Sitten olenkin tunnelissa. Jokin lätsähtelee ja
litsahtelee ympärillä, vaikken tunne jalkoja, jotka lätsyttelisivät tai
litsauttelisivat. Jostain syystä en tunne käsiäkään - oikeastaan koko kehoni
vaikuttaa kadonneen, sulautuneen ympäröivään mustuuteen. On pimeää, ajaudun
sinne tänne, sattumanvaraisesti.
Olenko aina kulkenut näin? Ajelehtinut litsahdusten ja
lätsähtelyjen seassa? Leijaillut epämääräisten tuulettomien tuulten mukana?
Mikä minä olen? Lastu laineilla, järven aalto toisten aaltojen keskellä,
pilvenhattara tähdettömällä taivaalla?
En tiedä, miten kauan tätä päämäärättömyyttä on
jatkunut, kun se tuuleton tuuli johdattaa kehottoman kehoni hitaasti
harmaantuvaa läikkää kohti. Läikkää, joka suurenee suurenemistaan ja kirkastuu
vähitellen hohtavaksi valoksi, kirkkaudeksi, joka saa minut tuntemaan kummallista
nöyryyttä, halua päästä tuon valon syliin, langeta sen säteiden
kannateltavaksi, sulautua sen ytimeen.
Selittämätön pyhyys valtaa mieleni, se kietoutuu
ympärilleni ja tunnen kohoavani korkeuksiin silkasta rakkaudesta ja
onnentunteesta. Lennän kuin siipien kannattamana tuohon alati laajenevaan
valoon, joka saavuttaessaan minut syleilee ja samalla ikään kuin puhdistaa
minut kaikesta tuosta mudasta, jossa olin rypenyt ties kuinka kauan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti