PEIKKOJEN PARATIISIKSI?

"Suomussalmen Osuuspankki sulkee konttorinsa Ruhtinansalmella", ilmoittaa lehtiartikkeli. Muutama vuosi sitten isomman pankin kanssa fuusioitu vakavarainen pankki lopetetaan.
Sitähän tuolloin fuusiovaiheessa moni taisi jo epäilläkin.
Että iso lohnaisee pienen.

Näin fiksusti sitten tietokonetta omistamattomien asukkaiden pankkiasioinnit siirretään noin 70 km:n päähän Ämmänsaareen. Pankkipäätettä tai -automaattiakaan kun ei ole, niin miten käy laskujen ja käteisen noston?
 (Ellei laitteita sitten sijoiteta kahteen mahdollisesti ajateltavissa olevaan toimipisteeseen, Ruhtinan Kauppaan tai TB:lle. Mutta kuka sijoittaa? Pankkiko muka?)
Pankkikortteja tai nettiä kun kaikki eivät suinkaan suostu käyttämään, eivät kai välttämättä edes oppisikaan. Kyllä se käteinen tuntuu monista turvallisemmalta vielä pitkän aikaa.
Laskujen maksamiseen lie kuitenkin postimaksuton maksupalvelukuori-mahdollisuus?

Tämähän johtaa vähitellen siihen, että vanhusten ja vaivaisten luokse joudutaan hommaamaan henkilö, joka hoitaa heidän raha-asiansa viikottain tai kuukausittain.
He kun eivät pysty matkaamaan tuota väliä harvaan liikennöivillä busseillakaan ja taksi maksaa...
Mutta maksaa se avustajakin...

Ruhtinansalmi ei vähällä luovuta. Sehän koettaa kaikin voimin pyristellä pärjätäkseen, on tehnyt sitä jo kauan.
 On yritteliäs monin eri tavoin; vasta remontoitiin entinen suosittu tanssipaikka kylätaloksi, ja muukin kylätoiminta on vireää.
Miksi tuollaiset elämisen jatkamispyrkimykset pitää yrittää lannistaa?

Tätä se nykymaailman meno on - kaikki halutaan survoa asutuskeskuksiin, maaseutu jää niille, jotka pystyvät siellä omin neuvoin pärjäämään.
Mökkeilijöille ja peikoille paratiisiksi?

Voi minun Kainuutani!

KESÄTEATTERIA

Sukuloin vaihteeksi taas eteläisemmässä Suomessa. Peppinja oli yhtä hurmaava kaksikko kuin aikaisemminkin ja haikein mielin lähdin paluumatkalle. Poikkesinpa kuitenkin kesken kaiken sisareni luo Mäntsälään, jossa eilen pääsimme käymään Krapin kesäteatterissa. Sinne ajaminen oli varsinaista hakuammuntaa, mutta se jääköön meidän siskosten väliseksi seikkailuksemme - ajoissa kuitenkin istuimme ylimmällä penkkirivillä istuinaluset alla ja viltit korvissa, takaa nimittäin henkäili tuulonen niskaan.

Ohjelmistossa oli meneillään Muuan sulhasmies. Laulua oli aika paljon ja meno huvitusta täynnä kuten kuuluukin olla. (En muuten tiennytkään, että Sanna Saarijärvellä on NIIN hyvä lauluääni...)

Hyvillä mielin palasimme Mäntsälään ja kas kummaa; paluumatka vei huomattavasti vähemmän aikaa kuin menomatka. :D Täällä oli satanut sillä aikaa, mitä ei ole tapahtunut koko täälläoloaikanani, vaikka muualta maasta on viesti käynyt, miten aina sataa...

Mutta nyt oikein odottamalla odotan Kajaanin tapahtumia ja Ämmänsaaren kesäteatteritarjontaa, jahka sinne asti pääsen taas...

KUN HIKIPÖLY OLI LASKEUTUNUT...

Mökiltä paluu oli ihan pakko keskeyttää, sillä Ämmänsaaren Töpis kutsui karkeloimaan. Oman maakunnan orkesterit siellä panivat parastaan ja parastahan se oli. Tosin hyvin humppa- tai foxivoittoista, mutta meitä se ei haitannut, koska hypimme mielukkaasti vaikka ristiin rastiin ympäri salia ja moni ehkä kummasteli meidän senioreiden vauhtia. ;) Mutta paikkahan on meidän molempien nuoruuden huipputöpis, tapaamispaikka ja muutenkin. Sitä paitsi me hypitään riemurinnoin iästä tai arvosteluista välittämättä. Jokainen on sen ikäinen, miltä tuntuu. Ja me ollaan kakskymppisiä. Lähes.

