keskiviikko 23. joulukuuta 2009

ALLA LUMIVAIPAN PEHMOISEN


Alla lumivaipan pehmoisen
käy vipinäinen hoppu hiirosten.

On tulimmainen kiire
jouluherkkuin kypsien
taas kätköpaikat merkitä
ja
sitten joulun kynnyksellä
ne talteen käväistä.

Ei sillä väliä,
onko maku hapan taikka makea,
kunhan tunne lämmin, hellä
tykkäämisestä vain on sakea
ja
sitähän ei tarvinne
- ainakaan hiirosten, suurperheisten -
kovinkaan kaukaa hakea...


maanantai 14. joulukuuta 2009

ONKO TEIDÄN TALON ALLA KARHUJA?


Skype hälyttää. Näytössä vilahtaa kaksi valkoista viirua, sitten ne katoavat, kun kyseisten hiuspörröjen omistajien pitää puikauttaa mutka sohvan takana. Naurunkikatus ja töminä vain kiirivät.

- Pinjalla on jotain kysyttävää. Äidin ääni työntyy kiherrysten keskelle.

Ruutuun ilmestyy kaksi sinistä silmää. - Onko siellä teidän talon alla karhuja?

Mummi ja ukki eivät ensin löydä sanoja. Naurattaa.

- Ei niitä ainakaan me olla nähty, tokenee ukki sitten. – Mistäpä tuon tietää, vaikka olisikin…

Äiti selittää, että lasten kanssa oli tullut puhetta siitä, miten mummolan mökin ympäristössä kulkee karhujakin silloin tällöin ja olihan se varmistus saatava siihen, olisiko niitä mahdollisesti itse mummolassakin.

- Meidänpä ikkunasta kurkisteli tonttu, minä näin! kuuluu sitten riemukas ääni. Balettipuku pyörähtää hetken näkyvillä, heti perään toinenkin, muuta ei näy, vain liuhahtavia vaaleita suortuvia, ikiliikkuvia.

- Sieltähän ne kurkistelevat, tähän aikaan varsinkin, mummi tuumaa. Hänhän tietää, että kyllähän ne tontut ikkunan kuin ikkunan taakse pääsevät, vaikkapa neljänteenkin kerrokseen.

- Kyllä meidänkin talon ympärillä pyörii niitä yhtenään, hän sitten paljastaa. - Hiippalakit vain huiskahtelevat.

- Mitä te ootte toivoneet joulupukilta? Ukki yrittää udella mahdollisia lahjatoiveita.

- Se on salaisuus! kajahtaa Pepiltä vastaukseksi. - Ei sitä saa sanoa!

Mummi yrittää: - Kyllä sen voi sanoa. Mistä se pukki muuten tietää tuoda, jos ei kerro?

- Ei saa sanoa, salaisuuksia ei kerrota! Peppi vahvistaa ja asettaa kätensä näytölle estääkseen Pinjaa ihailemasta siinä itseään.

Pinja tuijottaa kuvaansa, moikkailee ja pussailee sitä.

- Me tullaan sitten jouluna sinne teille!

- Tervetuloa! Ollaan varattu jo MLL:stä teille turvaistuimet autoon.

Näyttö pimenee ja yhteys katkeaa. Lasten tietokoneen akusta loppuu virta. Mummi astelee keittiöön, ottaa kaapista muumimuotit, ihailee niitä hetken ja nyökkää sitten päättäväisesti; piparkakkujen leipominen siirtyisi lasten kanssa yhdessä nautittavien asioiden joukkoon.

lauantai 5. joulukuuta 2009

ÄRRÄHAMMASTA PAKOTTAA

Eilen vielä katsoin uusinnan siitä Kainuu 39:stä. Nyt se avautui jälleen uudella tavalla. Tuttuja ihmisiä oli sekä taustalla että näyttelijöinä. Lähes itkuksi pisti, kun jouduin tempaistuksi jälleen siihen aikaan, mihin olin uppoutunut apen kirjaa työstäessäni. Silloinhan jouduin tuon tuostakin menemään niin syvälle tapahtumiin, että kyyneliltä ei päässyt pakoon.

On se ollut yhtä helvettiä se elämä silloin! Kunpa nuoretkin sen joskus älyäisivät ja osaisivat kunnioittaa sodan läpikäyneitä! Vaikka toisaalta on kyllä näkyvissä sellaisiakin merkkejä, että juuri uusin nuoriso onkin herännyt tietoisuuteen tästä ja osaa ottaa paremmin huomioon veteraanit kuin mitä se "entinen" nuoriso.

Yhtä kyttäämistä ja väärinkäsitystä... Ja tuomioita niille, jotka oma valtio jätti vihollisen käsiin! Pakkohan ihmisten oli toimia jollakin tavalla, koska elämää täytyi jatkaa. Mitenpä ne olisivat tienneet, että normaali elämänjano voisi johtaa syytteeseen maanpetoksesta? Oi, miten ärrähammasta pakottaakaan!


Lisää luettavaa aiheesta löytyy Joensuun Yliopiston tutkijan Jussi Kämäräisen kirjoituksesta talvisodan suomussalmelaisista siviilisotavangeista.

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

KAINUU 39

Eilen illalla Teemalla näkynyt elokuva Kainuu 39 kertoi talvisodan ajoista Suomussalmen Ruhtinansalmen asukkaiden kantilta. Sinnehän se vihollinen ensimmäiseksi tuli, Juntusrannan Lehtovaaraan.

