UNI? IRTAANTUMINEN?

Kierrespiraali kohottaa minut kohti laipiota, lempeä pyörre imaisee sisäänsä ja kohoan ylös, ylös, ylös, läpäisen katon ja liitelen yhä korkeammalle ja korkeammalle. Jostain kaukaisuudesta kantautuu korviini hiljaista musiikkia.

Sitten olenkin tunnelissa. Jokin lätsähtelee ja litsahtelee ympärillä, vaikken tunne jalkoja, jotka lätsyttelisivät tai litsauttelisivat. Jostain syystä en tunne käsiäkään - oikeastaan koko kehoni vaikuttaa kadonneen, sulautuneen ympäröivään mustuuteen. On pimeää, ajaudun sinne tänne, sattumanvaraisesti.

Olenko aina kulkenut näin? Ajelehtinut litsahdusten ja lätsähtelyjen seassa? Leijaillut epämääräisten tuulettomien tuulten mukana? Mikä minä olen? Lastu laineilla, järven aalto toisten aaltojen keskellä, pilvenhattara tähdettömällä taivaalla?

En tiedä, miten kauan tätä päämäärättömyyttä on jatkunut, kun se tuuleton tuuli johdattaa kehottoman kehoni hitaasti harmaantuvaa läikkää kohti. Läikkää, joka suurenee suurenemistaan ja kirkastuu vähitellen hohtavaksi valoksi, kirkkaudeksi, joka saa minut tuntemaan kummallista nöyryyttä, halua päästä tuon valon syliin, langeta sen säteiden kannateltavaksi, sulautua sen ytimeen.

Selittämätön pyhyys valtaa mieleni, se kietoutuu ympärilleni ja tunnen kohoavani korkeuksiin silkasta rakkaudesta ja onnentunteesta. Lennän kuin siipien kannattamana tuohon alati laajenevaan valoon, joka saavuttaessaan minut syleilee ja samalla ikään kuin puhdistaa minut kaikesta tuosta mudasta, jossa olin rypenyt ties kuinka kauan...

MITÄ SITÄ IHMETTELEMÄÄN?

Äidin syntymäpäivän aamuna juttelin hänelle aamutoimien ohella. Kaikenlaista, mitä nyt äidille jutellaan. Onnittelin, mainitsin myös, minne olin menossa ja toivoin, että hän ees vähän valvoisi, että ne säteet oikeasti osuisivat tarkoitettuihin kohteisiinsa.

Kun kirjauduin sädehoitoyksikköön, sain numeroni, jota en sen kummemmin ajatellut, talsin vain sisään ja mainitsin ihanille hoitajille, että katsokaa, kun vuoronumerokseni sattui minun syntymävuoteni. Vasta myöhemmin sähäköidyin: äiti oli antanut minulle jälleen kerran merkin! Ja minä en edes sitä huomannut...

Mutta eihän sillä minulle mitään erityistä merkitystä ole, koska tiedän muutenkin, että mukanani hän kulkee, kuten he muutkin menneet. Mitä sitä ihmettelemään?

EI EKSY, EI

Voi rakkaat, en pysty lyömään sinettiä siihen, että aika on muka luopua ja aika tuo tai avaa uusia ovia. Ne ovet ovat menneet ohi jo aikoja sitten, eikä mulle aukea enää mikään muu kuin se "kesän viimeinen". Mutta sitä odotellessa: Ei eksy taivaan lintukaan.

NÄINHÄN SEN KUULUU MENNÄKIN

Kello kolme neljäkymmentä enkä vielä ole päässyt uneen... Havahdun valvojan (?) saapumiseen. Tämä nojaa lipastoon ja pudistaa moittien päätään. Oho, olen nukkunut näköjään vaatteet päällä... Muistan kiireeni joutua jonnekin ja nousen etsimään kiharrinta. No, siihen herään. Oikeasti. Ja ihan normaaliin tapaan yöpaidassani. Olen nukkunut tunnin - kello on neljä neljäkymmentäkolme.

Käsiä tikustaa, ne kuumenevat ja sama käy jalkapohjilleni. 

Lämpö leviää, syvenee ja pian hehkun koko olemuksellani. Potkin peiton pois.
Mielessä kiemuroivat loppumattomat kysymykset.

Äkkiä, yllättäen, mieleeni valahtaa syvä ymmärrys. Hyväksyntä.

Näinhän tässä piti käydäkin.

Näinhän me silloin syntymässä sovittiin.

Tähän elämään kuuluu oppia tietämään, mitä ovat rakkaus, menettämisen tuska, anteeksianto ja luopuminen.

Virratan energiaa universumiin, ottakoon sen vastaan hän, ken haluaa; vapaa tahto valita on eräs Elämän suurista valteista. 

Itse kukin hallitkoon elämäänsä erehtyen, oppien ja kasvaen.

Siirrän herätyksen kahdeksaksi, sillä salille en mitenkään nyt pystyisi, mutta koska hohka ei lopu, nousen, tällä kertaa ihan oikeasti ja aloitan päivän.

Yhdeksäksi ennätän VIRSUUN.

TAIVAASSA SOLMITTU...

Renkaat humisevat vaimeasti, kun tie ahmii autoa. Puristan rattia ja koetan karistaa mielestäni siellä pörrääviä ajatuksia, mutta ne ilkkuvat, jankkaavat, kiertävät yhtä ja samaa kehää, aamusta asti toistunutta.

