perjantai 28. toukokuuta 2010

MÄ TYKKÄÄN SUSTA ENITEN, MUT UKKIA MÄ RAKASTAN...

Matkalla kauppaan Pepsukka esitteli viisi parasta urheilulajiaan. Ne olivat kärrynpyörä, kuperkeikka, käsilläseisonta, juoksu ja tasapainoilu. Pinjuska piti tiukasti kättään mummin kädessä, heilutti jalkaansa edestakaisin ilmassa ja iloitsi: - Kato näin kovaa mä jaksan heiluttaa. Ja tietenkin mummi ihaili syvästi moista taitoa.

Pepsukka käveli jokseenkin maltillisesti toisten vierellä. - Sä näytät ihan koululaiselta, kuului viereltä pikkusiskon ihaileva huomautus ja katse oli paljonpuhuva. Ihailun kohde ryhdisti selkäänsä ja oli ilmiselvästi otettu.

Kaupassa sai valita yhden lelun (tietenkin!), irtokarkkia ja jätskin. Ihanaa! Tosin mummi valitsi vain kaksi viimeisintä, hänellä kun niitä leluja taisi olla jo tarpeeksi. Siinä me sitten kaikki kolme käveltiin kotiin, odotettiin liikennevalojen vaihtumista ja vilkutettiin poliiseille, näiden auto kun sattui sopivasti pysähtymään risteykseen.

Illalla ukki haki äidin junalta, pihalle pystytettiin maja ja tiipii sekä niitä yhdistävä putkikäytävä. Ukki ja äiti leikkasivat ruohoa, tytöt tietenkin siinä välissä olivat korvaamattomina apuina.

Iltapalalla katseltiin ikkunasta kun ukki viimeisteli ruohonleikkuuta. Pepsukka varmisti, että nukkuihan mummi varmasti hänen kanssaan seuraavan yön. - Sähän rakastat ukkia enemmän kuin mummia, hän totesi pikkusiskolle. Tämä mutisi: - No mä tykkään susta mummi eniten, mutta ukkia mä rakastan eniten. Ja siihen oli tyytyminen. Loppujen lopuksi ukki joutui kuitenkin nukkumaan ypöyksin, sillä Pinjuska valitsi sittenkin äidin.

Pepsukka halusi taikakiven ja tietenkin mummi antoi hänelle sellaisen, häneltähän niitä yleensä löytyy. Valintatilaisuus oli tarkka. Jokaista tarjottua kiveä piti sivellä poskea vasten, tunnustella, oliko se kylmä tai sileä. Yksi sopiva löytyikin. Välillä se erehtyi hukkareissullekin ja tyttö etsi sitä jääräpäisesti pitkin pihaa, ei suostunut jättämään tehtävää huomiseksi. Onneksi mummi löysi sen takkahuoneesta ja niin Peppikin saatiin houkuteltua sisälle. Tullessaan hän kertoi ilmoittaneensa varmuuden vuoksi kaikille tontuille ja muillekin siellä ulkona, että nämä auttaisivat kiven löytymisessä.

Lumikki sai käydä jälleen kerran läpi kovat koettelemuksensa ennen kuin oma laatikkosänky kutsui ja Nukku-Matti pääsi näyttämään taitojaan. Hänen tarjouksiinsa mummikin oli jo ihan kypsä.

torstai 27. toukokuuta 2010

SÄ OLET MUMMI IHAN HASSU

- Ei se mummi nyt taida oikein kiva olla, kun ei saa yhtä DVD:tä näkymään, huokaisi mummi jo pikkuisen epätoivoissaan, sillä tekemistä olisi ollut vaikka kuinka ja nyt aika tuhraantuikin koneen kanssa tappeluun. Toinen sikeäuninen vieras oli ollut herätessään märkä paitaa myöten, joten ensinnäkin koko tyttö oli riisuttava, pestävä ja vaatetettava ja sitten vuorossa olisi ollut sängyn pelastusyritykset.

- On se mummi silti kiva, vaikkei saanutkaan DVD:tä näkyville, kuului keittiön puolelta ystävällinen pieni lohdutus.

Mummi huokaisi helpotuksesta ja siirtyi etsimään paperia ja värejä piirustuksia varten. Puuroa ei kuulemma haluttu, vaikka sitä olisi ollut valmiina liedellä, kun mummi oli sitä keittänyt töihin lähtevälle tyttärelleen. No, keksitään tässä jotakin. Kohta.