Esitys oli kuitenkin aika sekava, poukkoileva. Ei pysynyt oikein mukana, jos ei ollut tapahtumista tietoinen. Mutta jos oli lukenut appeni kirjan Elämä kuin unta, pysyi hyvin kärryillä, sillä juuri noista ajoistahan sekin kertoo ja juuri hänen kotitaloonsa hyökkääjä ensimmäisenä majoittui. Asukkaat eivät päässeet pakoon vaan jäivät mottiin, jonne oma valtiovalta heidät oli jättänyt, kun ei ollut huolehtinut evakuoinnista.

Eipä silti, en juhli sitä talvisodan alkamispäivää, sillä eihän sodassa koskaan mitään juhlimista ole. Haluan vain muistuttaa kotimaatamme pala palalta myymistä suunnitteleville, miten katkeralla tavalla isovanhempamme ja vanhempamme sen jälkeläisilleen joutuivat lunastamaan. Miten häväistyiksi veteraanit mahtavat tunteakaan itsensä, kun moista vapaaehtoista luovuttamista katselevat!

maanantai 30. marraskuuta 2009

KAAOS

Piippu Ossin hampaissa kurahteli tyhjyyttään. Ruokasavut oli vedetty. Hän tarkasteli lattialla olevia jalaspuita, joista toinen oli höylätty ja toisen vuoro tulisi pian.

- Kyllä niistä kunnollinen reki tulee, ei lysmän lysmää sevässä, hän tuumasi tasaiseksi höylättyä kärkiosaa sivellen. Hän kävi kopistamassa porot piipusta lieteen, silmäili sitten ikkunasta ulos hämärään ja totesi seinäkellon tavoittelevan kahdeksaa.

- Verkkaan valkenee talvinen aamu, hän virkkoi ja otti höylän käteensä. Se oli merkki töiden alkamisesta.

Veeti nappasi hevosen valjaat naulasta ja työntyi ulos. Jukka aikaili vielä sisällä, arvaillen, joko siellä näkisi hiihtää. Sisältä lankeavassa valokiilassa kiiluivat koiran silmät. Siinä se epätietoisena pyörähteli, kenen mukaan lähtisi.

- Jospa se menisi hevosen mukana hetteelle, niin ennättäisin puikahtaa tästä suksille ja hiihältää Korpeen, Jukka mietti. 

Aikansa ulos katseltuaan hänkin meni ulos ja kaatoi sukset alleen. Ressu oli hetkessä hänen kannoillaan. Onneksi se pysähtyi pyörimään Pollen ympärille karjarakennuksen taakse, missä Veeti ähelsi hevosta valjastamassa. Ohimennen Jukka kysyi, saiko tämä rinnusremmin vedetyksi kiinni.

- Joo, kuului velipojan ähinän seasta, vaikka tämä ei ollut alkuunkaan varma, jaksaisiko. Kaikkensa hän kylläkin yritti, eikä huonouttaan halunnut tunnustaa edes veljelleen, joka pöllimetsäänkin meni ihan yksin. 

No niin - tuuman rako jäi rinnukseen ja sitä ei isä-Ossi hyväksyisi! 

Veeti yritti uudelleen, tempaisi oikein hampaat irvessä. Mutta ei, ylivoimainen mikä ylivoimainen! Tippa siinä jo taisi silmään herahtaa. Hän kääntyi huutaakseen veljensä apuun. Sekin alennustila vielä! Pienemmältä se kuitenkin tuntui kuin isän antama nuhdesaarna. Jukasta näkyi kuitenkin enää vain haamu hämärän läpi, sillä hän oli jo saavuttamassa naapuritalon takaisen metsän reunan. Koirien kuoro lauloi hänen jälkeensä.  

Veeti tarttui rinnusremmiin, puri hampaat yhteen ja tempaisi. Ja siinä se oli - remmi kiinni ilman kenenkään apua! Omanarvontunto nousi kohisemalla.

- Sitäkö tuossa kuonoilet, Jukkahan siellä palstalleen hiihtää! hän ävähti koiralle, joka oli noussut kahdelle jalalle ja vainusteli naapuritalon suuntaan. Naapurin koirat haukkuivat yhä. Mikähän niillä? Tuntevathan ne toki Jukan, eikä Posti-Maikkikaan vielä ollut liikkeellä.

Hälvenevässä hämärässä erottui joukko miehiä rientämässä Jukan perään. Keitä? Rajamiehiäkö harjoituksissa, kuten ennenkin? Mutta eihän heitä ollut näkynyt kuin muutaman miehen partioina vartioston sisämaahan siirtämisen jälkeen!

Koirien kuoro jatkoi. Ressukin yhtyi siihen. Nyt juoksevat miehet olivat tavoittaneet Jukan. Mitä ihmettä tämä oikein oli?

Ossi tuli paitahihasillaan, poikkesi ohimennen katsomaan, oliko poika saanut hevosen valjaisiin. Isäukko ei välittänyt koirien haukusta. Häntä kiinnosti enemmän, oliko rinnus vedetty tiukasti kiinni ja olivatko länkimatot jääneet läjään. Hän tutki valjaita hätäilemättömän perusteellisesti, taputteli Pollea lautasille ja puheli sille rauhoittavasti. Pikanelli siirtyi poskesta toiseen.

