maanantai 30. marraskuuta 2009

KAAOS

Piippu Ossin hampaissa kurahteli tyhjyyttään. Ruokasavut oli vedetty. Hän tarkasteli lattialla olevia jalaspuita, joista toinen oli höylätty ja toisen vuoro tulisi pian.

- Kyllä niistä kunnollinen reki tulee, ei lysmän lysmää sevässä, hän tuumasi tasaiseksi höylättyä kärkiosaa sivellen. Hän kävi kopistamassa porot piipusta lieteen, silmäili sitten ikkunasta ulos hämärään ja totesi seinäkellon tavoittelevan kahdeksaa.

- Verkkaan valkenee talvinen aamu, hän virkkoi ja otti höylän käteensä. Se oli merkki töiden alkamisesta.

Veeti nappasi hevosen valjaat naulasta ja työntyi ulos. Jukka aikaili vielä sisällä, arvaillen, joko siellä näkisi hiihtää. Sisältä lankeavassa valokiilassa kiiluivat koiran silmät. Siinä se epätietoisena pyörähteli, kenen mukaan lähtisi.

- Jospa se menisi hevosen mukana hetteelle, niin ennättäisin puikahtaa tästä suksille ja hiihältää Korpeen, Jukka mietti. 

Aikansa ulos katseltuaan hänkin meni ulos ja kaatoi sukset alleen. Ressu oli hetkessä hänen kannoillaan. Onneksi se pysähtyi pyörimään Pollen ympärille karjarakennuksen taakse, missä Veeti ähelsi hevosta valjastamassa. Ohimennen Jukka kysyi, saiko tämä rinnusremmin vedetyksi kiinni.

- Joo, kuului velipojan ähinän seasta, vaikka tämä ei ollut alkuunkaan varma, jaksaisiko. Kaikkensa hän kylläkin yritti, eikä huonouttaan halunnut tunnustaa edes veljelleen, joka pöllimetsäänkin meni ihan yksin. 

No niin - tuuman rako jäi rinnukseen ja sitä ei isä-Ossi hyväksyisi! 

Veeti yritti uudelleen, tempaisi oikein hampaat irvessä. Mutta ei, ylivoimainen mikä ylivoimainen! Tippa siinä jo taisi silmään herahtaa. Hän kääntyi huutaakseen veljensä apuun. Sekin alennustila vielä! Pienemmältä se kuitenkin tuntui kuin isän antama nuhdesaarna. Jukasta näkyi kuitenkin enää vain haamu hämärän läpi, sillä hän oli jo saavuttamassa naapuritalon takaisen metsän reunan. Koirien kuoro lauloi hänen jälkeensä.  

Veeti tarttui rinnusremmiin, puri hampaat yhteen ja tempaisi. Ja siinä se oli - remmi kiinni ilman kenenkään apua! Omanarvontunto nousi kohisemalla.

- Sitäkö tuossa kuonoilet, Jukkahan siellä palstalleen hiihtää! hän ävähti koiralle, joka oli noussut kahdelle jalalle ja vainusteli naapuritalon suuntaan. Naapurin koirat haukkuivat yhä. Mikähän niillä? Tuntevathan ne toki Jukan, eikä Posti-Maikkikaan vielä ollut liikkeellä.

Hälvenevässä hämärässä erottui joukko miehiä rientämässä Jukan perään. Keitä? Rajamiehiäkö harjoituksissa, kuten ennenkin? Mutta eihän heitä ollut näkynyt kuin muutaman miehen partioina vartioston sisämaahan siirtämisen jälkeen!

Koirien kuoro jatkoi. Ressukin yhtyi siihen. Nyt juoksevat miehet olivat tavoittaneet Jukan. Mitä ihmettä tämä oikein oli?

Ossi tuli paitahihasillaan, poikkesi ohimennen katsomaan, oliko poika saanut hevosen valjaisiin. Isäukko ei välittänyt koirien haukusta. Häntä kiinnosti enemmän, oliko rinnus vedetty tiukasti kiinni ja olivatko länkimatot jääneet läjään. Hän tutki valjaita hätäilemättömän perusteellisesti, taputteli Pollea lautasille ja puheli sille rauhoittavasti. Pikanelli siirtyi poskesta toiseen.

- Mitä nuo koirat oikein haukkuvat? Veeti yritti saada isänsä huomion.

Ossi katsahti naapuritalon suuntaan, mutta siirtyi sitten tarkastelemaan vesitynnyriä, jolla haettiin vettä lehmille. Tutkittuaan sitä hän komensi: - Eihän tuollaista hevonen jaksa vetää. Kopistelehan jäät pois! Ei tässä ajoon mikään hoppu ole. Sattuu vielä reki särkymään hämärän vuoksi kolismalla… Kun olet saanut veden haetuksi, muuta Polle toisen reen eteen ja käväise purolta heinäkuorma.