Sillä tänään on päivä, jonka muistonkin haluaisin pyyhkiä pois. Hukkaan heitettyjen vuosien merkkipäivä. Hääpäivä. Neljäskymmeneskolmas. Olisi, mutta se riuhtaistiin käsistäni, portti läimäistiin kiinni ja odottamatta huomasin tarpovani mierontietä. Yhteinen sävel oli särkynyt, lakannut helisemästä. Olinhan muka kiero, ilkeä, portto... Uudesta ihanuudesta, joka välkähteli neonvaloina taustalla, siellä portin sisäpuolella, ei ollut kuulemma kyse...

Mierontie on kolkko, kova ja julma. Sen jokainen kivi, kuoppa ja tikku satuttaa. Ja sitä tietä oli tallusteltava siihen saakka, kunnes uusi koti löytyisi. Ja löytyihän se, sattuman sattumien kautta, kaukana entisestä, kaukana kaikista tutuista. Vain lainapatja lattialla - siinä yli kuuskymppisen turhan ihmisen uuden elämän alku...

Tuonela houkutteli kylmin huokauksin, mutta enkelit, ystävät ja läheisimmät kannattelivat jo kaiken luovuttanutta, syvyyksiin pyrkinyttä päätäni pinnalla, ja pienin askelin, varvas kerrallaan, kipusin elämänhalun tikkaita ylös, väliin tipahdellen, mutta sinnikkäästi takaisin räpistellen. Kun kaiken tuhkaksi polttava, koomasta ravisteleva viha ja hytisyttävä inho sekä julman armottomuuden perusteellinen perillemeno aivoihin astuivat kuvioihin, tiesin, että olin voitolla, pelastunut.

Tässä saa ajaa sataakahtakymppiä. Ja minähän ajan. Katse värjyvänä, suusta kumpuavan laulun koskettamana. Jeesus, kuule rukoukset köyhän, kurjan syntisen... Isä laulaa kanssani, kuulen auton huminan seassa sen selvästi. Olihan se hänen laulunsa. Sitä hän oli silloin tällöin kajautellut, hujauttanut komeasti, lämmittävästi. Siksi kai minäkin sen aina viritän kun tarvitsen lohdutusta...

Ajatukset jatkavat rataansa. Mielen täyttää yllättäen ylpeys ja kiitollisuus siitä, että olen jaksanut taivaltaa läpi pitkän ja vaikean liiton; olenhan saanut sen ansiosta rakkaat lapseni ja maailman ihanimmat lapsenlapset ynnä kasvanut sen myötä ymmärtämään ja hyväksymään kaikenlaista, sellaistakin, mille ennen käänsin selkäni. Ehkä ne vuodet eivät sittenkään ihan hukkaan menneet?

Äkkiä huomaankin olevani oikea onnen tyttö, sillä kaiken tuon lisäksi löydän monia muitakin kiitoksen aiheita. Esimerkiksi sen, miten uudessa, ihanan lämpöisessä asuinkaupungissani lähes näkymättömät kädet ovat lennättäneet eteeni kaiken valmiina, ilman ponnisteluja, vain haluni ilmaistuani. Kaiken lisäksi saan pian muuttaa aivan uuteen taloonkin, mikä sekin järjestyi taas kuin sattumalta, vaikka tiedän, ettei sattumaa olekaan... Ts. pahimmasta onkin tullut nyt toisenlainen paras.

Liittomme oli taivaassa solmittu kuitenkin (kuten minulle kerrotaan), ja siitäkin kiitän. Olemme eläneet monta elämää yhdessä ja ilmeisesti elämme tulevassakin, koska emme osanneet valita oikeaa yhteistä polkua vielä tässäkään. Tosin pyydän, ettei tarvitsisi enää, mutta se lienee liian paljon pyydetty.

Kohennan ryhtiäni. Seuraavat neljäkymmentä kolme vuotta elän itse ja itselleni, julistan ratille, ja - purskahdan nauruun. Toiveikkaaseen. Vapauttavaan. Aidattomaan.

Eteen avautuva moottoritie on sileä, suora ja puhdas. Renkaat ulvahtavat, kun lisään kierroksia.

PEGASOS VOI OLLA MINKÄVÄRINEN TAHANSA

Kun näin ilmassa sulavasti liitävän raudikon, suitset suupielissään, siivet kepeästi sivuilleen levitettyinä, jäin uteliaana odottamaan,
millainen reki sen perässä ilmestyisikään. 

Yllätyksekseni ei tullut rekeä ollenkaan ja hevonenkin räntsähti maahan niin että koivet notkahtivat.
Sinnikkäästi se nousi taas lentoon, putosi ja nousi, putosi ja - kääntyi suoraan minua kohti, ilmaan kohoten... 

Juoksin sisälle muitakin mokomaa ihmettelemään,
mutta kertomani herätti lähinnä hilpeyttä ja hienostuneita hymynväreitä vilahteli itsekunkin kasvoilla. 

Kun palasin pihalle, pyöreä, punaviiruinen helikopteri pöristeli hirvittävän matalalla ja karkuunhan sitäkin oli sännättävä. 

Yhtä pakenemista taivaalta tulvivien hevosten ja heliskuuppereiden tieltä kesti hyvän aikaa, sillä molemmat uhkasivat rysähdellä päälleni milloin miltäkin suunnalta. Ja minähän luikin, puikin ja pötkin.
Totta kai. Ja selvisin.