- Mitä nuo koirat oikein haukkuvat? Veeti yritti saada isänsä huomion.

Ossi katsahti naapuritalon suuntaan, mutta siirtyi sitten tarkastelemaan vesitynnyriä, jolla haettiin vettä lehmille. Tutkittuaan sitä hän komensi: - Eihän tuollaista hevonen jaksa vetää. Kopistelehan jäät pois! Ei tässä ajoon mikään hoppu ole. Sattuu vielä reki särkymään hämärän vuoksi kolismalla… Kun olet saanut veden haetuksi, muuta Polle toisen reen eteen ja käväise purolta heinäkuorma.

- Jokohan jää kestää puronsuussa hevosen? Veeti kysyi, mutta ei joutanut vastausta odottamaan, sillä hän huomasi miesjoukon juoksevan kumarassa läheistä sarkaojaa pitkin. Ne kantoivat käsissään jotakin, ihan kuin aseita. Miten niitä olikin noin paljon?

Ressu perääntyi karvat pystyssä ja hampaat irvessä Ossin jalkoihin. Nurkan takaa pyörähti sotilas ojennetuin asein heidän eteensä outoa kieltä solkaten. Kun Veetille alkoi selvitä, mitä tämä miesten paljous ja aseella osoittelu tarkoitti, nosti hän kätensä ylös, kuten lukemissaan seikkailuromaaneissa muisti tehdyn. Samassa aseen piippu siirtyi koiran komenteluun keskittynyttä Ossia kohti.

- Isä, nosta kädet ylös! Etkö sinä ymmärrä? kuuli Veeti vapisevan äänensä sanovan.

Ossi kohotti katseensa outoon mieheen, joka molitti jotain käskevään sävyyn ja sai viimein kätensä pystyyn hänkin.

Ympärillä juoksenteli aseistettuja sotilaita. Isä poikineen seisoi siinä kädet ylhäällä, mitään ymmärtämättä, kunnes koko syksyn ajatusten taustalla väijynyt sana pomppasi tietoisuuteen - sota! Nyt se oli siis alkanut!

Tyrmistyneinä he siirtyivät viittilöiden annetun kehotuksen mukaan polulle seuraamaan sotilasta. Toinen kulki jäljessä. Naapurin lantatunkion kupeessa oli pikakivääri asemassa ja sen takana makasi kaksi piippalakkia katseet tiukasti länteen päin. Ohikulkeviin he heittivät vain pikaisen silmäyksen.
Naapuritalon takana heidät viitattiin pysähtymään Jukan ja naapurin iäkkään ukin seuraan. Nämä seisoivat siellä kädet ylhäällä neljän vartiomiehen ympäröiminä.

Sota oli siis ihan oikeasti syttynyt ja tullut suoraa päätä heille!

Veetin ajatukset pyörivät vinhasti kuin vesimyllyn siivet koskessa.

Kuin kotka se olikin leijunut vuosia taustalla… Edessä Aasia, itä - takana länttä ja Eurooppaa… Koulussa iskostettu ajatus kumisi aivoissa. Hätä kuristi kurkkua; äiti ja tytöt olivat kotona keskenään! Mitä sotilaat niille tekisivät? Entäpä ammuttaisiinko heidät nyt tähän?

Vilu puisteli hartioita ja katkerat ajatukset törmäilivät toisiinsa.

Miksi heitä ei viety pois silloin kun rajavartiostokin vietiin? Jätettiinkö heidät tahallaan esiliinaksi esivallan eteen? Ensimmäiseksi esteeksi?

Suomea puhuva upseeri ilmestyi paikalle. Hän tutki taskut ja vakuutteli, ettei heitä tarvinnut pelätä. Hehän olivat tulleet tuomaan vapautta!

- Menkää kotiinne ja jatkakaa entiseen tapaan, hän lopuksi kehotti.

Ossin viitatessa kysyvästi karjarakennuksen edessä yhä seisovaan hevoseensa, määräsi upseeri viemään sen toistaiseksi talliin takaisin.

Taloryhmän länsipuolelta nousi valoraketti korkeuksiin. Marraskuun viimeisen päivän aamu vuonna 1939 oli valjennut harmaana ja pilvipoutaisena.

(Kirjasta Elämä kuin unta)

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

SINÄ KULJET VIERELLÄNI...

Äidin syntymäpäivä. Hän täyttäisi 94. Kynttilää poltan.
Ikävää pukkaa, vaikka ainahan se tuolla taustalla pysyttelee, kaipaus, mutta erityisesti näinä päivinä, joihin liittyy jotain erityistä. Hän lähti 7 vuotta sitten.

Lumitöihinkin pääsin, ihan omasta halusta, että saisin siemailla raikasta ilmaa, kiskoa happea. Tuntui olevan jo kerrassaan vähissä, se happi. Lumoavaa ympäristöä tietysti mieluusti muutenkin katselee, kun luonto on pukeutunut juhlavaan, puhtaaseen valkoiseen. Kuulasta, levollista...

Hän laitteli jouluvaloja, vaikkei joulu vielä ole lähelläkään, mutta kun pyysin. Minusta valot eivät kuulu pelkkään jouluun, vaan koko pimeään talviaikaan; kyllähän mielikin virkistyy, kun pimeys katoaa.

Nyt käppäilemään, Hän tuossa vieressä jo kovinkin oottelee.