Minulla on aina ollut vaikeuksia pelkästään kuunnella tanssimusiikkia, koska jalat riehaantuvat lähes itsekseen, en millään malttaisi olla paikallani ja siksi en yleensä kuuntele tanssillista musiikkia, ihan noin vain muka kuunnellakseni, koska tuntuu kuin olisi pakko rynnätä liikkeelle ja se ei oikein kaikissa tilanteissa lie suotavaa... Muutenhan musiikki kyllä asuu minussa. Ja ihanasti asuukin.

Kun hikipöly oli laskeutunut, ajelin Kajjaaniin ja vältyin jopa hirvikolarilta. Se enkeli, se enkeli... Smack... <3

1.1.11

Uuden vuoden aattona ajaa köryyteltiin Ämmänsaareen sukuloimaan. Illalla jäivät lapsukaiset isomummun, ukin sisaren sekä tämän puoliskon hoiviin ja loput (äiti, mummi ja ukki) suuntasivat kohti suomussalmelaista teatteri Retikkaa, jonka uudisrakennus oli kohonnut joen rantaan entisen Alkon jatkoksi. Ohjelmistossa oli vuorossa erilaisia sketsejä sisältävä Karvahatun paluu. Nimi viittaa samaisessa rakennuksessa sijainneeseen Karvahattu-nimiseen kapakkaan, jossa muutamat nimeltä mainitsemattomat mummit ja ukitkin olivat sattumoisin tulleet piipahtaneiksi hamassa, ah niin kovin hamassa menneisyydessä, noina nuoruuden uljaina ja erehtymättöminä vuosina.... Itse asiassa esitys olikin osittainen katsaus juuri noihin aikoihin, jotka ainakin ukin ja mummin ikäpolvelle sekä sitä vanhemmalle olivat hyvinkin tuttuja. Ja teatteria Suomussalmelle alun perin hommaamaan ryhtynyt Eero Schroderus oli ehdoton tähti niin käsikirjoittajana kuin näyttelijänäkin.

Esitys osoittautui vallan mainioksi, ei olisi uskonut harrastelijoiden suoritukseksi. Pysähtyneitä tuokioita oli vain muutama, muulloin saatiinkin sitten nauraa ihan ehotellen, hekotella perin juurin kainuulaisille tavoille, sanoille ja sanonnoille. 

Näytöksen päätyttyä kuului yhden jos toisenkin suusta toteamus, etteipä joukosta monikaan olisi entisaikoina arvannut tästä lähes korpien kätköissä uinuvasta kyläpahasesta joskus tuollaisen koko syrjäistä seutua rikastuttavan helmen löytyvän. Jos se nyt ei ihan maallista vaurautta toisikaan, niin ainakin sitä henkistä...

Teatterireissun jälkeen lapset vietiin koiravaljakkoajelulle siihen samaiseen joenrantaan, välillä vain piti käväistä ravintelin puolella kuumalla kaakaolla ja samalla varpaita lämmittelemässä. Rakettien pauketta ja sähinää riitti noin kymmeneksi minuutiksi, tosin siinäkin oli yllin kyllin, olisihan noita euroja toki voinut johonkin tähellisempäänkin laittaa.

Isomummulaan palattua oli vuorossa tinan valantaa. Molemmat tytöt saivat taikasauvan ja välillä meinasi pikku känkkäränkkäkin tunkeutua joukkoon mukaan, kun toiselle oli kuulemma sattunut vähän kauniimpi kuvio kuin toiselle, mutta siitä onneksi päästiin ohi suhteellisen nopeasti. Nakkien ja perunasalaatin jälkeen ilta oli venynyt jo lähes keskiyöhön ja vaikka millään eivät olisi silmät eivätkä suut malttaneet asettua kun ulkona paukkuikin välillä vielä kovanlaisesti, niin kun äiti rupesi lukemaan vinttihuoneen hämyssä Peppinja-kirjaa, huoneeseen laskeutui hiljaisuus, joka rikkoontui vasta uuden uutukaisen vuoden ensimmäisen päivän, 1.1.11:n aamuna.

Yöllä oli tullut lunta reippaanlaisesti ja ukki sai tarvitsemaansa ulkoliikuntaa kolan varressa. Samaa valkoista sateli vielä kotia kohti lähtiessäkin. Kajaanissa sitä vastoin ei ollut satanut ollenkaan, joten lumitöihin ei kukaan täällä päässä joutunut. Hiihtämään Peppuska kyllä joutui ja mieluusti hän lähtikin ukin kaveriksi. Myöhemmin saunaan työntyi punaposkinen, hikinen ja tosi tyytyväinen tyttö. Olihan ukki opettanut hänet laskemaan mäkeäkin niin, että sauvat sojottivat nätisti taakse- eikä eteenpäin.