Myöhemmin ikkunasta katsoessani mustalla taivaalla vilisti lukematon määrä erivärisiä, kirkkaita kohteita.
Sikinsokin. Niitä tuli sekä oikealta että vasemmalta, niin edestä kuin takaakin. Yhteen kaarevaan lentorataan oli merkitty ajokieltoa osoittava liikennemerkki.

  Ai, samat säännöt ovat käytössä ilmaliikenteessäkin, hoksasin.
Ja heräsin.

Mutta mikä kumma tuo nyt muka olikaan, että yöllä kaikenlaista lenteli, sillä meillähän pitäisi parhaillaan olla nähtävissä aikamoinen ilotulitus? Harmi vain, että pilvet estävät tällä säällä näkymät. 

Mutta kannattaa kokeilla kameralla.
Sillä voi joskus onnistaakin.

Mieltäni askarruttaa, olikohan sillä hepalla tosiaankin siivet... 

Sillä jos oli, niin silloinhan kohtasin itse Pegasoksen!

PUS

Taas juoksen. Nyt askel on keveä. 

Olen päättänyt asioista enkä katso taakseni. 

Enkelit minun kintereilläni pysykööt!

Kuplat ympärilläni nauravat, kujeilevat, kutittavat. 

Enää niihin en pistä piikkejä - mitähän nekin lienevät?
Altaassa jumppaajat ehkä häiriintyvät kuplimisestani? 

Raaputan autoni ikkunoita,
viima on iskenyt niihin,
ajan tien yli ja tarkennan mittarin. 

Kolme tuntia eteenpäin on sallittu. 

Nuori tyttö, ennen aikaani paikalle kampeuduttuani, 

ottaa vastaan, laittaa ja suojaa, tarjoaa kahvia,
kertoo mitä seuraavaksi tekee, söpöilee.
Nuoret ne ovat niin nättejä! 

Kampaaja.
Tarkasti, huolellisesti tekee työtään. 

Minä puolestani välttelen kummitusta
- häntä, joka vastapäisessä isossa peilissä tuijottaa... 

Miten tuollaisia voi edes päästää ihmisten ilmoille, 

kuvajaistaan ihmettelemään?

Eläkeläisalennusta ei ole. Kysyin tietysti.
Tavan vuoksi. Kokeillen. Plääh.

Noo, kultainen yrittäjäystäväni - 

eihän sinun sellaista tule edes ajatella, ei tarvitse, en vaadikaan; 

sinulla on rankka vuokra isossa kiinteistössä, 

teet töitä myös viikonloppuisin,
olet vasta työpanoksesi alimmalla askelmalla.
Tai... ainakin lähes. :)

Minäkö olisin sinulta vähennyksiä kinuamassa? 

Minä, joka olen työni tehnyt? 

Minä, joka olen nauttimassa loppuelämääni miten kuten pystyn?
Tulevia sukupolvia ymmärtämättä? 

En kultaseni, en todellakaan; 

sinun elämäsi on alussa, 

sinä tarvitset jokaisen euron jonka saat.
Kyllä minä ymmärrän. Oikeasti.

PUS.

KRISTALLIKITEITÄ...

Tänä aamuna herään puoli seitsemältä.
Paha uni väikkyy yhä mielessä, mutta nyt minulla on ase sitä vastaan ja pian pystyn nousemaan uuteen päivään
uusin ajatuksin, uusin tuntein.
Kaikki tuntemattomat, tietämättömät, tuoreet jutut odottavat.

Sillä...
Toissapäivänä puhkesin spontaanisti kiittämään kaikesta,
ihan kaikesta mitä vain keksin, mitään muuta kun en enää osannut ja sieluni nääntymispiste tuli liian lähelle.
Ja tuskin olin aloittanut, kun tunsin ja melkein näinkin, miten lähes käsinkosketeltava Rauha laskeutui minuun, hiljalleen; se ikään kuin leijaili väreilevinä kristallikiteinä ympärilläni.

Tunne pysyi koko päivän, vielä eilisenkin. Sitten öinen painajainen meinasi karkottaa sen, joten kiitän jälleen.
Koetan muistaa tehdä niin joka päivä.

Kiitos, että hoksasin!

HOURE

Kello on kaksi. Öinen hämäryys verhoaa maailman, pääni humisee, se on täynnä sanoja joita en pääse kirjoittamaan parhaimpaan luomisaikaani eli kahden ja kuuden välillä aamuyöstä. Pyörin vuoteellani, kirjaimet täyttävät pääni... Menenkö sekaisin?

Sitten kai hourin jo. Odotan unta, lillun pehmeästi unen ja valveen välimaastossa. Hämärästi kuulen, miten joku astelee hiljaa huoneeseen, erotan varovaiset askeleet selvästi, ne ottavat pehmeän kaiun lattiasta. Se Joku seisahtuu vuoteeni viereen, katselee hetken, sitten paljaat sääreni peitellään huolellisesti. Peitto painaa, tulee kuuma, hiki ja potkin jalkani taas vapaiksi. 

(Hän se ainakaan ei ollut, tarkistin aamulla...)

HUIPPUULLA

Viime viikonloppuna sain pitkästä aikaa mahdollisuuden muuhunkin kuin mökkeilyyn, toisin sanoen osallistuin Kajaanissa järjestetyille Valonpäiville. 