Äitiä ajatellen...

lauantai 31. lokakuuta 2009

SIELUNHOITOAAMU


Pakkasherran kietomat hopeahelmet 
koivuneitosen kaulalla...
Lumikuningattaren huurreviitta 
kuusinuorukaisen hartioilla... 
Taivaankiekon 
kimaltava leikki 
nurmivanhuksen haivenilla... 

On uusi, kuulas aamu.
Sielunhoitoaamu. 

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

MUISTOT TALTEEN

Viikonloppuna vierailin veljentyttäreni kanssa ainoan vielä elossa olevan tätini luona, joka asuu Oulussa Caritas-Kodin senioritalossa. Halusin tietää vanhempieni ja siinä samalla tietysti omistanikin juurista enemmän ja hän on ainoa, joka niistä voi omakohtaisin muistoin kertoa. Tein muistiinpanoja ja nauhoitin. Ehkä niitä jotenkin pystyn hyödyntämään tulevaisuudessa.

Harmittaa mahdottomasti se, että nuorempana olin ollut niin täynnä omaa elämääni ja kieriskellyt vain sen pyörteissä enkä ollut älynnyt haastatella omia vanhempiani. Jotain tietysti äiti väliin kertoili, mutta tarkemmalle pysähtymiselle muistojen äärelle ei ollut muka aikaa. Jos saisin edes yhdeksi päiväksi mahdollisuuden palata kymmenisen vuotta taaksepäin, tietäisin tarkasti, mitä tekisin.

Haastatelkaa hyvät ihmiset isovanhempianne, vanhempianne, tätejänne, setiänne ja enojanne tai ketä tahansa sukujuuristanne tietävää henkilöä! Hän on onnellinen saadessaan palata muistojensa pariin, lisäksi nuoremman kuuntelijan kiinnostus saa hänet tuntemaan itsensä kerrankin tärkeäksi ja arvokkaaksi, ihmiseksi, jolla on vielä jotain toiselle annettavaa.

Voin vakuuttaa, että kuulijakin saa jotain arvokasta. Ainakin hän varmistuu paikastaan omien sukupolviensa ketjussa. Löytää ne paljon puhutut juurensa, mikä osoittaa hänen kuuluvan johonkin: ettei hän olekaan mikään irrallinen, tuulten heittelemä leija, kuten joskus saattaa tuntua. Ja ne siihen maailmaan kuuluvat ihmisetkin hiipivät pikku hiljaa lähemmäksi; tulevat läheisemmiksi kuin koskaan ennen.


perjantai 9. lokakuuta 2009

UTOPISTINEN PILLERINPYÖRITTÄJÄ

Vielä kerran suomalaisesta hoitosysteemistä. Lapsethan meillä on kohta heitetty sen kuuluisan pesuveden mukana tunkiolle, mutta jos siihen en nyt puuttuisi, vaan keskittyisin ihmisen elämänkaaren toiseen päähän, vanhuuteen ja vanhusten hoitoon, josta olen jo kauan ollut huolissani. Sitä ei ole kummoisestikaan vaalittu eikä siitä isompaa ääntä pidetty ennen kuin nyt viime aikoina. Onneksi nyt kuitenkin. Päättäjien intressit ovat muualla, elleivät sitten epäkohdat sattumoisin osu heidän henkilökohtaiseen pienmaailmaansa.

Kauan olen arvostellut tuota hommaa, mutta minkä voin, kun en päättäjien joukkoon kuulu. Senioripuolueen odottaisin ottavan tuollaiset asiat ajaakseen, mutta kovin vähän sekin puolue ääntä ainakaan täälläpäin itsestään pitää.

Omalta osaltani ainakin olen valmis hyväksymään Kaari Utrion mainitseman pillerin, vaikka en vielä ihan ihan vanha olisikaan; jos ei ole toivoakaan paranemisesta ja roikkuisin vain jossain elämisen tuskallisilla reunoilla, haluaisin luultavasti päättää itse, jatkanko sellaista elämää vai en. Jos kukaan ei välitä tai vaikkapa vähän välittäisikin, mutta tuntisin silti olevani vain kivulias pölkky toisten heiteltävänä, niin silloin. Mutta ennen kuitenkin itse sen ottaisin kuin että minuun väsyneet lähimmäiset sen lopulta syöttäisivät…

Hoitotestamentti minulla kaiken varalta on, mutta siinä pelkään vain sitä, ettei kukaan huolehdi sitä lääkärin näkösälle vaikkapa onnettomuuden sattuessa; esim. Hänen ajattelen koettavan pitää toivoa yllä ja näin ollen haluavan hoitoa jatkettavan. En kyllä tietenkään voi olla ihan varma, olisiko niin, Hän kyllä tietää testamentista, jota säilytän lompakossani.

Kyllähän meidän maassamme on vallalla raaka rahan metsästys, heikompiosaisten jalkoihin jäämisestä viis! Kovin pettynyt olen nykymaailman ihmisyyteen. Ennen pidettiin huolta naapureistakin, koko kyläyhteisö kantoi jokaista jäsentään. Nyt saa ystävätön yksineläjä rauhassa kupsahtaa mihin tahansa loukkoon.


Kunpa voisin auttaa, kunpa minulla olisi aikaa, voimia ja ennen kaikkea RAHAA!


Lapsuudesta asti olen hellinyt sisälläni utopistista unelmaa taloista/pihapiireistä, jotka tulevilla miljoonillani rakentaisin. Joissa kaikki sukupolvet (vanhukset, työikäiset ja lapset) asuisivat yhteisönä, jokainen samanveroisena jäsenenä. Vanhukset katsoisivat tarvittaessa lasten ja nuorten perään, jakaisivat elämänkokemustaan ja historiaansa, lapset hoitaisivat vanhempiaan, kaikki vanhemmat nuorempiaan. Jokaisella olisi joku, jonka luokse mennä. Silloin ei kuolinpillereille olisi tarvetta. Kukin saisi lähteä sitten kun aika on kypsä. Arvostettuna, hellittynä, elämästä kyllänsä saaneena.


keskiviikko 7. lokakuuta 2009

TARPEETTOMIA IHMISIÄ


Reko Lundanin Tarpeettomia ihmisiä räväytti rintaluiden alle ihan mahdottoman angstin, tuskan, mielipahan. Ahdistuin siitä valtavasta lohduttomuuden ja tarpeettomuuden tunteen määrästä sekä sen peittely-yrityksistä; yhteen ja samaan mieheen tunki pikku hiljaa monta miestä, toinen toistaan pahempia tai parempia, miten sen ottaa. Nämä hallitsivat häntä vuorotellen pitkin päiviä, öitä, kuukausia, vuosia. Ahdistuin niin ikään sen vaimon puolesta. Miten hänen täytyi koettaa olla iloitsematta omasta menestyksestään, yrittää vain lohduttaa ja tukea miestään ja lopulta kätkeä ne hirvittävät pelon läikkeet, joita puolison epävakainen käytös herätti. Hän kyllä yritti, mutta teki hän miten tahansa, vääristynyt mieli tulkitsi sen omalla tavallaan. 


Oikeastaan odotin, että vaimo olisi vielä kaiken helvetin jälkeenkin nöyrästi madellut, pyydellyt anteeksi ja vakuuttanut hoitavansa miehen hautaan asti, uhraavansa koko loppuelämänsä pahoinpitelijänsä auttamiseksi. Sillä yleensähän se on nainen, joka kestää, kärsii, venyy ja vanuu, salpaa kivun- ja jopa kuolonhuutonsakin, etteivät lapset vain kuulisi ja säikkyisi! Ja jää repalehtimaan yhä vain sinne kauhistuksen kanahäkkiinsä. Kaiken se peittää, kaiken se kestää, kaiken se anteeksi antaa... Koska eihän se mies oikeasti tarkoittanut tehdä niin, eihän se oikeasti mikään paha ole... Eikä varmaan olekaan, elämän käsittämätön koura vain oli rytistänyt hänet armottomaan nyrkkiinsä, josta ei ulospääsyä löytynyt.


Tarina tämänmoinen on tänä päivänä varmaan hyvinkin tosi monessa kodissa. Työpaikoissa saneerataan, tarkistetaan tilastoja, lomautetaan. Syrjäytymisen tunteen täytyy olla hirvittävä, ei siis mikään ihme lie, että se vie raastaviin henkisiin koettelemuksiin, epäilyksiin, häpeän ja hylätyksi tulemisen tunteisiin, väkivaltaan ja lopuksi luovuttamiseenkin...


Kunpa se näytelmän mies olisi ymmärtänyt keksiä jotain muuta puuhaa, olisi edes yrittänyt täyttää päivänsä jollakin harrastuksella eikä olisi jäänyt rypemään itsesäälissä! Mutta jos on masentunut, niin miten sitä jaksaa? Helposti myös miettii, että mitä se hyvejää, mitä se kannattaa. Tie takaisin normaalielämään voi osoittautua vuoristokiipeilyksi.


Sivujuonen henkilöt kuvastavat tahoillaan myös tätä nykynormaalia ihmiselämää – he hoipertelevat pitkin maailmankuvaansa väsyneiden, haavoittuvien ja pettäjien salakuoppaista tietä...

maanantai 5. lokakuuta 2009

CARMEN, ABBEDISSA JA TOHTORI HERMANN

Olin mukana mediaalisessa musiikkitilaisuudessa, jollaiseen olin jo kauan halunnut. Lähtiessäni heitin puoliääneen äidille, että anna nyt jokin merkki, jokin, jonka vain minä voin ymmärtää, puhu vaikkapa tästä uudesta kirjasta...


Kuvittelin mennessäni, että paikalla on tietenkin valtava ryysis, koska kysymyksessä oli niinkin maineikas, maailmankuulu pariskunta kuin Aulikki ja Seppo Plaami. Yllätyksekseni sitä porukkaa olikin ihmeen vähän, ilmeisesti kotikaupungissani ollaan vielä henkisten asioiden suhteen jokseenkin pidättyväisiä ja nämä jutut ohitetaan tyhjänpäiväisenä huuhaana. Kaipa se tämä elämän syrjässä roikkuminen sitten vie niin kaiken huomion ja voimat, ettei muuta enää jaksa. Vaikka toisaalta, jos jaksaisi olla utelias myös henkisten asioiden suhteen, joissa kieltämättä on paljon selittämätöntä, voisi sivutuotteena saada normaaliin arkeenkin lisää voimia ja ymmärrystä. Mutta jokainenhan etenee oman suunnitelmansa mukaan eikä sitä tule kiirehtiä. Asioista kiinnostuu sitten kun aika on kypsä.

