"KUULKAA KORPEIMME KUISKINTAA?"

Jormuan lavalle illalla suunnattiin, vaikka molempien jalat vähän vaikeroivatkin. Minun siksi, koska takana oli jo parin tunnin kuntosalikeikka ja Hänen muuten vain.

Souvarit ja Kajaanin oma poika Heikki Koskelo pitivät meitä lattialla niin, että hädin tuskin ennätimme yhden kahvikupposen ryystäntään. No, sen minun kuppini taisi kuitenkin loppujen lopuksi joutua Hän kurttaamaan, koska en ihan mahdottoman suuri kahvin ystävä ole...

Koskelo lauloi yllättäen Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, twistaavalla tyylillä, ja koska lattialla oltiin, tanssimme - se tanssijalka kun vei, vaikka jotenkin epämääräisesti tuntuikin siltä, että tallasimme jalkoihimme jotakin meille kainuulaisille pyhää... Kuvittelin, miten Ilmari Kianto hätkähtää ja kääntyy kuuntelemaan, kuulemaansa uskomatta... 

Sitten hiipi epäilys mieleeni: Olenkohan jotenkin pikkusielu?

Ennen aikojaan sitten kuitenkin kotiin lähdettiin, koska Hän erehtyi jo toisen kerran arvostelemaan minun tanssijämäkkyyttäni; käsi ei ollut muka tarpeeksi jämynä. Ensimmäisen huomautuksen ohitin nielaisemalla, toisen jälkeen komensin nokat kottiin päin. 

Jossain se herkkänahkaisuudenkin/paksunahkaisuudenkin (?) raja sentään rikkoontuu...

"KOVAAN KORPEEN?"

Ettäkö Kainuusta poispäin vain oltaisiin muuttamassa? Ehei, eipä vaineskaan, tännehän on ihan vastikkään muuttanut mm. kuulemani mukaan vertaistaan vailla oleva nuori reipas nainenkin ihan ulkomailta asti! Uskalias, rohkea yritys, vaikka juuri tuon kovan korven kasvattina ja kieltämättä vähän jo pakkasissa kohmettuneenakin kallistun suhtautumaan asiaan tietyllä varauksella. Kun ei tule vettä eikä sähköä ja elää yksin...

Muistissa on tuoreena vielä se kerta, jolloin pidin mökkiä lämpöisenä takkatulen avulla, itsepäisesti yksin porskuttelin. Silloin oli kylläkin vain noin kahdenkymmenen asteen pakkassää ja sillä kertaa tein sitä ainoastaan muutaman päivän ajan, mutta kyllähän se puuta tuhkasi. Vaikka illalla olin lämmittänyt sisätilan noin kahteenkymmeneen lämpöasteeseen (ulkona paukkui siis sen kahdenkymmenen pakkasasteen voimalla), niin aamuvarhaisella mökin lämpötila näytti tasaista nollaa... Ja kysymyksessä oli ihan pikkiriikkinen mökin tumpelo.

En tietenkään masentaa enkä lytätä hanketta millään muotoa halua, päinvastoin, kunnioitettavahan se on ja toivon kovasti, että tyttö saa kaiken kuntoon haluamallaan tavalla eikä lannistu, vaan keksii tarvittavat keinot pärjätä luonnonvoimien keskellä ja oppii rakastamaan tätä karua korpiseutuamme yhtä paljon kuin mekin. Sillä vaikka se paljon vaatiikin, niin paljonhan se antaakin. Ja mikä parasta, naapuriapu on näillä selkosilla verraton tuki ja turva; kainuulainen ei jätä naapuriaan hätää kärsimään, se on varmaa!

J.K. Sinne Tulevaisuuden älykylään on muuten jonoakin jo...

VIA DOLOROSA?

Aurinko paistoi. Lähes. Siis välillä paistoi ja välillä ei. Edellisen päivän onnistunut hiihtolenkki siinteli mielessä ja houkutteli järvelle. Eilen.

Just ja just sovimme sivuuttamaan rannan pysäköintipaikalta poistuvan auton kapealla uralla. Se jätti meille sopivasti paikkansa. Tuumimme, että jos auraaja olisi hoksannut ihan pikkuisen parkkipaikkaa leventää, lisäpaikkoja autoille olisi paljastunut vaivattomasti.