Lauantaipäivä alkoi Taiji-ryhmän esityksellä. Sen jälkeen Eva Heiman kertoi ensin lyhyesti, miten ajatuksin voi muuttaa itseään, sitten Eila Lepre luennoi vedestä terveyden takeena. Rauhallinen, hillitty luennoitsija vakuutti luonnon veden olevan puhtainta ja parasta, mutta jos sitä ei ole saatavilla, vesijohtoveden tulisi antaa olla kosketuksissa ilman kanssa ennen nauttimista (tähän perustuu kuulemma kiinalaisten teeseremonia; hehän kaatavat teen kuppiin hyvin korkealta, niin, että ilma ehtii vaikuttaa siihen mahdollisimman paljon). Eikä sitä vettä saa kerralla kurtata saavikaupalla vaan sitä nautitaan pienin kulauksin pitkin päivää.

Hannu Vienonen (pitkä valkoinen parta, puolipitkät samanväriset hiukset sekä ajoittain pilkistävä viehättävän vinkeä hymy) puolestaan pohdiskeli sitä, onko ihminen sitä miltä hän näyttää…

”Lammaslehtori” Kerttu Hirvonen Kuhmosta (Suomen mestari vuodelta 2005 Kansan sääennustaja –kisassa) raotti isältään lapsena oppimiensa salaisuuksien verhoa sään ennusmerkeistä, joita löytyy niin luonnosta kuin almanakastakin.

Luonnossa hän tähyilee taivasta, pilviä, tähtiä, kuuta, aurinkoa, maata, puita, lintuja ja eläimiä, joilla kaikilla on omat enteensä. Juhannusviikolla hän katsoo erityisestä ”lumiheinästä”, kuinka paljon tulevana talvena saadaan lunta. Viime juhannuksen tienoilla löydetyn hapsuheinän mukaan tänä talvena sitä tulee noin 66-70 cm. Maaliskuussa ilmat ovat sekaisin, kevät on pitkä ja lunta tulee vielä helatorstain jälkeenkin. Kesä alkaa vasta kesäkuussa… :´( 

Almanakassa säätietäjälle ovat tärkeitä tietyt päivät ja viikot, joita hän tarkkailee. Esimerkiksi nyt lokakuun viides eli viime lauantai juoruaa, että tammikuussa voimme odottaa samantyyppistä säätä… Hui kauhistus! Erityisesti luvuilla 9 ja 40 tuntuu olevan merkitystä tiettyjen merkkipäivien ja -viikkojen välillä.

Sääpäiväkirjaa Hirvonen pitää yhä joka päivä, vaikkei muuten enää osallistukaan kilpailuihin. Puhelias, iloinen tarinoija paljasti myös, kuinka sai lammaslehtori-nimityksensä. Hän oli kertonut kilpailuun mennessään huomanneensa, että kun lampaat ryntäilevät pellolla sikin sokin, niin sen jälkeen voi odottaa ilmankin muuttuvan samanlaiseksi söherrykseksi ja siitä kilpailun järjestäjät olivat päättäneet nimetä hänet lammaslehtoriksi. :)

Päivän lopuksi Kalevi Riikonen valotti ajatuksiaan yksilön haasteista muutoksen ajassa. Vilkasliikkeinen, hoikka ufotutkija irrotti yleisöstään naurunpurskahduksia demonstroidessaan ilmeikkään tanssillisesti seitsemää eri ihmistyyppiä.

Sunnuntaina Taiji-esityksen jälkeen kuuntelin mielenkiinnolla Airi Ojan esitystä numerologiasta, nopeasta työkalusta itsetuntemukseen. Hän on kirjoittanut siitä kirjankin, jossa hän ikään kuin vääntää rautalangasta ohjeen, miten numeroista katsotaan. Sitä seuraava Hannu Vienosen luento tietoisuudesta ja minuudesta jäi kuulematta, sillä pötkähdin kokeilemaan Airi Mäkäräisen esittelemää Bemer-hoitomattoa. Kohta tunsinkin sydämen lyöntien nopeutuvan eikä se oikein kivalta tuntunut. Silti makasin loppuun ne kahdeksan minuuttia, jotka ilmaiseen kokeiluun kuuluivat. Kaikillehan ei joka hoitomuoto sovikaan ja olen huomannut ennenkin reagoivani herkästi niin sähköisiin kuin magneettisiinkin hoitoihin. Bemer-maton (bio-elektro-magneettinen-energiansäätely) tehtävänä on parantaa verenkierron häiriöitä vilkastuttamalla mikroverenkiertoa hiussuonia laajentamalla ja erottamalla rykelmiksi kasautuneita punasoluja toisistaan. Se perustuu laajaspektrisiin, heikosti sykkiviin magneettikenttiin. Auttaa kuulemma kipuihinkin.

Lounastauolla istahdin kerrankin kokeilemaan toisen henkilön tekemää numerologista katsomusta itselleni. Ja vaikka minulla oli jonkinlaista kokemusta numerologian käytöstä, hämmästyin taas, miten oikein numerot näyttivätkään. Tarot-korteista Airi Oja näki mm. kirjoittamiseni ja sain kehotuksen antaa palaa ja heittää lepikkoon turha vaatimattomuus. Jeeeeee…

Ennen Eila Lepren selostusta ayurvedasta jokapäiväisessä elämässä ehdin nielaista pari klementiiniä ja juoda sitä tähellistä vettä, enempään en aikaa halunnut roppiini tuhlata…

Lepre kuvailee ayurvedaa ihmisen käyttöohjekirjana, joka ohjastaa käyttäytymään niin, että kone toimii täysillä ja yskimättä. Se kehottaa esimerkiksi nousemaan ylös vähän ennen aamukuutta, sillä myöhemmin olo on raskas ja ylös konkominen hankalaa. Päivällinen tulisi syödä ennen iltakuutta, koska sen jälkeen kehon ”tulen” palo heikkenee eikä ruoka sula. Ja illalla pitäisi nauttia vain jotain helposti sulavaa, esim. hedelmiä.

