TAKOTSUBO 1

Istun mukavassa asennossa löhötuolissani. Olen saanut ruokailun jäljet siivotuksi ja avaan telkkarin. Pohdin, joko uskaltaisin lähiaikoina ajella katsomaan kotimaisemiani, joita en ole

nähnyt ihanan mökkini menettämisen jälkeen - en ole pystynyt pakottamaan itseäni siihen aikaisemmin, sillä kohtaaminen on varmasti koskettavaa, ehkä jopa liikaakin tällaiselle tunneyliherkälle reppanalle. Mietin, miten jaksottaisin satojen kilometrien ajomatkan, sillä yhteen menoon matka olisi liian raskas yksin ajella.

Äkkiä rintaani iskee hirvittävä kipu, tuskin pystyn hengittämään. Se kattaa koko rintakehän yläosan. Vääntelehdin, nousen paikaltani ja haahuilen edestakaisin kipristynein vartaloin. Samankaltaista tuskaa, lievempää, olen toki kohdannut silloin tällöin jo vuosikymmenten ajan, tosin tuskallisimmat kouristukset alkoivat vasta alle kymmenen vuotta sitten, mutta näin hirvittävää se koskaan ennen ei ole ollut. Tiedän kyllä, mitä oikeasti olisi tehtävä, ja minua tervehtimään tullut lapseni seisoo levottomana, valmiina kiidättämään minut ensiapuun. Mutta en halua, estelen ja vähättelen, sillä toivon, että kohtaus menisi kipulääkityksen sekä rytmihäiriöihin saamieni lääkkeiden avulla jossain vaiheessa ohi, minun on vain kestettävä ensin tämä pahin.

Sillä en millään enää haluaisi sairaalaan letkuihin, johtoihin, pistoksiin, verinäytteisiin, leikkauksiin, joissa minusta poistettaisiin pala palalta kehonosia… Olen rampannut siellä parin viimeisen vuoden aikana ihan riittävästi ja eräänlainen välinpitämättömyys tunkee päällimmäiseksi – jos kerran jo kaikki kokemani ei vielä riitä, niin mitä mieltä olisi jäädä odottamaankaan aina vain uusia ja uusia?

Kiitän tähänastisesta elämästä kuitenkin, sillä onhan minulla ollut paljonkin hyvää, onnellisuuttakin – on ollut koti, vanhemmat, sisarukset, serkut sekä pienet oppilaani, joita rakastin kuin omiani ja uskon, että hekin rakastivat minua. Nyt minulla on jäljellä vielä kuitenkin ne tämän hetken tärkeimmät, hartaasti haluamani lapset ja maailman ihanimmat lapsenlapset sekä siskot, ne, jotka vielä ovat verhon tällä puolella. Ja on ystävä, joka heitti köyden aikoinaan mustassa joessa räpiköivälle sielulleni, ja joka on kannatellut päätäni pinnalla viime vuosien ajan. Mutta jos nyt vihdoinkin on SE AIKA, en jaksa panna vastaan. En enää. Näinhän sen pappiunenkin taas äsken, eikä se ole tiennyt koskaan hyvää.

Lääkkeet vaimentavat vähitellen pahinta tuskaa, mutta sitten pahoinvoinnin aalto iskee ja on hyökättävä oksentamaan. Siinä samalla menee se viimeisin lääke, tunnen sen karvaan jälkimaun kielelläni. Helpottaa kuitenkin sen verran, että otettuani viemärille luovuttamani tilalle uuden, pystyn rauhoittumaan vuoteeseen ja nukahdan muutamiksi tunneiksi. Lapseni on kuitenkin yhä levoton ja hän jää luokseni yöksi tarkkailemaan. Tunnen helpotusta, mutta samalla syyllisyyttä siitä, että saan hänet tahtomattani jännittämään ja pelkäämään puolestani. Olinko liian itsekäs, kun vihdoinkin tein jonkin asian oman tahtoni mukaan?

