AKKA HUIMAPÄÄ

Mökkitie on poukkoinen kuten aina, mutta tämän auton maavara on sellainen ettei siitä tarvitse huolehtia. Piha on täynnä syksyn hylkäämiä lehtiä ja risuja, joita tuuli on paiskonut ikävissään. Tuulee, ei paista. Pitäskö kääntyä takaisin? Ei, mökiltä ei käännytä, ei koskaan! Kerran sinne on päässyt.

Hiiret ovat temmeltäneet, eivät hiiribaaria olleet älynneetkään avata vaan muuten vaan pelmunneet lakanoissamme, synnyttäneet niihin ja ne menevät roskiin. Yöpaita katoaa samassa kauhistuksessa, mutta sitä ilmankin pärjää. Tuli takkaan vaan, matto terassille ja olo kohenee. Sitten moottorisaha rupeaa ulvomaan, minä pinoamaan. Illan päätteeksi laiturinpää ylös, saunasta käsin, sitten on sama jo uidakin. Huh heekuta kun on kylmää... Mutta virkistävää ja Hän kehuu minut maasta taivaisiin. Hävettää, en minä nyt niin ole... Akka Huimapää kuulemma kuitenkin. No, se voin olla. :)

Lauantaina paistaa aurinko ja halkosavotta jatkuu. Meillä on nyt jo loppuiäksemme puita, mutta jos lapset joskus innostuvat tänne, niin... JOS... Jos joku sellainen kumppani löytyy, joka lähtee korpeen, mutta sellaiset ihmeelliset taitavat olla harvassa nykyään.

Sunnuntaina on ikävä ilma. Tuulee, pilveilee... Katiskat etsintään, toista ei löydy, pitää ostaa keväällä uusi tilalle. Vene nousee kahden voimapesän lihaksin rantapenkereelle. Akka on kunnian kukkuloilla taas...

Kotimatkalla etsin puhelinta. Sitä ei löydy vaikka kuinka muistan laittaneeni sen lähelle käsilaukkua, että ihan varmasti hoksaisin ottaa mukaan. Hän soittaa siihen, ei vastausta. Sanaakaan sanomatta Hän kääntää auton kesken matkaa, ajaa takaisin mökille, ei noidu, ei yhtään pahaa sanaa anna... Mökki mullistetaan, samoin kassit. Ja sitten huomaan pelkääjänpuoleisen oven taskusta puhelimeni. Se on ollut äänettömällä. Oh, miksihän se väliin pitääkin laittaa äänettömälle? Luonnon varjelemiseksi? Niin kuvittelen. Mutta Hän ei virka vieläkään mitään... Kyllä minun täytyy olla ihmeellinen... ;)

Vai Hänkö se onkin?

Mutta mökki on nyt hyvästelty. Piha jää lehtien peittoon, joten keväällä on isompi homma edessä. Pakostakin rupeaa laskemaan, kuinka monta kevättä, riemukasta, työntäyteistä, JAKSAVAA kevättä vielä voi edellyttää olevan edessään. Tiedän kuitenkin, että sinne tulen sittenkin kun multa peittää fyysisen suun, koska niinhän ne muutkin edesmenneet rakkaani tulevat; tunnen heidät jok´ikisessä hetkessä.

1.1.11

Uuden vuoden aattona ajaa köryyteltiin Ämmänsaareen sukuloimaan. Illalla jäivät lapsukaiset isomummun, ukin sisaren sekä tämän puoliskon hoiviin ja loput (äiti, mummi ja ukki) suuntasivat kohti suomussalmelaista teatteri Retikkaa, jonka uudisrakennus oli kohonnut joen rantaan entisen Alkon jatkoksi. Ohjelmistossa oli vuorossa erilaisia sketsejä sisältävä Karvahatun paluu. Nimi viittaa samaisessa rakennuksessa sijainneeseen Karvahattu-nimiseen kapakkaan, jossa muutamat nimeltä mainitsemattomat mummit ja ukitkin olivat sattumoisin tulleet piipahtaneiksi hamassa, ah niin kovin hamassa menneisyydessä, noina nuoruuden uljaina ja erehtymättöminä vuosina.... Itse asiassa esitys olikin osittainen katsaus juuri noihin aikoihin, jotka ainakin ukin ja mummin ikäpolvelle sekä sitä vanhemmalle olivat hyvinkin tuttuja. Ja teatteria Suomussalmelle alun perin hommaamaan ryhtynyt Eero Schroderus oli ehdoton tähti niin käsikirjoittajana kuin näyttelijänäkin.

Esitys osoittautui vallan mainioksi, ei olisi uskonut harrastelijoiden suoritukseksi. Pysähtyneitä tuokioita oli vain muutama, muulloin saatiinkin sitten nauraa ihan ehotellen, hekotella perin juurin kainuulaisille tavoille, sanoille ja sanonnoille. 