Piia Krökki vei meidät rummun avulla navajo-hoitotilaisuuteen. Innokkaita koepotilaita olisi ollut enemmänkin tarjolla, mutta nopein halukkaista pääsi huilaamaan kahvilan etuosaan sijoitetulle hoitopöydälle. Piia tarttui rumpuunsa ja aloitti. Rummutus hujautti minut hetkessä vuoren juurelle, jossa tulen ympärille oli kokoontunut joukko ihmisiä, en nähnyt keitä, mutta jotenkin tiesin heidät intiaaneiksi. Yksi ikään kuin tanssi rummuttaessaan, toiset istuivat. Vuoren luolasta kurkisti naarasleijonan pää… Samanaikaisesti tunsin pakotusta vasemman olkapääni ja samanpuoleisen lantion kohdalla. Sain siis hoitoa minäkin… Kiitos!  :)

Päivien viimeisen luennon ihmiskunnan haasteista (Tarja Nahkiaisoja, FM, tutkija, Suomen ja Skandinavian historia) niin ikään jouduin ohittamaan kun aikauduin Irja Suomelan pöydän ääreen. Hetken minua katseltuaan tämä lämmin olento yllätti kysäisemällä, miksen käytä käsieni parantavia voimia enemmän, kuulemma pitäisi… Häkellyin, tietenkin...  Seuraavaksi sain kuulla lisää itsestäni - tunteeni ovat tasapainossa, minua rakastetaan, minussa jopa roikutaan (hih), olen toimentyttö ja vaikka sanani sivaltavat kuin miekanterä, niin toisaalta osaan olla myös rakastava ja hellä. No, onneksi sentään sitäkin! Kevään koittaessa tulen hyppimään riemusta kuin pikkutyttö. Oijoijoi… Mitähän minulle tapahtuukaan? ;) En malta odottaa, en malta odottaa… Hei, olen jo nyt se pikkutyttö! :D

Energiat tilaisuudessa loimusivat taas niin väkevinä, että meikää ihan huippuutti.

Kaiken kaikkiaan päiville oli ostettu lippuja lähemmäs puolentoistasataa.

AINUT MAAILMASSA

Kuuntelen yhä Kari Tapiota. Hiljaa, ettei Hän herää. On se ihmeellistä ajatella, ettei tuolla äänellä enää ole vartaloa vaikka eihän kenelläkään ole sitten, kun on aika mennä, mutta sitä ei kai kukaan halua miettiä. Ainakaan minä. :)

Jälkemme hiekalla, Ainut maailmassa jne... Oli hällä ääni ja on tietysti yhä tallella noissa kappaleissa, joita saamme kuunnella. Tekee haikeata vain... Ei meitä ihminen nyt erottaa vois...

Luulen, että tuossa vieressä hän kuuntelee ja laulaa mukana... [Kirjoitin jo, että hän laulaa tuossa, mutta tehän pitäisitte minua ihan hulluna... ;)]

EI SIRUJA HEITETÄ POIS

No, sainpahan aamuyöstä ravistella yön painajaiset pois. Kolmelta on hyvä aloittaa päivän puuhat, eikö vain? Ennättää vaikka mihin näillä samoilla silmillä.

Kevätaurinkoinen paistaa tuolla niin risukasoihin kuin jalopuihinkin ja aikalailla kirkkaasti se huikaisi minuakin postilaatikolla käydessäni. Ei lumi salli enää itseään suoraan tuijotella, vissiin aurinko katselee nyt sitä sillä silmällä, että toisten vilkuilut saa väistyä. Kyllä siellä nyt jo rusketusta pintaan saisi, jos sitä kaipailisi. Tosin minun ihoni on aina ruskettunut, katselinpa aurinkoa ikkunasta tai uimarannalta. Se on jo verenperintönä saatu ominaisuus. Muodikkaasti tai romanttisesti kalpea en liene ikinä ollutkaan.

Tässä tämän päivän tyhjänpäiväisyydet.

Seuraava laulu on puhutellut minua aina hyvin vahvasti. Vieläkään en voi itkemättä kuunnella sitä, sillä kerran olin itse tuo saviruukku.

Jippu - Saviruukku

MITÄ SE ON SYÖNYT...

-->

-->

-->Minusta tuntuu kuin äitini seisoisi nyt takanani, hänen kätensä lepäävät olkapäilläni, lohduttavat. Kuten niin monta kertaa ennenkin… Omat käteni ovat kuumat ja raskaat. Ne hehkuvat, välittävät energiaa. Tällä kertaa minulle itselleni, tunnen sen. Tarvitsen sitä. Niinpä jatkan. Kiitos, äiti.

