PEIKKOJEN PARATIISIKSI?

"Suomussalmen Osuuspankki sulkee konttorinsa Ruhtinansalmella", ilmoittaa lehtiartikkeli. Muutama vuosi sitten isomman pankin kanssa fuusioitu vakavarainen pankki lopetetaan.
Sitähän tuolloin fuusiovaiheessa moni taisi jo epäilläkin.
Että iso lohnaisee pienen.

Näin fiksusti sitten tietokonetta omistamattomien asukkaiden pankkiasioinnit siirretään noin 70 km:n päähän Ämmänsaareen. Pankkipäätettä tai -automaattiakaan kun ei ole, niin miten käy laskujen ja käteisen noston?
 (Ellei laitteita sitten sijoiteta kahteen mahdollisesti ajateltavissa olevaan toimipisteeseen, Ruhtinan Kauppaan tai TB:lle. Mutta kuka sijoittaa? Pankkiko muka?)
Pankkikortteja tai nettiä kun kaikki eivät suinkaan suostu käyttämään, eivät kai välttämättä edes oppisikaan. Kyllä se käteinen tuntuu monista turvallisemmalta vielä pitkän aikaa.
Laskujen maksamiseen lie kuitenkin postimaksuton maksupalvelukuori-mahdollisuus?

Tämähän johtaa vähitellen siihen, että vanhusten ja vaivaisten luokse joudutaan hommaamaan henkilö, joka hoitaa heidän raha-asiansa viikottain tai kuukausittain.
He kun eivät pysty matkaamaan tuota väliä harvaan liikennöivillä busseillakaan ja taksi maksaa...
Mutta maksaa se avustajakin...

Ruhtinansalmi ei vähällä luovuta. Sehän koettaa kaikin voimin pyristellä pärjätäkseen, on tehnyt sitä jo kauan.
 On yritteliäs monin eri tavoin; vasta remontoitiin entinen suosittu tanssipaikka kylätaloksi, ja muukin kylätoiminta on vireää.
Miksi tuollaiset elämisen jatkamispyrkimykset pitää yrittää lannistaa?

Tätä se nykymaailman meno on - kaikki halutaan survoa asutuskeskuksiin, maaseutu jää niille, jotka pystyvät siellä omin neuvoin pärjäämään.
Mökkeilijöille ja peikoille paratiisiksi?

Voi minun Kainuutani!

"KOVAAN KORPEEN?"

Ettäkö Kainuusta poispäin vain oltaisiin muuttamassa? Ehei, eipä vaineskaan, tännehän on ihan vastikkään muuttanut mm. kuulemani mukaan vertaistaan vailla oleva nuori reipas nainenkin ihan ulkomailta asti! Uskalias, rohkea yritys, vaikka juuri tuon kovan korven kasvattina ja kieltämättä vähän jo pakkasissa kohmettuneenakin kallistun suhtautumaan asiaan tietyllä varauksella. Kun ei tule vettä eikä sähköä ja elää yksin...

Muistissa on tuoreena vielä se kerta, jolloin pidin mökkiä lämpöisenä takkatulen avulla, itsepäisesti yksin porskuttelin. Silloin oli kylläkin vain noin kahdenkymmenen asteen pakkassää ja sillä kertaa tein sitä ainoastaan muutaman päivän ajan, mutta kyllähän se puuta tuhkasi. Vaikka illalla olin lämmittänyt sisätilan noin kahteenkymmeneen lämpöasteeseen (ulkona paukkui siis sen kahdenkymmenen pakkasasteen voimalla), niin aamuvarhaisella mökin lämpötila näytti tasaista nollaa... Ja kysymyksessä oli ihan pikkiriikkinen mökin tumpelo.

En tietenkään masentaa enkä lytätä hanketta millään muotoa halua, päinvastoin, kunnioitettavahan se on ja toivon kovasti, että tyttö saa kaiken kuntoon haluamallaan tavalla eikä lannistu, vaan keksii tarvittavat keinot pärjätä luonnonvoimien keskellä ja oppii rakastamaan tätä karua korpiseutuamme yhtä paljon kuin mekin. Sillä vaikka se paljon vaatiikin, niin paljonhan se antaakin. Ja mikä parasta, naapuriapu on näillä selkosilla verraton tuki ja turva; kainuulainen ei jätä naapuriaan hätää kärsimään, se on varmaa!

J.K. Sinne Tulevaisuuden älykylään on muuten jonoakin jo...

KAINUU 39

Eilen illalla Teemalla näkynyt elokuva Kainuu 39 kertoi talvisodan ajoista Suomussalmen Ruhtinansalmen asukkaiden kantilta. Sinnehän se vihollinen ensimmäiseksi tuli, Juntusrannan Lehtovaaraan.

Esitys oli kuitenkin aika sekava, poukkoileva. Ei pysynyt oikein mukana, jos ei ollut tapahtumista tietoinen. Mutta jos oli lukenut appeni kirjan Elämä kuin unta, pysyi hyvin kärryillä, sillä juuri noista ajoistahan sekin kertoo ja juuri hänen kotitaloonsa hyökkääjä ensimmäisenä majoittui. Asukkaat eivät päässeet pakoon vaan jäivät mottiin, jonne oma valtiovalta heidät oli jättänyt, kun ei ollut huolehtinut evakuoinnista.

Eipä silti, en juhli sitä talvisodan alkamispäivää, sillä eihän sodassa koskaan mitään juhlimista ole. Haluan vain muistuttaa kotimaatamme pala palalta myymistä suunnitteleville, miten katkeralla tavalla isovanhempamme ja vanhempamme sen jälkeläisilleen joutuivat lunastamaan. Miten häväistyiksi veteraanit mahtavat tunteakaan itsensä, kun moista vapaaehtoista luovuttamista katselevat!