Näytöksen päätyttyä kuului yhden jos toisenkin suusta toteamus, etteipä joukosta monikaan olisi entisaikoina arvannut tästä lähes korpien kätköissä uinuvasta kyläpahasesta joskus tuollaisen koko syrjäistä seutua rikastuttavan helmen löytyvän. Jos se nyt ei ihan maallista vaurautta toisikaan, niin ainakin sitä henkistä...

Teatterireissun jälkeen lapset vietiin koiravaljakkoajelulle siihen samaiseen joenrantaan, välillä vain piti käväistä ravintelin puolella kuumalla kaakaolla ja samalla varpaita lämmittelemässä. Rakettien pauketta ja sähinää riitti noin kymmeneksi minuutiksi, tosin siinäkin oli yllin kyllin, olisihan noita euroja toki voinut johonkin tähellisempäänkin laittaa.

Isomummulaan palattua oli vuorossa tinan valantaa. Molemmat tytöt saivat taikasauvan ja välillä meinasi pikku känkkäränkkäkin tunkeutua joukkoon mukaan, kun toiselle oli kuulemma sattunut vähän kauniimpi kuvio kuin toiselle, mutta siitä onneksi päästiin ohi suhteellisen nopeasti. Nakkien ja perunasalaatin jälkeen ilta oli venynyt jo lähes keskiyöhön ja vaikka millään eivät olisi silmät eivätkä suut malttaneet asettua kun ulkona paukkuikin välillä vielä kovanlaisesti, niin kun äiti rupesi lukemaan vinttihuoneen hämyssä Peppinja-kirjaa, huoneeseen laskeutui hiljaisuus, joka rikkoontui vasta uuden uutukaisen vuoden ensimmäisen päivän, 1.1.11:n aamuna.

Yöllä oli tullut lunta reippaanlaisesti ja ukki sai tarvitsemaansa ulkoliikuntaa kolan varressa. Samaa valkoista sateli vielä kotia kohti lähtiessäkin. Kajaanissa sitä vastoin ei ollut satanut ollenkaan, joten lumitöihin ei kukaan täällä päässä joutunut. Hiihtämään Peppuska kyllä joutui ja mieluusti hän lähtikin ukin kaveriksi. Myöhemmin saunaan työntyi punaposkinen, hikinen ja tosi tyytyväinen tyttö. Olihan ukki opettanut hänet laskemaan mäkeäkin niin, että sauvat sojottivat nätisti taakse- eikä eteenpäin. 

"KOVAAN KORPEEN?"

Ettäkö Kainuusta poispäin vain oltaisiin muuttamassa? Ehei, eipä vaineskaan, tännehän on ihan vastikkään muuttanut mm. kuulemani mukaan vertaistaan vailla oleva nuori reipas nainenkin ihan ulkomailta asti! Uskalias, rohkea yritys, vaikka juuri tuon kovan korven kasvattina ja kieltämättä vähän jo pakkasissa kohmettuneenakin kallistun suhtautumaan asiaan tietyllä varauksella. Kun ei tule vettä eikä sähköä ja elää yksin...

Muistissa on tuoreena vielä se kerta, jolloin pidin mökkiä lämpöisenä takkatulen avulla, itsepäisesti yksin porskuttelin. Silloin oli kylläkin vain noin kahdenkymmenen asteen pakkassää ja sillä kertaa tein sitä ainoastaan muutaman päivän ajan, mutta kyllähän se puuta tuhkasi. Vaikka illalla olin lämmittänyt sisätilan noin kahteenkymmeneen lämpöasteeseen (ulkona paukkui siis sen kahdenkymmenen pakkasasteen voimalla), niin aamuvarhaisella mökin lämpötila näytti tasaista nollaa... Ja kysymyksessä oli ihan pikkiriikkinen mökin tumpelo.

En tietenkään masentaa enkä lytätä hanketta millään muotoa halua, päinvastoin, kunnioitettavahan se on ja toivon kovasti, että tyttö saa kaiken kuntoon haluamallaan tavalla eikä lannistu, vaan keksii tarvittavat keinot pärjätä luonnonvoimien keskellä ja oppii rakastamaan tätä karua korpiseutuamme yhtä paljon kuin mekin. Sillä vaikka se paljon vaatiikin, niin paljonhan se antaakin. Ja mikä parasta, naapuriapu on näillä selkosilla verraton tuki ja turva; kainuulainen ei jätä naapuriaan hätää kärsimään, se on varmaa!

J.K. Sinne Tulevaisuuden älykylään on muuten jonoakin jo...

VIA DOLOROSA?

Aurinko paistoi. Lähes. Siis välillä paistoi ja välillä ei. Edellisen päivän onnistunut hiihtolenkki siinteli mielessä ja houkutteli järvelle. Eilen.

Just ja just sovimme sivuuttamaan rannan pysäköintipaikalta poistuvan auton kapealla uralla. Se jätti meille sopivasti paikkansa. Tuumimme, että jos auraaja olisi hoksannut ihan pikkuisen parkkipaikkaa leventää, lisäpaikkoja autoille olisi paljastunut vaivattomasti.

