nyt ei oteta lukuun laiskiaisen lököttelyä sohvan selkänojan päällä. Oli kuulemma olleet kertakaikkisen onnen päivät jälleen, koska mummi ja ukki olivat tuoneet päiväkotiin ja sieltä vielä hakeneetkin.

Kotona maltoin viivähtää parin yön verran, kun ihanainen syysilma jo houkutteli mökkeilemään. Yksin, sillä Hänellä oli päivätyönsä. Mökin piha otti kuitenkin vastaan sekasortoisen näköisenä; se oli täysin lehtien peitossa ja ärhäkkä tuuli rupesi riehumaan kannellessani pihalta tuoleja ja tonttuja seinien suojiin, joten enpä jäänytkään sinne vaan siirryin lomailemassa olevan sisareni uudelle mökille pariksi päiväksi. Ja siellähän hehkui aurinko ja siellä paistoi kuu ja järven rannan kivikoille tunneiksi unohduin... 

lauantai 2. lokakuuta 2010

NIIN SILOISENA SIINTÄÄ PINTA JÄRVEN

Niin siloisena siintää pinta järven, 
ei aallot loiskua, ei kuohu vaahtopäin. 
Jo löytyy merkit syksyn, ruskopäisen, 
viel haaliskona aurinkoisen näen. 

Käyn rantaan, 
istun pihlajaisen suojaan, 
se punavärein hehkuu, leiskuaa. 
Katseeni sineen taivaan nostan 
ja 
annan kiitokseni vuotaa... 

LUETUIMMAT