Aulikki on syvätranssimeedio, jonka kautta edesmenneet laulajat esiintyvät. Hän itse ei etukäteen tiedä ohjelmistoa, koska se koostuu läsnäolevien värähtelyistä ja tunteista. Hänellä ei ole omaa musiikkikorvaa laisinkaan, silti hän välittää mahtavia lauluesityksiä kirkkaan korkeista, helisevistä naisäänistä Louis Armstrongin särisevään möräkkyyteen. Tapahtumaa on vaikea sanoin välittää, se on itse nähtävä ja kuultava.

Seppo on Aulikin säestäjä ja maallinen kontrolli, 24 tuntia vuorokaudessa. Jos jokin viesti on tulossa, hänet herätetään vaikka yöllä avustamaan. Hän saa henkimaailmasta uusiin lauluihin sävellykset ja sanat Aulikin/Carmenin kautta.

Aluksi Seppo Plaami kertoo, miten he tähän työhön joutuivat. Sitten laitetaan kännykät kiinni etteivät yhteydet häiriintyisi ja Seppo pyytää Isä meidän -rukouksen jälkeen henkimaailman Pyhän Marian kappelin porttien aukeamista Jeesuksen Kristuksen nimissä ja Carmen päästetään juontokeikalleen.

Carmen sekä juontaa tilaisuuden että kontrolloi tapahtumia. Hän kuuluu kontrollihenkiryhmään, joka huolehtii, että yhteys ei katkea eikä instrumentti (=Aulikki) jää ilman suojausta. Jos tämä jäisi tyhjäksi, hopealanka katkeaisi ja hän kuolisi.

Carmen on 9-vuotias enkelityttö, joka käyttäytyy lapsen lailla, ottaa toisinaan innoissaan tanssillisia askeleita, naksauttaa välillä suullaan, nousee polvilleen tuolille ja kertoo vaikkapa siitä, kun poni luuli hänen sormeaan porkkanaksi ja puraisi niin, että siinä on nyt lasta. Välillä hän hörppää vettä, jota James, avustaja, tuo. Onko kaikki hyvin? Onko kaikki ihan hyvin hyvin? hän kysyy välillä valoisasti hymyillen. Hän sanoo kulkevansa aina Plaamien mukana ja valvovansa, etteivät kuskit nukahda rattiin. Tulomatkalla hän kertoo saaneensa viestin Mainuan kohdalla, että tää on paikka, jossa instrumentti syntyi.

Ensimmäisen laulun kajauttaa naisääni, sitten mies ja kolmannessa laulussa nais- ja miesääni vuorottelevat. Ääni kaikuu mahtavana, täyttää salin, kuuluu hyvin ilman mikkiäkin. Kun Tamara Lund aloittaa Sinun omasi, en pysty estämään kyyneleitä; muistojen koskettava vuo virtaa - muistanhan tuon laulun syntymän ja senjälkeisen tragedian. Samoin käy Jamppa Tuomisen Aamu toi, ilta vie kanssa... No, minähän satun olemaan muutenkin niin kovin pisaroivaa sorttia ettei tuo nyt mikään ihme olekaan. Lauluja tulvii eri kielillä, on suomen lisäksi ranskaa, englantia, italiaa, saksaa, venäjää... Kerran jo tulossa ollut esiintyjä peruu ja toinen astuu tilalle laulamaan Orvokkeja äidille. Tuntuu kuin äitini seisoisi siinä vieressä muistuttamassa, että orvokeistahan minäkin lauloin viedessäni viime äitienpäivänä kukkia haudalle. Ja räystäät tippuvat jälleen... Leveä hymy

Abbedissa, joka tulee seuraavaksi instrumentin sisään välittää sanomia ja viestejä tuonpuoleisesta. Lähempää nähtynä instrumentin silmät ovat jotenkin kummalliset, pupillit ovat isot ja mustat. Lähestyessään sanoman vastaanottajaa hän sanoo Olen linjalla, kiitän ja Tarkistan, kiitän.

Hänen ruvetessaan puhumaan kirjoittamisesta, tarkemmin sanottuna eräänlaisista muistelmista, sydämeni riehaantuu tikuttamaan kuin vanha Singeri, sillä olen varma, että siinä se pyytämäni merkki nyt on ja piilotan katseilta polvillani kirjoitusalustana toimivan uusimman kirjani, joka on eräänlainen muistelma sekin, siinä vain lapsuudenmuistot on piilotettu satujen sisään. Se on mukanani, koska se on menossa eräälle ystäväpariskunnalle. Kuitenkaan en virka sanaakaan, sillä nimi Atte ei kerro minulle yhtään mitään. Abbedissa tiedustelee eräältä varttuneemmalta mieshenkilöltä ensin, tämä pudistaa päätään, sitten Kainuun Sanomien toimittajaltakin, mutta tämä vakuuttaa kirjoittavansa vain työkseen. Yhä Abbedissa katselee takariville. Mieleeni juolahtaa, että kyllä hänen pitäisi oikeastaan tietää, kenen luokse mennä. Kun sitten eräs lähelläni olevista naisista alkaa puhua naapurin Aten valokuvista, vakuutun, ettei minusta taida todellakaan olla kysymys. Kuuntelen kuitenkin vanhemman naishenkilön lähettämää viestiä tarkasti. Siinä puhutaan auttamisesta ja kiitollisuudesta, valon tuomisesta. Sanon mielessäni äidille, että anteeksi, kun en rohjennut edes kysäistä, enhän halunnut nousta näkyville, mutta kiitos, tiedät kuitenkin, että kätkin nuo sanat sydämeeni kuin ne olisivat olleet minulle... Sillä eikö jokaisen viestin perimmäisenä tarkoituksena olekin opastaa kaikkia kuulijoita? 

