SÄ OOT SIINÄ...

Eräänä päivänä pysähdyin kesken touhujeni. Korviini leijaili uskomattoman ihana laulu ja siinä samassa rakastuin siihen. Lapsellisesti, käsittämättömästi. Minä, ikäihminen!

Jokin siinä kosketti sydäntäni, näppäili sen kieliä herkin sormin, värisytti soinnillaan.

Ja niin... nimetön kaipuu puhkesi sisälleni, selittämätön ikävä nakersi, ja kaipasin jotain äärettömän tärkeää ja kallisarvoista, saavuttamatonta...

Laulajaa en vain sattunut bongaamaan.

Eilen sitten hellan ääressä keitoksiani kauhaillen ja siinä ohessa radion sävelten mukana tanssahdellen sama kappale helähti kuuluville ja nyt kuulin senkin, kuka sitä lauloi.

Sehän olikin tuiki tuttu, oman kaupungin kasvatti Heikki Koskelo.

Kuinkas minä nyt häntä en ollut tunnistanut?

Mutta jotain siinä laulussa oli, jotain, joka osui tiettyyn kohtaan, upposi ja ravisutti. Musiikillahan on tunnetusti niin valtava voima, että se rikkoo kaikki kielimuurit ja ylittää ymmärryksenkin rajat.

Se on kosmoksen sanatonta kieltä, ihmeellistä puhetta, jota vain sydän ymmärtää.

Ja jokaiselle se puhuu eri tavalla.

"KUULKAA KORPEIMME KUISKINTAA?"

Jormuan lavalle illalla suunnattiin, vaikka molempien jalat vähän vaikeroivatkin. Minun siksi, koska takana oli jo parin tunnin kuntosalikeikka ja Hänen muuten vain.

Souvarit ja Kajaanin oma poika Heikki Koskelo pitivät meitä lattialla niin, että hädin tuskin ennätimme yhden kahvikupposen ryystäntään. No, sen minun kuppini taisi kuitenkin loppujen lopuksi joutua Hän kurttaamaan, koska en ihan mahdottoman suuri kahvin ystävä ole...

Koskelo lauloi yllättäen Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, twistaavalla tyylillä, ja koska lattialla oltiin, tanssimme - se tanssijalka kun vei, vaikka jotenkin epämääräisesti tuntuikin siltä, että tallasimme jalkoihimme jotakin meille kainuulaisille pyhää... Kuvittelin, miten Ilmari Kianto hätkähtää ja kääntyy kuuntelemaan, kuulemaansa uskomatta... 

Sitten hiipi epäilys mieleeni: Olenkohan jotenkin pikkusielu?

Ennen aikojaan sitten kuitenkin kotiin lähdettiin, koska Hän erehtyi jo toisen kerran arvostelemaan minun tanssijämäkkyyttäni; käsi ei ollut muka tarpeeksi jämynä. Ensimmäisen huomautuksen ohitin nielaisemalla, toisen jälkeen komensin nokat kottiin päin. 

Jossain se herkkänahkaisuudenkin/paksunahkaisuudenkin (?) raja sentään rikkoontuu...

REIPPAILLEN...

Olihan siellä Huparilla* porukkaa. Kajaanilainen Heikki Koskelo & Hopeinen Kuu -yhtye esiintyivät ensin, sitten ex-tangokuningatar Marita Taavitsainen & orkesteri Koivu. Lopuksi lauloi joku kirkasääninen tyttö, hänkin ilmeisesti paikallisia, harmi, etten saanut päähäni hänen nimeään. 

Jaksettiin liihotella peräti yhteen asti. 

Hupari on muuten hyvä ja tilava tanssipaikka, mutta vessoissa olisi arvosteluille sijaa paljonkin; ne ovat erillään rakennuksesta, ehkä juuri siksi siivottomiakin, vaikka siistijä välillä sinne pistäytyikin, ovia ei saa lukkoon...

Tänä aamuna oli lämmintä, linnut ilakoivat ja aurinko revähti naureskelemaan, kun kuuden jälkeen kippasimme itsemme lenkille. Alamäkeen minä jopa hölkkäsin tyylikkäästi... 

Noin tunnin reippailun jälkeen verryttelimme vielä hetken pensasaidan ja puutarhasaksien parissa ja kun oli aika palata sisälle, aurinkokin vetäytyi. Taitaa tulla sade.

* Kajaaninjoen rannassa (noin kilometrin päässä kauppatorilta) sijaitseva 1950-luvulla rakennettu Kajaanin Huvipuisto eli Hupari on vanhoista, hevosenkengän muotoon asetelluista junanvaunuista ja pyöreästä lavaosasta koottu tanssilava.