Nukun yöni jotenkin ja herään aamulla keho hellänä, mutta herään kuitenkin, vaikken illalla ollutkaan ihan varma siitä. Kipu on poissa, vain vaimeaa läikähtelyä silloin tällöin.

OMIEN USKOMUSTENI UHRIKO?

Katsoinpa taas kerran ohjelmaa kolesterolista, sitä koskevista tutkimuksista, oletuksista ja käsityksistä. En ole saanut lääketieteellistä koulutusta enkä pysty olemaan asiasta mitään muuta mieltä kuin mitä itse olen kokenut enkä ryhdy väittelyihin. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä.

Olen aina hantturoinut ylimääräisten lääkkeiden nauttimista vastaan, en siis ole mikään lääkevirtuoosi, mutta ensimmäisen kerran joutuessani kohonneen kolesterolin "kantajaksi", uskoin lääkäriä ja aloitin, söinhän jo verenpainelääkkeitäkin...

Jonkin ajan kuluttua lihakseni kuitenkin kipeytyivät niin, että jo pelkkä paikallaan makaaminenkin aiheutti kouristuksia ympäri kehoa. Puristi sieltä ja täältä, niin etten sen aikana voinut muuta kuin haukkoa henkeäni ja koettaa odottaa sen päättymistä, pelkäsin vain, mistä kohdasta se seuraavaksi kurittaa. Olin jopa sairaalassakin tutkittavana niiden takia. Otettiin käyriä, kuvia ja mittauksia, mutta tuloksetta. Mahdollisista lääkevaikutuksista ei kyllä mainittu mitään, joten laskin ihan itse yhteen asioita ja aikoja, ja lopetin kotiin "terveen kirjoissa" päästyäni statiinit, ympäristön painokkaista vastalauseista huolimatta. Ja kas; vähitellen ei enää tarvinnutkaan seiniin tukeutuen vaeltaa, jäseniä ei kaiken aikaa väsyttänyt eikä pakottanut ja pian lihakseni olivat kunnossa taas.

Toisen kerran, muutamaa vuotta myöhemmin, lääkäri sai minut jälleen ylipuhuttua maalailemalla tulevaisuutta mahdollisena halvauspotilaana, toisten käänneltävänä ja väänneltävänä, jos sydämeni sattuisikin olemaan niin vahva, ettei se kuolema kenties korjaisikaan kerralla. Mutta mutta... Pikkuhiljaa lihaskivut tulivat vielä hurjempina kuin aiemmin ja silloin päätin, että mieluummin elän terveenä muutamaa vuotta vähemmän kuin loppuelämäni vuodet ei-välttämättömien lääkkeiden aiheuttamien kipujen kourissa ja lähes liikuntakyvyttömänä. Läheiset ja lääkärit tietenkin kauhistelivat jälleen, mutta pidin pääni ja nyt pystyn jälleen jopa juoksemaan - hölkkäävä mummo onkin varmaan hiukan harvinainen ja hupaisakin näky, mutta sellaiseksi joskus heittäydyn, tosin harvemmin ja toisten näkymättömissä, mutta pystyn siihen! Ja nautin. Ilmeisesti ne lääkkeet eivät ennättäneet vahingoittaa lopullisesti...

Tai sitten olen yksinkertaisesti vain luulotautinen ja omien uskomusteni uhri.

P.S. Tietenkään en suosittele kenellekään lääkkeiden syömisen omaehtoista lopettamista, sehän voi olla hyvinkin vaarallista, kerroinpahan vain, mitä minulle tapahtui.


http://fi.wikipedia.org/wiki/Statiini

http://veteraaniurheilija.blogspot.com/2006/01/statiinit-aiheuttavat-vakavia.html

http://www.kainuunsanomat.fi/cs/Satellite/Kolumnit/1194654974258/artikkeli/ovatko+laakkeet+tautia+vaarallisempia+.html