Saatuaan sängyn asiat kondikseen hän huomasi lasten istuvan tyytyväisinä tikkareita nuoleskellen ja telkkaria katsellen. Tikkarit oli saatu toissapäivänä risteilyltä ja pitihän niitä joskus saada maistella, huomasi mummi kauhukseen ajattelevansa, ottavansa ihan lunkisti vaan moisen aamupalan. Ennen vanhaan siitä olisi noussut jonkinlainen opettavainen tuokio... Toisin sanoen mummi on palannut terveen suurpiirteisesti asioihin suhtautuvien joukkoon, ei siinä sen kummempaa... Sanaa sanomatta hän kuori molemmille omenat ja vei ne mutusteltaviksi. Mummolassahan kaiken tuleekin olla toisin, vaikka päin honkiakin joskus...

Pian kaksi nukkea pötkötteli sohvalla mummin aikoinaan lasten äidille aikaansaamissa haalariasuissa (jotka heti ensi pesussa olivat kutistuneet nukelle sopiviksi). Häpi pöötdei tu juu, häpi pöötdei tu juu... toiselle laulettiin. Se toinen oli saanut uuden nimen, Vilma, ja hän makasi peiton alla kuuntelemassa onnittelulaulua, jota Heikki-nukke lauloi. Vasta myöhemmin mummikin huomasi, että oikeasti olikin Vilman nimipäivä, vaikkeivät lapset sitä tietysti tienneetkään, vahingossa vain ihan oikeana päivänä oikeanimiselle kuitenkin lauloivat.

Puistossa kävi ukki tyttöjen kanssa, töiden jälkeen. Heidän takaisin palattuaan hän kertoi iloisesti, että olivat onnistuneet löytämään rapakoitakin, joten pesukone pääsi taas lauleskelemaan, sekin. Aarrejahti toi löytäjilleen mummin markkinoilta ostamat Hello Kitty -laukut (sisältöinään karkkikoruja ja -meikkejä!).

Sitten iskä soitti ja Pepsukalle iski ikävä. Tavallisesti hän lähtee saunaan mielellään, nyt ei millään. Lopulta mummi sai lahjonnalla tytön edes suihkun alle. Lahjonta maksoi mummille kolmannen jäätelön ja puoli lasillista kokista... Kahdelle.

Pinjuska halusi nyt nukkua mummin kans, joten taas mummi ja ukki saivat ilon vaihtaa paikkoja. Lukea ei jaksettu pitkään, sillä uni lupsautteli jo silmäluomia. Pikkuinen halasi mummin kättä, piti sitä tiukasti poskeaan vasten ja suukotteli vähän väliä. Mummilla puolestaan häivähti aatoksissa outo haave, ihan ohikiitävän hetken verran vain. Että koskahan se ukki tuon hoksaisi...

- Mä rakastan sua, joskus mä rakastan kaikkia. Sä olet mummi ihan hassu, kuului uninen huokaus, johon mummi kiitollisena vastasi: - Niin sinäkin, kulta.

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

AUTUAS PIENI PESUE

Ensimmäiseksi vieras irvisti. No, ei siis oikeasti, hän halusi vain näyttää ensimmäisen aukkonsa hammasrivistössä. Sama tervehdys oli annettu ukille hänen mennessään asemalle vastaan. Sitten yhtä hammasta vajaa tulija hyppäsi mummin syliin ja rutisti. Toinen teki kohta saman paitsi että hän ei irvistänyt... Kolmas halaaja oli lasten äiti. Neljättä ei mummi enää saanut, sillä lasten iskä oli jäänyt kaupunkiin lastenhuonetta remontoimaan, eno töihin, niin, ja viimeisenä sisälle astellut ukki ei vissiin hoksannut/muistanut. :o

Junassa oli kerrottu kaikille, minne ollaan menossa ja että mummilla on vessapapereissakin sydämiä. Joku samassa vaunussa istunut kiva mummo oli puhunut kaenuuta. Hänellä oli ollut kuulemma samanlainen hörselötukkakin kuin omalla mummilla...

Pepsukka ilmoitti suoraa päätä, että hän sitten nukkuisi omassa sängyssään ja työntyi oitis takkahuoneeseen vetäisemään vaatelaatikkoa sohvan alta. Siinähän hän on aina nukkunutkin, joten hänen kai se oikeastaan onkin. Mummille olisi se entinen paikka siinä sohvalla. Pinjuska puolestaan halusi ehdottomasti ukin viereen ja niin oli mummi ja ukki erotettu toisistaan. Tosin heillä ei siihen tainnut olla mitään vastaansanomisen aihetta, päin vastoin he tunsivat syvää ylpeyttä ja ONNEA kyseisestä valinnasta!

Junan saapumisaika oli ollut varsin myöhäinen, joten paikkojen haaveillen tehtyjen tarkastusten ja pikku purtavan jälkeen etsittiin kirjat ja luettiin ne puoliväliin, loput oli pakko jättää seuraavaan iltaan, koska niin nukutti jo. Äiti sai kellistyä kerrankin rauhassa omaan huoneeseensa, tosin hänen töihin vievä junansa lähtisi jo seuraavana aamuna kuuden jälkeen, joten nukkuma-aikaa hänelle ei tainnut jäädä montaakaan tuntia.

Pian koko autuas pieni pesue tuhisi tyytyväisenä Onnellisessa Pienessä Mummolassa.

lauantai 22. toukokuuta 2010

PUSIKOSSA KAHISEE

Illalla ihmettelin lammen rannalla, mikä kumma siellä pusikossa kahisteli. No, pikkukalathan ne siellä. "Joku" oli heitellyt niitä sinne, kai perimmäinen tarkoitus lie ollut kerätä ne talteen myöhemmin. Hermostuin ja rupesin nakkelemaan niitä veteen. Anteeksi, sätkivät pikkuiset; ihmiset ovat tällaisia kääpiöitä älyn puolella. Ja toiset sitten ovat tämmöisiä herkkänahkoja... :)

Muuten ihana ilma, ei vielä sääskiä ja laineet liplattelivat veneen kylkiin niin sulosti.

torstai 20. toukokuuta 2010

UNELMOIVAN SIELUN SALAISEN SOPUKAN HAAVE ;)

Aurinko hellii niin minua kuin koko Kainuutakin. Sitä se on tehnyt jo toista viikkoa. Uskomatonta! Narsissit ja kevätesikot puhkesivat kukkaan lähes yhdessä päivässä, mutta yhtään tulppaania en tainnut saada onnistumaan tänäkään keväänä. Nyt on vain toivottava, etteivät oravaiset kipittäisi sammalvuoteeltaan esikkojani napostelemaan, kuten viimeksi kävi. Yhden ainokaisen päivän ne saivat olla, sitten yllätin rosvot suoraan rysän päältä. Liian myöhään vain, mennyttä mikä mennyttä.

Könöttäessäni polvillani kukkapenkin vieressä rikkaruohoja kurittamassa oli pakko välillä pysähtyä kuulostelemaan, miltä se kesä oikein tuntuukaan. Koskaan sitä ei muista niin tarkasti, vaikka pitkän talven puistattavina päivinä se hetkittäin jonakin kaukaisena unelmana kajastikin.

Ja tuntuihan se. Kevyt tuulenhenki hipaisi kasvojani, naapurin suuret havupuut pitivät auringon hehkun sopivan varjoisena, linnut riemuitsivat. Voikukan keltainen pää kohosi uhmakkaasti nurmella, annoin sen olla siinä, kuten aina annan. Samanlainen oikeus silläkin on kukoistaa kuin jollakin toisella. Teki vain mieli kuiskata sille, ettei kovin varomattomasti ilmineeraisi itseään...

Niin, kun vielä vain olisin saanut kuulla laineiden loiskivan viinimarjapensaisen takana, olisi elo tuntunut täydelliseltä. No, laineita sinne ei vähässä kummassa loiskahtaisi, mutta edes mahdollisuus sellaiseen joskus on pysyvä haave unelmoivan sieluni salaisessa sopukassa.


Nocturne 

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

JOS KERRAN VIHREÄ ITKETTÄÄ...

Kesä on tänään virallisesti saavuttanut sitten maamme itärajankin: pääskyset nimittäin ilmestyivät yhtäkkiä ilakoimaan ja ilahduttamaan meitä muitakin kesän mukana sinne saapuneita. Ne tulivat siis vasta tänään, me sentään aikaisemmin jo. Lisäksi muutama arka viherrys lehtipuissa sai mielen muutenkin herkistymään.

Entäpä sitten, kun kotiin palatessamme ensimmäiset vihreät ketopläiskät uivat silmiini ja yhä suurenevat ja suurenevat hiirenkorvat? Kosteudenhan ne niihin sielun peileihin nostivat. Kysyinkin myöhemmin eräältä ystävältäni, olenko hänen mielestään vielä hullumpi kuin hän luulikaan ja hän vastasi, että olin. Jos kerran vihreä itkettää... Tiesinhän, että hän ymmärtäisi! :)

torstai 13. toukokuuta 2010

LOPPASUUT?

Muurahaispesässä oli merkki siitä, että eivät ne muurahaisetkaan mitään loppasuita ole: kaljapurkki oli nimittäin rutistettu sen poimuihin. Vai olisikohan se karhu tänäkin keväänä viettänyt hulvatonta elämää ja kätkenyt paheensa toisten tanhuville? ;)

Entiset merkit metsässä, lähes, olivat läsnä, mitä nyt minä vasta nelisenkymmentä vuotta näissä maisemissa kulkeneena eksyin ja rämmin raivattujen metsien läpi yhen väsyksiin työjelleen miehen luo, joka meinasi saada minut nokkautumaan ja häivyin vähin äänin lammen rantaan, istuin rantakivillä ja arvelin, että kyllä Hän sinne tietää tulla. Kuten tiesikin ja saatiin katiskat veteen.

Tunnelmoimassa siinä entisessä paikassakin taas poikettiin, sammakoita katselemassa. Tosin niitä ei näkynyt. Muuan sääski kyllä jo inisi. Minun ei enää tarvinnut, joten en inissyt...

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

KUINKA VOISIN SUA KIITTÄÄ KAIKKEIN KAUNEIMMIN...

Äitienpäivä. Mitäpä tähän muuta sanomaan kuin että ikävä on? Muistot tulvivat mieleen, loputtomat. Lapsuus, nuoruus, aikuisuus. Viimeiset tuokiot sairaalassa hänen lähtönsä hetkellä.

Sytytän kynttilän. Kuuntelen Joel Hallikaisen laulua. Kyynelten kera, kuinkas muuten.


Äidille

22.02.2002


Keinui rannalla virran kristallisen
pieni pursi, hohtavan valkoinen.
Siihen kirkassiipinen enkeli
kantoi uupuneen äitimme hellästi.

Purren ohjasi helmiportteja kohti,
missä niin moni rakas jo äitiä odotti.

Meille jäljelle jäi kyynelhelmien vana…

Silti muistoissa aarteena säilyy
äidin rakkaus lohduttavana.



lauantai 8. toukokuuta 2010

PYÖRÄKIN SITTEN KORKATTU

Markkinoille kiirehdin heti aamusta. Kevätmarkkinoille. Kotikaupunkini kohennuskepeille... Oli aurinkoista, tosin tuuli viuhui, mutta näppärästi, kävellen, reissu toteutui. Löysin torilta hyvän luudan, jollainen meillä oli joskus ollut, se olisi ollut tarpeellinen, mutta kantamalla? Jätin sikseen, jatkoin kiertelyä. Ostin viipurinrinkilöitä, lohikukkoja, nehän voi panna pakkaseen... vyötärölenkkiin kiinnitettävän kellon ikään kuin äitienpäivälahjaksi. Tokko muuta nyt saisinkaan: Hän toi ruusun jo eilen, perjantaina, raivausmatkalle lähtiessään... Kiitos siitä... Huomenaamulla ei kukaan tuo kahvia, itse en sitä keitä, koska en niin kamalasti sen perään hingu. Silti on outoa olla äitienpäivänä yksin, vaikka niitä lapsia ei enempää kuin kaksi ole siunaantunutkaan...

Lähteissäni hain sittenkin sen luudan, noitahan tarvitsee sellaisen ja se kädessäni rimputtelin kotiin, joustavasti. Aurinko helli kaupunkia, tie kuiski kutsujaan, joten etsin käsiini pyörän avaimet ja polkaisin liikenteeseen uudelleen. Hui, miten nopeasti silta jo olikaan siinä edessä! Hetken kiertely ja takaisin. Polkeminen oli helppoa kuin mikä, kunnes. Kunnes rinne kohosi ja pakotti talutusnaiseksi. Höttövoina koivet tärisivät kun koetin nostaa niitä keskellä olevan tangon yli. Milloin naistenpyörän tanko on noin korkealle hitsattu? Aiemmin se ei ollut tuottanut hankaluuksia...

Kamera oli kyllä repun sivutaskussa, mutta kun kuvattavaa ei ollut - enhän nyt ihan heti taas niille linnanraunioillekaan kehdannut...

Armotonta menoa

torstai 6. toukokuuta 2010

HÖYRÄYTETYT

Kevät on näköjään höyräyttänyt meidät perusteellisesti. Heräsin kuutta vaille kuusi, kertaakaan yöllä valpastumatta. Se on aikamoinen ennätys aamuyökukkujalle. Hän oli kyllä pyörinyt taas neljästä asti. Hmm, on tullut nyt sitten siihen ikään, ilmeisesti...

Aurinko houkutteli meidät laajentamaan lehdenhakumatkan reipastahtiseksi aamulenkiksi. Hän otti sauvat, minä en niistä tykkää tai oikeastaan se taitaa olla sydämeni, joka jostakin syystä vieroo niitä, häiriintyy mokomasta. No, jalka nousi kepeästi, tienvarren metsiköstä vilahteli lasten leikkien jälkiä, ikävä kyllä myös aikuistenkin. Koipeni eivät tunnetusti malttaneet pysyä ikäiseni ihmisen tasolla vaan pyrähtelivät juoksuun, vaikka Hän vähän estelikin, maantien viertä kun tepasteltiin. Siitä huolimatta karkasin tuokioksi, varoitin kyllä Häntä juoksemasta, sillä en tiedä mitään niin hupaisaa näkyä kuin sauva käsissä lönköttävän. Ikään kuin sukset olisivat päässeet alamäessä irti ja niiden perässä nyt rynnistäisi...

Venyttelemättähän me, tietenkin, matkaan lähdettiin, joten kesken kaiken, muina naisina, tarkistin Häneltä, että missä se penikkatauti taas tuntuikaan... Niin, entä maitohapot...

Kotona odotti sauna. Aamusauna - AHH!

Huimuuttani laitoin muuten eilen avaruuteen taas yhden kirjani, kustantajalle en sitäkään tarjonnut ole, kuten en sitä toistakaan parhaillaan aalloilla keinahtelevaa. Lukekoot netistä ne, jotka haluavat. Itse olen ne jo niin moneen kertaan kahlannut, että nyt on toisten vuoro. Jokaisen omalla vastuulla, tietenkin... Kokonaan niitä en  kerralla esille laittanut; luku päivässä saa riittää. Kohtuu kaikessa sentään.


Onnen aamu

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

REIPPAILLEN...

Olihan siellä Huparilla* porukkaa. Kajaanilainen Heikki Koskelo & Hopeinen Kuu -yhtye esiintyivät ensin, sitten ex-tangokuningatar Marita Taavitsainen & orkesteri Koivu. Lopuksi lauloi joku kirkasääninen tyttö, hänkin ilmeisesti paikallisia, harmi, etten saanut päähäni hänen nimeään. 
Jaksettiin liihotella peräti yhteen asti. 

Hupari on muuten hyvä ja tilava tanssipaikka, mutta vessoissa olisi arvosteluille sijaa paljonkin; ne ovat erillään rakennuksesta, ehkä juuri siksi siivottomiakin, vaikka siistijä välillä sinne pistäytyikin, ovia ei saa lukkoon...

Tänä aamuna oli lämmintä, linnut ilakoivat ja aurinko revähti naureskelemaan, kun kuuden jälkeen kippasimme itsemme lenkille. Alamäkeen minä jopa hölkkäsin tyylikkäästi... 

Noin tunnin reippailun jälkeen verryttelimme vielä hetken pensasaidan ja puutarhasaksien parissa ja kun oli aika palata sisälle, aurinkokin vetäytyi. Taitaa tulla sade.


* Kajaaninjoen rannassa (noin kilometrin päässä kauppatorilta) sijaitseva 1950-luvulla rakennettu Kajaanin Huvipuisto eli Hupari on vanhoista, hevosenkengän muotoon asetelluista junanvaunuista ja pyöreästä lavaosasta koottu tanssilava.


LUETUIMMAT