- Jokohan jää kestää puronsuussa hevosen? Veeti kysyi, mutta ei joutanut vastausta odottamaan, sillä hän huomasi miesjoukon juoksevan kumarassa läheistä sarkaojaa pitkin. Ne kantoivat käsissään jotakin, ihan kuin aseita. Miten niitä olikin noin paljon?

Ressu perääntyi karvat pystyssä ja hampaat irvessä Ossin jalkoihin. Nurkan takaa pyörähti sotilas ojennetuin asein heidän eteensä outoa kieltä solkaten. Kun Veetille alkoi selvitä, mitä tämä miesten paljous ja aseella osoittelu tarkoitti, nosti hän kätensä ylös, kuten lukemissaan seikkailuromaaneissa muisti tehdyn. Samassa aseen piippu siirtyi koiran komenteluun keskittynyttä Ossia kohti.

- Isä, nosta kädet ylös! Etkö sinä ymmärrä? kuuli Veeti vapisevan äänensä sanovan.

Ossi kohotti katseensa outoon mieheen, joka molitti jotain käskevään sävyyn ja sai viimein kätensä pystyyn hänkin.

Ympärillä juoksenteli aseistettuja sotilaita. Isä poikineen seisoi siinä kädet ylhäällä, mitään ymmärtämättä, kunnes koko syksyn ajatusten taustalla väijynyt sana pomppasi tietoisuuteen - sota! Nyt se oli siis alkanut!

Tyrmistyneinä he siirtyivät viittilöiden annetun kehotuksen mukaan polulle seuraamaan sotilasta. Toinen kulki jäljessä. Naapurin lantatunkion kupeessa oli pikakivääri asemassa ja sen takana makasi kaksi piippalakkia katseet tiukasti länteen päin. Ohikulkeviin he heittivät vain pikaisen silmäyksen.
Naapuritalon takana heidät viitattiin pysähtymään Jukan ja naapurin iäkkään ukin seuraan. Nämä seisoivat siellä kädet ylhäällä neljän vartiomiehen ympäröiminä.

Sota oli siis ihan oikeasti syttynyt ja tullut suoraa päätä heille!

Veetin ajatukset pyörivät vinhasti kuin vesimyllyn siivet koskessa.

Kuin kotka se olikin leijunut vuosia taustalla… Edessä Aasia, itä - takana länttä ja Eurooppaa… Koulussa iskostettu ajatus kumisi aivoissa. Hätä kuristi kurkkua; äiti ja tytöt olivat kotona keskenään! Mitä sotilaat niille tekisivät? Entäpä ammuttaisiinko heidät nyt tähän?

Vilu puisteli hartioita ja katkerat ajatukset törmäilivät toisiinsa.

Miksi heitä ei viety pois silloin kun rajavartiostokin vietiin? Jätettiinkö heidät tahallaan esiliinaksi esivallan eteen? Ensimmäiseksi esteeksi?

Suomea puhuva upseeri ilmestyi paikalle. Hän tutki taskut ja vakuutteli, ettei heitä tarvinnut pelätä. Hehän olivat tulleet tuomaan vapautta!

- Menkää kotiinne ja jatkakaa entiseen tapaan, hän lopuksi kehotti.

Ossin viitatessa kysyvästi karjarakennuksen edessä yhä seisovaan hevoseensa, määräsi upseeri viemään sen toistaiseksi talliin takaisin.

Taloryhmän länsipuolelta nousi valoraketti korkeuksiin. Marraskuun viimeisen päivän aamu vuonna 1939 oli valjennut harmaana ja pilvipoutaisena.

(Kirjasta Elämä kuin unta)

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

SINÄ KULJET VIERELLÄNI...

Äidin syntymäpäivä. Hän täyttäisi 94. Kynttilää poltan.
Ikävää pukkaa, vaikka ainahan se tuolla taustalla pysyttelee, kaipaus, mutta erityisesti näinä päivinä, joihin liittyy jotain erityistä. Hän lähti 7 vuotta sitten.

Lumitöihinkin pääsin, ihan omasta halusta, että saisin siemailla raikasta ilmaa, kiskoa happea. Tuntui olevan jo kerrassaan vähissä, se happi. Lumoavaa ympäristöä tietysti mieluusti muutenkin katselee, kun luonto on pukeutunut juhlavaan, puhtaaseen valkoiseen. Kuulasta, levollista...

Hän laitteli jouluvaloja, vaikkei joulu vielä ole lähelläkään, mutta kun pyysin. Minusta valot eivät kuulu pelkkään jouluun, vaan koko pimeään talviaikaan; kyllähän mielikin virkistyy, kun pimeys katoaa.

Nyt käppäilemään, Hän tuossa vieressä jo kovinkin oottelee.

Äitiä ajatellen...

LUETUIMMAT