Johan minä nyt hulluja kuvittelinkin! Että minulleko muka... Yllättynyt Silti mielessäni kuiskii äykkäpäinen pieni ääni, että eikö hänen todellakin olisi pitänyt tietää...

Salissa on kylmä ja Carmen pyytää yleisöä nousemaan seisaalleen, kysyy, mitä laulettaisiin. Joku ehdottaa Rakastan elämää ja Georg Ots laulaa sen venäjäksi ja suomeksi sekaisin, yleisö verryttelee seisaallaan ja supisee mukana varovaisesti.

Tohtori Hermann opastaa terveysasioissa. Hän tulee esiin vasta toisessa osiossa, Tohtori Hermannin seminaarissa. Tässä vaiheessa yleisöä on enää jonkin verran yli 30. Hermann pitää alustuksen, ehdottaa keskustelua siitä, miten kestämme tämän elämän ja sen tuomat haasteet ja kokemukset. Pohdittaisiin, miksi jouduimme kunkin tilanteen eteen. Hän tähdentää, ettei ketään ole mihinkään pakotettu, jokainen on vapaaehtoisesti valinnut tehtävänsä eikä mikään kokemus ole turha, vaan se on oiva kasvun paikka. On tärkeätä kohdata ne myrskytkin.

Sitten hän pyytää yleisöä kysymään terveysasioista. Kainuulainen jäykkyys sulaa hitaasti ja vähitellen kysymyksiä nousee. Ihan nykyaikaisia ohjeita tohtori antelee, ei mitään vanhoja ensimmäisen maailmansodan aikaisia käsityksiä. Tohtori etsii välillä jotain sanaa, antaa Jamesille englanninkielisen vastineen ja tämä suomentaa sen.

Hermann tähdentää vastuun kohdistamista omaan itseen, sillä kehityksen tie velvoittaa siihen. Omat teot ja ajatukset ovat kunkin elinvoimaa tai tyhjyyttä. Jos pelkää tiettyjä asioita tapahtuvaksi, juuri se pelkotila vie elinvoimaa. Huumori välähtelee siellä täällä ja saa yleisön keskuuteen naurunhyrinää. Liikunnan tärkeyttä hän korostaa, sillä putkistot likaantuvat, jos ei liiku. Magneettihoitoja hän korostaa niin ikään solujen aineenvaihdunnan takia, samoin infrapunasukkia, jos jalat ovat kylmät. Lopuksi hän vakuuttaa, että hoitamalla itseämme arvostamme samalla Korkeinta.

Lopussa Carmen kehottaa elämänmyönteisyyteen, kiittää kaikkia, maestroa, Jamesia ja yleisöä. Hän pyytää meitä jokaista viemään valoa maailmaan. Sitten hän lupaa laskea instrumentin takaisin. Seppo lukee Isä meidän -rukouksen ja Aulikki palaa. Hän palautuu hitaasti ja juo Jamesin tarjoamaa vettä, on väsynyt. Yleisöä pyydetään olemaan mahdollisimman hiljaa, sillä hän kokee kaikenlaiset äänet tässä vaiheessa valtavan voimakkaina. Hän ei tiedä jälkeenpäin tapahtumista mitään. Olisin halunnut kysyä, missä hän tämän kuluneen ajan vietti, mutta tietenkään nappisuuni ei aukaise nappejaan ja kysymys jää tekemättä.

Jos tämä on huijausta, niin se on erittäin taitavaa sellaista ja sen verkkoihin on tarttunut jo miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa.


Linkkejä Plaameihin liittyen, epäilijöitä unohtamatta:

http://www.sateenkaarisanomat.net/artikkelit/nro_19/aulikki_plaami.html


http://www.skepsis.fi/lehti/2008/2008-1-jarvinen4.html

http://www.gateofheavenchapel.com/files/Kirja2.html

perjantai 2. lokakuuta 2009

VALTAVEITIKAT


--> Ensilumi näyttäytyi jo alkuviikosta, talven lähestymisestä muistutellen. Kolme viikkoa etuajassa, kuulemma. Oikeastaan sille saisi määrätä lähestymiskiellon, ainakin muutamiksi kuukausiksi vielä. Kun se olisikin edes kunnon talvi, mutta kun se saattaa olla pitkiä aikoja pelkkää sohjoa ja jäätä vain! Jo pelkkä ajatuskin viheliäisestä liukastelusta värisyttää ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä viluisemmaksi käy olo. ”Paa vaatetta päälle!” kuuluu viereltä, mutta silti se ydinvilu jää, villoista huolimatta. On se niin epistä, että meillä on niin lyhyt kesä!

Sitten toiseen uutiseen, peräti outoon sellaiseen, vaikka ei kai sen enää pitäisi ketään hämmästyttää, onhan täällä totuttu jo niihin kummallisuuksiin ja vedätyksiin. Mutta nyt, kun ja vaikka vajeita on löytynyt sieltä sun täältä, rahaa viskataan niinkin tärkeään kuin Oulujärven ylitystien esiselvitykseen, eikä vähän viskatakaan – 100 000 eukkoa! Ne oikeatkin eukot ja ukot taitavat mennä siinä samassa työnnössä, samoin lapset, joiden tulevaisuuden näkymät pitäisi vahvistaa turvallisemmiksi eikä suinkaan ohjata lankulle kävelemään! 


