TAKOTSUBO 1

Istun mukavassa asennossa löhötuolissani. Olen saanut ruokailun jäljet siivotuksi ja avaan telkkarin. Pohdin, joko uskaltaisin lähiaikoina ajella katsomaan kotimaisemiani, joita en ole

nähnyt ihanan mökkini menettämisen jälkeen - en ole pystynyt pakottamaan itseäni siihen aikaisemmin, sillä kohtaaminen on varmasti koskettavaa, ehkä jopa liikaakin tällaiselle tunneyliherkälle reppanalle. Mietin, miten jaksottaisin satojen kilometrien ajomatkan, sillä yhteen menoon matka olisi liian raskas yksin ajella.

Äkkiä rintaani iskee hirvittävä kipu, tuskin pystyn hengittämään. Se kattaa koko rintakehän yläosan. Vääntelehdin, nousen paikaltani ja haahuilen edestakaisin kipristynein vartaloin. Samankaltaista tuskaa, lievempää, olen toki kohdannut silloin tällöin jo vuosikymmenten ajan, tosin tuskallisimmat kouristukset alkoivat vasta alle kymmenen vuotta sitten, mutta näin hirvittävää se koskaan ennen ei ole ollut. Tiedän kyllä, mitä oikeasti olisi tehtävä, ja minua tervehtimään tullut lapseni seisoo levottomana, valmiina kiidättämään minut ensiapuun. Mutta en halua, estelen ja vähättelen, sillä toivon, että kohtaus menisi kipulääkityksen sekä rytmihäiriöihin saamieni lääkkeiden avulla jossain vaiheessa ohi, minun on vain kestettävä ensin tämä pahin.

Sillä en millään enää haluaisi sairaalaan letkuihin, johtoihin, pistoksiin, verinäytteisiin, leikkauksiin, joissa minusta poistettaisiin pala palalta kehonosia… Olen rampannut siellä parin viimeisen vuoden aikana ihan riittävästi ja eräänlainen välinpitämättömyys tunkee päällimmäiseksi – jos kerran jo kaikki kokemani ei vielä riitä, niin mitä mieltä olisi jäädä odottamaankaan aina vain uusia ja uusia?

Kiitän tähänastisesta elämästä kuitenkin, sillä onhan minulla ollut paljonkin hyvää, onnellisuuttakin – on ollut koti, vanhemmat, sisarukset, serkut sekä pienet oppilaani, joita rakastin kuin omiani ja uskon, että hekin rakastivat minua. Nyt minulla on jäljellä vielä kuitenkin ne tämän hetken tärkeimmät, hartaasti haluamani lapset ja maailman ihanimmat lapsenlapset sekä siskot, ne, jotka vielä ovat verhon tällä puolella. Ja on ystävä, joka heitti köyden aikoinaan mustassa joessa räpiköivälle sielulleni, ja joka on kannatellut päätäni pinnalla viime vuosien ajan. Mutta jos nyt vihdoinkin on SE AIKA, en jaksa panna vastaan. En enää. Näinhän sen pappiunenkin taas äsken, eikä se ole tiennyt koskaan hyvää.

Lääkkeet vaimentavat vähitellen pahinta tuskaa, mutta sitten pahoinvoinnin aalto iskee ja on hyökättävä oksentamaan. Siinä samalla menee se viimeisin lääke, tunnen sen karvaan jälkimaun kielelläni. Helpottaa kuitenkin sen verran, että otettuani viemärille luovuttamani tilalle uuden, pystyn rauhoittumaan vuoteeseen ja nukahdan muutamiksi tunneiksi. Lapseni on kuitenkin yhä levoton ja hän jää luokseni yöksi tarkkailemaan. Tunnen helpotusta, mutta samalla syyllisyyttä siitä, että saan hänet tahtomattani jännittämään ja pelkäämään puolestani. Olinko liian itsekäs, kun vihdoinkin tein jonkin asian oman tahtoni mukaan?