Suksissani on pitoteipit pohjien lipsumisen estona, mutta koska niihin oli toissa keväänä jäänyt laittamatta suojapaperit päälle, niin nykyään ne suojelivat lähinnä vauhtihurjasteluilta. Ainakin vielä perjantaina ne tekivät niin. Luistivat ja tökkivät arvaamattomasti. Ei voinut koskaan tietää, milloin olisin nokallani. Toisaalta jännitys kyllä tsemppasi jalkarefleksejäni.

Nytkin vähän pelkäsin, mahtaisiko tökki käydä, mutta ilokseni suksi luisti ja puhkuin intoa. Hän - meinasin nimittää häntä Duracell-pupuksi, mutta sitten satuin vilkaisemaan Urbaania sanakirjaa ja jätin nimittämättä - pinkaisi omille teilleen tietymättömille tai tiesinhän minä, ettei hän pitkälle pötkisi ja minä päätin nauttia oman vauhdin suomasta hurmasta.

Nautintoa kesti hetken. Sitten polttava kipu iski molempiin jalkateriin. Olin joutunut saman ilmiön eteen jo aikaisemminkin tänä vuonna, joten oletin sen johtuvan pelkästä tottumattomuudesta, olihan viime vuosi jäänyt väliin, pitänyt sukset autotallin katossa. Niinpä jatkoin sinnikkäästi. Pysähtelin välillä nostelemaan jalkojani, mutta jatkoin.

Vastaani hiihteli äiti kahden lapsensa kanssa. Pienempi eteni ilman keppejä ja tuiskahti mahalleen maahan. Pikkuinen hiihtäjä nousi naureskellen ylös ja kuului tuumivan, että leikitään, että tuo oli muka maali…

Otin kuvia, pysähtelin ja etenin. Menen niin pitkälle, että se dura… hm, se Hän hiihtää vastaani, päätin.

Pieniä ja isoja lenkkeilijöitä sauvoi iloisesti vastaani ja minua melkein hävetti, kun jouduin yhtenään seisahtelemaan. Kun en pystynyt samaan. Otin kuvia taas. Avarasta järvenselästä, suksilla sujuttelevista lapsosista, lumessa piilottelevista jäljistä... Lähestyin jo Rehjan saarta ja rupesin kuvaamaan sitäkin, mutta kamera oli tietenkin ehtinyt jo jähmettyä eikä suostunut yhteistyöhön.

Hän sujutteli vastaani, kevyesti, luistelutyylillä. Ihmetteli, näinkö pitkälle olin jo ennättänyt. Pyysin häntä jatkamaan, tulisin perässä voimieni mukaan. Olin huojentunut, onnellinen peräti, voidessani kääntyä paluumatkalle, olinhan päässyt jo lähes saaren rantavesille, no, -lumille.

Ihmettelin mielessäni, millä ilveellä pääsisin takaisin autolle. Jalkoterät olivat tulessa, kiirastulessa. Lähes jokainen veto pisti.

Niinpä päätin syöksyä kivuttomien hetkien aikana niin pitkän matkan kuin suinkin ennättäisin. Levähtelyjen välissä otin aina spurtteja, hiihdin kuin heikkomielinen, pysähdyin, kun kipu ei sallinut edetä ja tempauduin siitä taas "hurjaan" vauhtiin, voimia kyllä olisi ollut.

Hän sauvoi takaisin ja ehdotti, että hiihtäisin tien varteen, hän hakisi minut sieltä autolla. Pääsisin helpommalla.

Minäkö luovuttaisin? Talvisodan loppumisen 70-vuotispäivänä? Kaikkea sitä kuuleekin! Suomalaisen, karhunkatsoman kainuulaisen korpitaipaleitten naisen sisu nosti päätään. Ei, teen tämän loppuun, ilmoitin ylväästi ja hätistelin Hänet jatkamaan omaa latuaan. Spurtti, pysähdys ja nosto, spurtti, pysähdys ja nosto. Sivullinenhan voisi luulla, että minulla on vain katkokävelyä… katkohiihtoa siis...

Vauhdilla ”lensin” rantaan, jossa auto jo hyrräsi ja avulias Hän tuli irrottamaan sukseni ja nostamaan ne kyytiin. Kilpahiihtäjähän sinusta tulee, hän kehaisi, vauhdista päätellen. Naurahdin. Kilpahiihtäjäpä hyvinkin!

Niin että lähdenkö enää koskaan hiihtämään? No tietysti lähden, ehkä jo tänään. Onhan Hänen eilisten sanojensa mukaan luvassa silkkaa paistetta ja hangen kimallusta. Tosin nyt näyttää siltä, että sataa lunta... Joka tapauksessa seuraavalla kerralla laitan vain monojen pohjalle kaarituet. Holvit ovat päässeet tämän temppelin kaarista madaltumaan. Siksi.

Ehkä silloin pääsen perille saareenkin jo.

Hiihtolaulu