Suksissani on pitoteipit pohjien lipsumisen estona, mutta koska niihin oli toissa keväänä jäänyt laittamatta suojapaperit päälle, niin nykyään ne suojelivat lähinnä vauhtihurjasteluilta. Ainakin vielä perjantaina ne tekivät niin. Luistivat ja tökkivät arvaamattomasti. Ei voinut koskaan tietää, milloin olisin nokallani. Toisaalta jännitys kyllä tsemppasi jalkarefleksejäni.

Nytkin vähän pelkäsin, mahtaisiko tökki käydä, mutta ilokseni suksi luisti ja puhkuin intoa. Hän - meinasin nimittää häntä Duracell-pupuksi, mutta sitten satuin vilkaisemaan Urbaania sanakirjaa ja jätin nimittämättä - pinkaisi omille teilleen tietymättömille tai tiesinhän minä, ettei hän pitkälle pötkisi ja minä päätin nauttia oman vauhdin suomasta hurmasta.

Nautintoa kesti hetken. Sitten polttava kipu iski molempiin jalkateriin. Olin joutunut saman ilmiön eteen jo aikaisemminkin tänä vuonna, joten oletin sen johtuvan pelkästä tottumattomuudesta, olihan viime vuosi jäänyt väliin, pitänyt sukset autotallin katossa. Niinpä jatkoin sinnikkäästi. Pysähtelin välillä nostelemaan jalkojani, mutta jatkoin.

Vastaani hiihteli äiti kahden lapsensa kanssa. Pienempi eteni ilman keppejä ja tuiskahti mahalleen maahan. Pikkuinen hiihtäjä nousi naureskellen ylös ja kuului tuumivan, että leikitään, että tuo oli muka maali…

Otin kuvia, pysähtelin ja etenin. Menen niin pitkälle, että se dura… hm, se Hän hiihtää vastaani, päätin.

Pieniä ja isoja lenkkeilijöitä sauvoi iloisesti vastaani ja minua melkein hävetti, kun jouduin yhtenään seisahtelemaan. Kun en pystynyt samaan. Otin kuvia taas. Avarasta järvenselästä, suksilla sujuttelevista lapsosista, lumessa piilottelevista jäljistä... Lähestyin jo Rehjan saarta ja rupesin kuvaamaan sitäkin, mutta kamera oli tietenkin ehtinyt jo jähmettyä eikä suostunut yhteistyöhön.

Hän sujutteli vastaani, kevyesti, luistelutyylillä. Ihmetteli, näinkö pitkälle olin jo ennättänyt. Pyysin häntä jatkamaan, tulisin perässä voimieni mukaan. Olin huojentunut, onnellinen peräti, voidessani kääntyä paluumatkalle, olinhan päässyt jo lähes saaren rantavesille, no, -lumille.

Ihmettelin mielessäni, millä ilveellä pääsisin takaisin autolle. Jalkoterät olivat tulessa, kiirastulessa. Lähes jokainen veto pisti.

Niinpä päätin syöksyä kivuttomien hetkien aikana niin pitkän matkan kuin suinkin ennättäisin. Levähtelyjen välissä otin aina spurtteja, hiihdin kuin heikkomielinen, pysähdyin, kun kipu ei sallinut edetä ja tempauduin siitä taas "hurjaan" vauhtiin, voimia kyllä olisi ollut.

Hän sauvoi takaisin ja ehdotti, että hiihtäisin tien varteen, hän hakisi minut sieltä autolla. Pääsisin helpommalla.

Minäkö luovuttaisin? Talvisodan loppumisen 70-vuotispäivänä? Kaikkea sitä kuuleekin! Suomalaisen, karhunkatsoman kainuulaisen korpitaipaleitten naisen sisu nosti päätään. Ei, teen tämän loppuun, ilmoitin ylväästi ja hätistelin Hänet jatkamaan omaa latuaan. Spurtti, pysähdys ja nosto, spurtti, pysähdys ja nosto. Sivullinenhan voisi luulla, että minulla on vain katkokävelyä… katkohiihtoa siis...

Vauhdilla ”lensin” rantaan, jossa auto jo hyrräsi ja avulias Hän tuli irrottamaan sukseni ja nostamaan ne kyytiin. Kilpahiihtäjähän sinusta tulee, hän kehaisi, vauhdista päätellen. Naurahdin. Kilpahiihtäjäpä hyvinkin!

Niin että lähdenkö enää koskaan hiihtämään? No tietysti lähden, ehkä jo tänään. Onhan Hänen eilisten sanojensa mukaan luvassa silkkaa paistetta ja hangen kimallusta. Tosin nyt näyttää siltä, että sataa lunta... Joka tapauksessa seuraavalla kerralla laitan vain monojen pohjalle kaarituet. Holvit ovat päässeet tämän temppelin kaarista madaltumaan. Siksi.

Ehkä silloin pääsen perille saareenkin jo.

Hiihtolaulu  

”JORMUAN LAVALLA TANSSIT - TÄNÄ ILTANA…”

Kesän ensimmäiset lavatanssit, meille siis. 
Jormuan lava, perjantai-ilta. 
Ulkona polttava helle, sisällä höyryäviä vartalokiukaita yltympäriinsä, isoja ja pieniä sähikäisiä, jotka ketkuttelevat musiikin tahdissa jokainen omalla jäljittelemättömällä tyylillään. 
Lämmittelybändit lyövät kiukaalle löylyä lissää, keinutaan ja odotetaan illan kohokohtaa, päätähtiä. 
Lavan eteen alkaa pikkuhiljaa kerääntyä faneja, joukossa muutama pikkulapsikin. Pääasiassa yleisö kuitenkin muodostuu keski-ikäisistä, esiintyjien kanssa lähes samanikäisistä ihailijoista.

Vihdoin, vihdoin sisälle astuu ripein askelin kaksi jo peräti 40 vuotta ihmisiä tanssituttanutta miestä, veljekset Matti ja Teppo. Kädet kuin armolliseen siunaukseen kohotettuina he kumartavat, ottavat vastaan yleisön ihastuneet aplodit, huudahdukset ja ylhäällä huojuvat kädet, joihin melkein kuvittelen palavat sytkärit...

Pari jutustelee mikkiin jouhevia, vahinko vain, että joko kaiuttimet ovat väärin säädetyt tai sitten tähdet pitävät mikrofonia ihan huulissa kiinni eikä puheesta saa selvää. 
Siitä huolimatta jäyhäksi kuvitellut kaenuulaeset ilmaisevat suosiotaan suhteellisen vapautuneesti.

No, pääasia on, että musiikista ja sen sanoista saa selvää. 
Saadaan tanssia lähekkäin, rutistaa armasta kaksin käsin, kuunnella helliä sanoja vain, tallata näitä polkuja viimeiseen asti, uskoa että näin se kesäloma toimii, harmitella saamaansa arvotonta kissankultaa, päivitellä kuinka mä joka päivä töitä teen…
 Mutta huoh - kaikki samalla tanssityylillä.

Välillä melkein ryhmätanssiksikin menee, kun huojutaan kylki kyljessä toisten parien kanssa. Hiukset kostuvat, hikikarpalot kierivät, joku astuu kipeästi varpaille (litistyiköhän niistä osa?), toinen potkaisee nilkkaan ja kerran minulta sivupyyhkäisyllä melkein vetäistään jalat alta. 
Foksia vyöryy tuutin täydeltä, on ihan pakko jo ruveta keksimään uusia askelluksia vauhdikkaan fuskun lisäksi, jumputtaa ennen näkemättömin vaihtoaskelin, muuten samantyyppiset kuviot rupeavat pian kyllästyttämään.

Mutta kun ilmoille kajahtaa Ensimmäinen oot ajatuksissani ensimmäinen, mutt hani, rakkaimpani, tiedäthän sen; sun hymystäsi voimaa saan. Ensimmäinen oot säde aurinkoni, ensimmäinen kaunis kohtaloni, luonas kun oon, niin rutistan sut kainaloon, tuntuu, ettei noin herkkää saisi mitenkään tanssia muuten kuin h i t a a s t i, nauttien. Veljekset kuitenkin säilyttävät siinäkin samantasoisen temponsa ja ihan pikkuisen minua jo ärsyttää, etten saa tunnelmoida rauhassa. 
Onneksi muutama valssikin löytyy, kuten Minä rakastan sua, sulle kaikkeni annan… ja ihana hidas valssi Et voi tulla rajan taa.

No, toinen esiintyjä, T.T. Purontaka antaa siihen rauhalliseen tunnelmointiinkin matistelun ja tepostelun väliin vihdoin mahdollisuuden.

Loppujen lopuksi illan saldo jää hyväksi, juopuneita on vain vähän eikä saunamainen olokaan enää haittaa, vaikka alussa tuli kieltämättä mieleen, että harvoin sitä näin saunapunakkana ihmisten ilmoilla kuljetaan. 
Mekin jaksettiin tanssia ihan kiitettävän paljon, mikään paikka ei ollut kipeänä eikä väsymys vaivannut.

Taitaa se kunto sittenkin olla parempi kuin luulin. 
Joko pianni otetaa uusiksi?