VALOFESTIVAALI

Laanaoja

Lumella kuorrutettu maailma hivelee silmiäni puhtaan valkean kaupungin katuja astellessani. Vallitsee kirkas, pikkupakkasen sävyttämä, nenää puraiseva sää ja askel kulkee joutuisasti, etteivät puraisut yllättäisi muitakin paikkoja.

Rotuaari

Jouluvaloihin sonnustautuneen Rotuaarin kautta aikaudun Oulun linnan raunioille Linnasaareen. Sinne on Tähtitornin kahvilarakennukseen sijoitettu sen historiasta kertova valotaideteos. Rakennuksen ympäristöä koristavat uuden Oulun alueen kouluissa valmistetuista lyhdyistä valofestivaalia varten kootut lyhtyvaloveistokset. Kameran räpseitä kuuluu kaikkialta, en ole siis yksin ihastelemassa.

Tähtitornin kahvila Oulun linnan raunioilla

Franzénin puistossa ihailen valotaideteos Sydäntä sykkivään valkoiseen ja punaiseen  valoon puettuine puineen ja pensaineen.

Valotaideteos Sydän

Tuomiokirkko siinä vierellä kylpee sinivalkoisessa ja sen avoin ovi kutsuu. Pappi nyökkää ovensuussa ystävällisesti, sisään lappaa ryhmä nuorten kanssa työskenteleviä ihmisiä, joten mitä ilmeisimmin odotettavissa on hartaushetki, iltakirkko. Hakeudun istumaan, sillä haluan kuulla taas urkujen soivan, kovin kauan niiden sielua värisyttävää pauhinaa olen kaivannutkin. 

Oulun Tuomiokirkko

Kuuntelen pastorin sanoja ja äkkiä korviani syleilee ihanan helisevä, kuulas nuoren naisen ääni. Se suorastaan soi sydämessäni, näppäilee sen liikutuksesta vavahtelevia kieliä ja avaa vaivihkaa kyynelten sulun.  Puhdistava virta pyörähtelee rinnassani, hyväilee ja silittää, tasoittaa ja oikoo. Yhteisvirren jälkeen tuo suloinen ääni jatkaa taas yksin ja puhuttelee urkujen mahtavaan pauhuun yhtyneenä niin vahvasti, että sydän tulvii jälleen... 

Pois lähtiessä on hyvä ja seesteinen olo. Kiitos, kanttori Henna-Mari! Koin todellisen valofestivaalin, niin ulkoisen kuin sisäisenkin.

PIETARI BRAHEN KINTEREILLÄ

Kajaanin kauppatorilla kuhisee. Myyntikojujen ympärillä kiertelee väkeä. Torikahvilat ovat täynnä. Aurinko lempii, joen vesi välkehtii sinisenä, helluntailaisten kuoro helskyttelee  sydämeenkäyviä laulujaan. "Saanko kerran lunta valkeemmaksi..." 

Tapiolan päiväkodin lapset kukittavat nimpparisankarin patsaan ja esittävät hellyttävän moniäänisen vakuuttavasti pikkuisia runolauluja. 

Sitten kaupunginjohtaja 

Jari Tolonen toivottaa kansan tervetulleeksi ja hanurikerholaiset virittävät iki-ihanan Suvivalssin. 

Yritän pysyä tiukasti aloillani, mutta kengänpohjani ovat niin pehmeät, että ne keinuttavat "väkisin" vartaloani musiikin tahdissa ja sieluni huutaa... TANSSIIN!

Pietari Brahe saapuu Kristiina-vaimoineen, kertoo mitä kaikkea hän sai aikaan sen jälkeen kun oli perustanut Kajaanin kaupungin vuonna 1651. Hämmästelee väenpaljoutta, tuumii, ettei silloin perustamisaikoina tainnut koko kaupungissa olla niin suurta ihmismäärää kuin torilla nyt.

Pietari Brahe kertoo Kristiina-vaimoineen Kajaaninlinnan entisen vankityrmän paikalla mielenkiintoisia juttuja linnan ajoilta.  

Kun haitarikerho aloittaa repäisevän humpan, pieni osa meistä kuulijoista lähtee arvoisan pariskunnan perässä linnanraunioille. Minä ikuisena raunioiden luona väristelyjä kokeneena marssin toisten seassa, ahnehdin aina vain lisää ja lisää tietoa noilta ajoilta. Uskon jopa, että olinhan siellä minäkin, silloin joskus...

Myös Serafiina ja Posti-Stiina kertoivat omat tarinansa.

Tuulee aika vinkeästi raunioiden sisälläkin, päälläni on ohut pusero, joten ihan loppuun asti en jää kuuntelemaan Serafiinaa, haluan säästyä nuhalta, sillä seuraavana päivänä tulee Peppinja mummolaan! Lapset  puhkuvat innosta päästä mökille uimaan - sateessa...