-->

SIIS... Se ns. kirjani oli alun perin tarkoitettu vain lapsilleni. Se oli vasta ensimmäinen osa suunnitelmastani merkata jotenkin luettavaan muotoon lapsuuttani, nuoruuttani ja viimein ikääntymistäni. Kesken kaiken sekaan puikahtivat satumaailman tyypit. Olen pohtinut, tulivatko ne auttamaan minua kaikkien niiden surullisten asioiden ohi, joilta jouduin kirjoittaessani sulkemaan mukaan pääsyn, sillä enhän minä nyt sellaisista tapahtumista halunnut kertoa, vaikka kuinka olisinkin toivonut saavani lapseni ymmärtämään, mihin kaikkeen elämäni myöhemmät vaiheet voisivat perustua. Ehkä saisin sitten joittenkin valintojen suhteen edes jonkinlaisen armahduksen.

Jotenkin sitten sain päähäni esittää tarina kuitenkin kaikelle kansalle, oikeastaan koko maailmalle, sillä nettiversionhan siitä ensin pyöräytinkin. Pyysin muutamaa ystävääni lukemaan sitä ja kommentoimaan ja heidän palautteistaan johtuen sitten sain tämän loistoidean…

Epävarmuuteni on kuiskinut minulle sen jälkeen kaikenlaista, soimannut hullusta ajatuksesta ja vielä sen hullummasta toteuttamisestakin. Tänään siihen ei rohkeus riittäisi; rahkeet eivät kestäisi… Olen kovasti kaivannut toisten ihmisten mielipiteitä, rehellistä arvostelua. Sitä eivät lähimmät, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, paljonkaan hennonneet antaa.

Eräs ihana ihminen, ennestään vieras minulle, mutta alansa asiantuntija, sitten lopultakin pyynnöstäni paljasti sen, mitä itse olin ounastellutkin. Ja siitä kiitän. 

Eli hän tuumasi suunnilleen näin: Kertomistyylini on liian pedantti, yksityiskohtainen ja ennakkoon sensuroiva. Lisäksi mahdollisen lukijakunnan määrittely on vaikeaa. Pihla, päähenkilö, kuitenkin on kuulemma ”sykähdyttävä, hänen hahmonsa ja maailmansa ovat viehättäviä”. Kirjoitan ”valoisasti, sujuva ja selkeä” tekstini ”välittää elämänmyönteisyyttä vastoinkäymistenkin edessä”. Hänen mielestään käsikirjoitukseni suurin arvo on siinä, että ”pienistä arkisista asioista koostuva maailma saa rinnalleen toisen todellisuuden, mikä laajentaa ja syventää todellisuuskäsitystä ja tuo siihen henkeä.” Hän kehottikin minua täydentämään kirjan täysimittaiseksi romaaniksi, Pihlan kehityskertomukseksi.

No, sellainenhan suunnitelmani alun perin olikin, mutta silloinen terveydentilanteeni pisti hätiköimään. Että jos kaikki jääkin kesken…

Mitä sitten tulee kirjan ulkomuotoon, siitä lienenkin jo turhautumiseni joskus ilmituonut. Varmaankin kannen tekijä on yhtä pettynyt lopputulokseen, ellei pettyneempikin. Hänen kantensa oli nimittäin paljon kauniimpi, lämpimämpi ja värikkäämpi kuin tuo painosta tullut. Ja se liehureuna… Olkoon! Turhaan tässä enää ruikuttaa. Onhan kuitenkin nyt edes jotain, jotenkin, jollekin… Vaikka en raaskinutkaan niitä pikkutarkkoja kuvauksia pois jättääkään… 

MUTTA jos päiviä riittää, se elämänkaari ehkä sittenkin jossain vaiheessa ropsahtaa esille, tietokoneen sisuksissahan sen raakakopio jo muhiikin. Jos nyt ei ihan paperisena versiona, niin kuitenkin nettikamana. Sitten ainakin lapseni ja lapsenlapseni saavat tietää, miltä äiti ja mummi sisältä näyttää. Eli mitä se on syönyt… 

Voihan sen kai näinkin ilmaista?

Tämä on se alkuperäinen kansimalli

CARMEN, ABBEDISSA JA TOHTORI HERMANN

Olin mukana mediaalisessa musiikkitilaisuudessa, jollaiseen olin jo kauan halunnut. Lähtiessäni heitin puoliääneen äidille, että anna nyt jokin merkki, jokin, jonka vain minä voin ymmärtää, puhu vaikkapa tästä uudesta kirjasta...


Kuvittelin mennessäni, että paikalla on tietenkin valtava ryysis, koska kysymyksessä oli niinkin maineikas, maailmankuulu pariskunta kuin Aulikki ja Seppo Plaami. Yllätyksekseni sitä porukkaa olikin ihmeen vähän, ilmeisesti kotikaupungissani ollaan vielä henkisten asioiden suhteen jokseenkin pidättyväisiä ja nämä jutut ohitetaan tyhjänpäiväisenä huuhaana. Kaipa se tämä elämän syrjässä roikkuminen sitten vie niin kaiken huomion ja voimat, ettei muuta enää jaksa. Vaikka toisaalta, jos jaksaisi olla utelias myös henkisten asioiden suhteen, joissa kieltämättä on paljon selittämätöntä, voisi sivutuotteena saada normaaliin arkeenkin lisää voimia ja ymmärrystä. Mutta jokainenhan etenee oman suunnitelmansa mukaan eikä sitä tule kiirehtiä. Asioista kiinnostuu sitten kun aika on kypsä.