Nukun yöni jotenkin ja herään aamulla keho hellänä, mutta herään kuitenkin, vaikken illalla ollutkaan ihan varma siitä. Kipu on poissa, vain vaimeaa läikähtelyä silloin tällöin.

UNIMIETTEITÄ

Veispuukki muistutti, että näin 6 vuotta sitten unen, jossa PAPPI oli täyttänyt parkissa olevan autoni hellahaloilla. " Ihan täyteen, kattoon asti. Naispappi. Ripitin häntä siitä ja hän tyhjensi auton, antoi anteeksi ripitykseni ja lopuksi halattiin sovussa. Päätalon Herkkona miettisin pääni puhki, että mitähän merkitystä tuollakin on."

Tänään tiedän, mitä uni sanoi, ilman Herkkoakin.

Toisen kerran tanssin unessa taas jonkun papin kanssa ja meningeooma löytyi. Eikä ne papit tähän loppuneet, sillä muutaman lähivuoden päästä uni pussautti kolmannella liperikaulaisella minua kolme kertaa (poskille vaan, onneksi) ja vuorossa oli uusi sairaus.

Kuvittelen tietenkin nyt, että se kolmas pusu osoitti - kolme kun on pyhä luku - että tällä erää nämä yölliset tapaamiset riittävät ja uskon, että seuraava pappi unessani on se portin aukaisija. 👍❤ Se, että ensimmäinen oli naispappi ja ne tanssivat ja pussaavat papit miehiä, on hyvinkin ymmärrettävää.

Tiesittekö muuten, että auto unessa edustaa elämän etenemissymbolia?

VALOFESTIVAALI

Laanaoja

Lumella kuorrutettu maailma hivelee silmiäni puhtaan valkean kaupungin katuja astellessani. Vallitsee kirkas, pikkupakkasen sävyttämä, nenää puraiseva sää ja askel kulkee joutuisasti, etteivät puraisut yllättäisi muitakin paikkoja.

Rotuaari

Jouluvaloihin sonnustautuneen Rotuaarin kautta aikaudun Oulun linnan raunioille Linnasaareen. Sinne on Tähtitornin kahvilarakennukseen sijoitettu sen historiasta kertova valotaideteos. Rakennuksen ympäristöä koristavat uuden Oulun alueen kouluissa valmistetuista lyhdyistä valofestivaalia varten kootut lyhtyvaloveistokset. Kameran räpseitä kuuluu kaikkialta, en ole siis yksin ihastelemassa.

Tähtitornin kahvila Oulun linnan raunioilla

Franzénin puistossa ihailen valotaideteos Sydäntä sykkivään valkoiseen ja punaiseen  valoon puettuine puineen ja pensaineen.

Valotaideteos Sydän

Tuomiokirkko siinä vierellä kylpee sinivalkoisessa ja sen avoin ovi kutsuu. Pappi nyökkää ovensuussa ystävällisesti, sisään lappaa ryhmä nuorten kanssa työskenteleviä ihmisiä, joten mitä ilmeisimmin odotettavissa on hartaushetki, iltakirkko. Hakeudun istumaan, sillä haluan kuulla taas urkujen soivan, kovin kauan niiden sielua värisyttävää pauhinaa olen kaivannutkin. 

Oulun Tuomiokirkko

Kuuntelen pastorin sanoja ja äkkiä korviani syleilee ihanan helisevä, kuulas nuoren naisen ääni. Se suorastaan soi sydämessäni, näppäilee sen liikutuksesta vavahtelevia kieliä ja avaa vaivihkaa kyynelten sulun.  Puhdistava virta pyörähtelee rinnassani, hyväilee ja silittää, tasoittaa ja oikoo. Yhteisvirren jälkeen tuo suloinen ääni jatkaa taas yksin ja puhuttelee urkujen mahtavaan pauhuun yhtyneenä niin vahvasti, että sydän tulvii jälleen... 

Pois lähtiessä on hyvä ja seesteinen olo. Kiitos, kanttori Henna-Mari! Koin todellisen valofestivaalin, niin ulkoisen kuin sisäisenkin.