Aulikki on syvätranssimeedio, jonka kautta edesmenneet laulajat esiintyvät. Hän itse ei etukäteen tiedä ohjelmistoa, koska se koostuu läsnäolevien värähtelyistä ja tunteista. Hänellä ei ole omaa musiikkikorvaa laisinkaan, silti hän välittää mahtavia lauluesityksiä kirkkaan korkeista, helisevistä naisäänistä Louis Armstrongin särisevään möräkkyyteen. Tapahtumaa on vaikea sanoin välittää, se on itse nähtävä ja kuultava.

Seppo on Aulikin säestäjä ja maallinen kontrolli, 24 tuntia vuorokaudessa. Jos jokin viesti on tulossa, hänet herätetään vaikka yöllä avustamaan. Hän saa henkimaailmasta uusiin lauluihin sävellykset ja sanat Aulikin/Carmenin kautta.

Aluksi Seppo Plaami kertoo, miten he tähän työhön joutuivat. Sitten laitetaan kännykät kiinni etteivät yhteydet häiriintyisi ja Seppo pyytää Isä meidän -rukouksen jälkeen henkimaailman Pyhän Marian kappelin porttien aukeamista Jeesuksen Kristuksen nimissä ja Carmen päästetään juontokeikalleen.

Carmen sekä juontaa tilaisuuden että kontrolloi tapahtumia. Hän kuuluu kontrollihenkiryhmään, joka huolehtii, että yhteys ei katkea eikä instrumentti (=Aulikki) jää ilman suojausta. Jos tämä jäisi tyhjäksi, hopealanka katkeaisi ja hän kuolisi.

Carmen on 9-vuotias enkelityttö, joka käyttäytyy lapsen lailla, ottaa toisinaan innoissaan tanssillisia askeleita, naksauttaa välillä suullaan, nousee polvilleen tuolille ja kertoo vaikkapa siitä, kun poni luuli hänen sormeaan porkkanaksi ja puraisi niin, että siinä on nyt lasta. Välillä hän hörppää vettä, jota James, avustaja, tuo. Onko kaikki hyvin? Onko kaikki ihan hyvin hyvin? hän kysyy välillä valoisasti hymyillen. Hän sanoo kulkevansa aina Plaamien mukana ja valvovansa, etteivät kuskit nukahda rattiin. Tulomatkalla hän kertoo saaneensa viestin Mainuan kohdalla, että tää on paikka, jossa instrumentti syntyi.

Ensimmäisen laulun kajauttaa naisääni, sitten mies ja kolmannessa laulussa nais- ja miesääni vuorottelevat. Ääni kaikuu mahtavana, täyttää salin, kuuluu hyvin ilman mikkiäkin. Kun Tamara Lund aloittaa Sinun omasi, en pysty estämään kyyneleitä; muistojen koskettava vuo virtaa - muistanhan tuon laulun syntymän ja senjälkeisen tragedian. Samoin käy Jamppa Tuomisen Aamu toi, ilta vie kanssa... No, minähän satun olemaan muutenkin niin kovin pisaroivaa sorttia ettei tuo nyt mikään ihme olekaan. Lauluja tulvii eri kielillä, on suomen lisäksi ranskaa, englantia, italiaa, saksaa, venäjää... Kerran jo tulossa ollut esiintyjä peruu ja toinen astuu tilalle laulamaan Orvokkeja äidille. Tuntuu kuin äitini seisoisi siinä vieressä muistuttamassa, että orvokeistahan minäkin lauloin viedessäni viime äitienpäivänä kukkia haudalle. Ja räystäät tippuvat jälleen...

Abbedissa, joka tulee seuraavaksi instrumentin sisään välittää sanomia ja viestejä tuonpuoleisesta. Lähempää nähtynä instrumentin silmät ovat jotenkin kummalliset, pupillit ovat isot ja mustat. Lähestyessään sanoman vastaanottajaa hän sanoo Olen linjalla, kiitän ja Tarkistan, kiitän.

Hänen ruvetessaan puhumaan kirjoittamisesta, tarkemmin sanottuna eräänlaisista muistelmista, sydämeni riehaantuu tikuttamaan kuin vanha Singeri, sillä olen varma, että siinä se pyytämäni merkki nyt on ja piilotan katseilta polvillani kirjoitusalustana toimivan uusimman kirjani, joka on eräänlainen muistelma sekin, siinä vain lapsuudenmuistot on piilotettu satujen sisään. Se on mukanani, koska se on menossa eräälle ystäväpariskunnalle. Kuitenkaan en virka sanaakaan, sillä nimi Atte ei kerro minulle yhtään mitään. Abbedissa tiedustelee eräältä varttuneemmalta mieshenkilöltä ensin, tämä pudistaa päätään, sitten Kainuun Sanomien toimittajaltakin, mutta tämä vakuuttaa kirjoittavansa vain työkseen. Yhä Abbedissa katselee takariville. Mieleeni juolahtaa, että kyllä hänen pitäisi oikeastaan tietää, kenen luokse mennä. Kun sitten eräs lähelläni olevista naisista alkaa puhua naapurin Aten valokuvista, vakuutun, ettei minusta taida todellakaan olla kysymys. Kuuntelen kuitenkin vanhemman naishenkilön lähettämää viestiä tarkasti. Siinä puhutaan auttamisesta ja kiitollisuudesta, valon tuomisesta. Sanon mielessäni äidille, että anteeksi, kun en rohjennut edes kysäistä, enhän halunnut nousta näkyville, mutta kiitos, tiedät kuitenkin, että kätkin nuo sanat sydämeeni kuin ne olisivat olleet minulle... Sillä eikö jokaisen viestin perimmäisenä tarkoituksena olekin opastaa kaikkia kuulijoita? 

Johan minä nyt hulluja kuvittelinkin! Että minulleko muka... Silti mielessäni kuiskii äykkäpäinen pieni ääni, että eikö hänen todellakin olisi pitänyt tietää...

Salissa on kylmä ja Carmen pyytää yleisöä nousemaan seisaalleen, kysyy, mitä laulettaisiin. Joku ehdottaa Rakastan elämää ja Georg Ots laulaa sen venäjäksi ja suomeksi sekaisin, yleisö verryttelee seisaallaan ja supisee mukana varovaisesti.

Tohtori Hermann opastaa terveysasioissa. Hän tulee esiin vasta toisessa osiossa, Tohtori Hermannin seminaarissa. Tässä vaiheessa yleisöä on enää jonkin verran yli 30. Hermann pitää alustuksen, ehdottaa keskustelua siitä, miten kestämme tämän elämän ja sen tuomat haasteet ja kokemukset. Pohdittaisiin, miksi jouduimme kunkin tilanteen eteen. Hän tähdentää, ettei ketään ole mihinkään pakotettu, jokainen on vapaaehtoisesti valinnut tehtävänsä eikä mikään kokemus ole turha, vaan se on oiva kasvun paikka. On tärkeätä kohdata ne myrskytkin.

Sitten hän pyytää yleisöä kysymään terveysasioista. Kainuulainen jäykkyys sulaa hitaasti ja vähitellen kysymyksiä nousee. Ihan nykyaikaisia ohjeita tohtori antelee, ei mitään vanhoja ensimmäisen maailmansodan aikaisia käsityksiä. Tohtori etsii välillä jotain sanaa, antaa Jamesille englanninkielisen vastineen ja tämä suomentaa sen.

Hermann tähdentää vastuun kohdistamista omaan itseen, sillä kehityksen tie velvoittaa siihen. Omat teot ja ajatukset ovat kunkin elinvoimaa tai tyhjyyttä. Jos pelkää tiettyjä asioita tapahtuvaksi, juuri se pelkotila vie elinvoimaa. Huumori välähtelee siellä täällä ja saa yleisön keskuuteen naurunhyrinää. Liikunnan tärkeyttä hän korostaa, sillä putkistot likaantuvat, jos ei liiku. Magneettihoitoja hän korostaa niin ikään solujen aineenvaihdunnan takia, samoin infrapunasukkia, jos jalat ovat kylmät. Lopuksi hän vakuuttaa, että hoitamalla itseämme arvostamme samalla Korkeinta.

Lopussa Carmen kehottaa elämänmyönteisyyteen, kiittää kaikkia, maestroa, Jamesia ja yleisöä. Hän pyytää meitä jokaista viemään valoa maailmaan. Sitten hän lupaa laskea instrumentin takaisin. Seppo lukee Isä meidän -rukouksen ja Aulikki palaa. Hän palautuu hitaasti ja juo Jamesin tarjoamaa vettä, on väsynyt. Yleisöä pyydetään olemaan mahdollisimman hiljaa, sillä hän kokee kaikenlaiset äänet tässä vaiheessa valtavan voimakkaina. Hän ei tiedä jälkeenpäin tapahtumista mitään. Olisin halunnut kysyä, missä hän tämän kuluneen ajan vietti, mutta tietenkään nappisuuni ei aukaise nappejaan ja kysymys jää tekemättä.

Jos tämä on huijausta, niin se on erittäin taitavaa sellaista ja sen verkkoihin on tarttunut jo miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa.

Linkkejä Plaameihin liittyen, epäilijöitä unohtamatta:

http://www.sateenkaarisanomat.net/artikkelit/nro_19/aulikki_plaami.html


http://www.skepsis.fi/lehti/2008/2008-1-jarvinen4.html

http://www.gateofheavenchapel.com/files/Kirja2.html

ÄITI, ON NIIN IKÄVÄ...

Mummi käveli rannallaan, ikävöi; kaikki menneet olivat siinä lähellä, silti poissa. Äiti, isä, sisko ja veli, kummipoika... Suru ympäröi. Kaksi siskoa vielä onneksi ylärinteellä. Heidän äänensä kuultuaan mummi oli ihan jälleen tolallaan: nyt koti on taas - melkein - paikoillaan.

Se aamu, puuteriluminen aamu, uskomaton elämys pohjoisen ihmiselle, joka vihdoinkin oli luottanut, että kesä, kyllä se kesä tulee. Silti satoi lunta, ihanaan viheriäiseen luontoon työnsi lunta, se ...

Hän kuuli vieläkin äidin äänen. "Minä täällä. Meettekö mökille?" Äiti, joka oli soittanut viimeisen kerran oman hautajaispäivänsä aamuna, mummi autossa kiireissään, kuten aina... Tip tip tip kuului luurista saattohuoneen karmeasta kaiuttimesta ja mummi sanoi, että äiti, minun pitää hakea siskosi perheineen kyytiin, sinun hautajaisiisi. Sitten se tiputtelu loppui. Eikä mummi älynnyt, kuka oikeasti soitti.

Äiti, on ikävä.

Mutta äiti, soititko sinä silloin?