Ei naarata”, sanoisi savolaisukko tähän. Eipä niin. Pitänee vain ruveta valmistautumaan siihen, että upotaan kaikki. Itketään ja kiukutellaan, mutta upotaan. Yhdessä. Eikä naarata. 


No, ehkä ne jääräisimmät valtaveitikat kuitenkin onnistuvat kepluttelemaan pinnalle ja jäävät kelluttelemaan tyytyväisinä, pulleine pusseineen ja puupäineen...

lauantai 26. syyskuuta 2009

JÄÄ HYVÄSTI, SINÄ TULENA LEIMUAVA PALJAKKA...



ja hopealla kirjavoitu, välkähtelevä rakka...
Niin, karu erämaan helmi, nyt mun lähdettävä on, mutta ”kun taas rotkojesi rinteet palavat, tulen takaisin...”
Mukaamme saamme peukalokyytiläisenkin, hotellin työntekijän, jolta loppuivat kiireet meidän lähtömme myötä.
En saa silmiäni irti ohi vilahtelevasta luonnosta. Nappailen taas kuvia ikkunasta, mutta tiedän jo ottaessani, etteivät ne tule onnistumaan. Otan silti, sillä haluan tallentaa nuo maisemat edes jotenkin silmin nähtäviksi, sydämessänihän ne säilyvät ikuisesti. Joutsenparvia lipuu suurina ryppäinä joen tyynellä pinnalla. Katseeni takertuu viimeisiin palsasoihin ja pounikkoihin, joiden tiedän loppuvan ihan pian, sillä lähestymme ikiroudan etelärajaa.
Ensimmäinen pysähdyspaikka on Sonkamuotkan kylä. Tien molemmin puolin on sijoitettu kaksi matkamuistomyymälää ja kahviota. Toisessa saa kahvin ja viinerin eurolla, toisessa kahvin ja munkin viidelläkymmenellä sentillä! Huomaamme, ettemme ole ostaneet kerrassa mitään muistoksi, joten Hän ostaa vihdoinkin itselleen fleece-takin, minä en vieläkään mitään. Meillä on sitä rihkamaa ihan tarpeeksi muutenkin.
Ennen lähtöämme bussiin astuu ison koiran kanssa lappalaiseen pukuun sonnustautunut värikäs persoona. Hän halaa miehiä, sipaisee naisia poskelle ja heittää huulta. ”Voi kun sie oot söpö!” hän imartelee. Minun mieheltäni, Häneltä, hän tiukkaa: ”Oletko sinä naimisissa?” Ulkona koira, herrasmies kun on, nostaa molemmat käpälänsä naisen vyötärölle ja saattelee hänet sisälle.
Peukalokyytiläinen jää pois Muoniossa, jonka jälkeen maisema muuttuu tavanomaisen tylsäksi; ei vaaroja, ei edes ruskaa vielä! Kuuntelen vaitonaisena laulua Inarinjärvestä ja jostain käsittämättömästä syystä itkettää. Kyyneleet vain vierivät, en mahda niille mitään...
Kolarissa tankataan ja Kainuun Sydänyhdistyksen entinen toiminnanjohtaja kipaisee tervehtimässä. Hän on muuttanut Kainuusta kotikonnuilleen takaisin.
Päivän kohokohta, ruokailu, koittaa vihdoinkin Pellon Ravintola Grannissa. Salaattia, kyljyksiä, perunoita, kastiketta, ei vihanneksia. Jälkiruoaksi kahvia. Mitähän ne kasvissyöjät mahtoivat saada?
Sillan luona ohitamme hiihtäjälegendamme Eero Mäntyrannan patsaan ja seuraava pysähdys on Tornion Arinassa, jota ollaan parhaillaan muuttamassa Prismaksi.
Iissä, eräässä nuoren minäni parkkipaikassa, eroaa "Äidin" tytär joukostamme. Häkellyn. Kunpa olisin tiennyt etukäteen hänen asuinpaikastaan, niin olisin voinut kurkistaa hänen kauttaan sydämeni sopukoihin jääneen kylän kuulumisia!

Laulua, naurua, yksi kilpailukin ja sitten Jarmo kertoo ajopiirturin naputtavan siihen malliin, että tauko on pidettävä ja se toteutuu Vaalan Ihmeessä. Baarinomistaja käy varta vasten sanomassa, että astioita ei tarvitsisi kanniskella mihinkään. ”Niin kauan kuin minä elän, astiat saa jättää pöydälle”, hän vielä täsmentää.
Ilta hämärtyy vähitellen. Jäädessämme erään toisen pariskunnan kanssa puoli yhdeksän jälkeen pysäkille bussin ikkunasta vilkuttavat laulavat ja nauravat matkatoverit. Heitämme repun pykälään ja lähdemme käppäsemään. Reissu on päättynyt.

perjantai 25. syyskuuta 2009

SUNNUNTAIRETKI TROMSSAAN


Taas aamulla yhdeksältä liikenteeseen, nyt päämääränä Tromssa. Yksi pariskunta jää kiertämään Saanaa, me muut istahdetaan autoon ja mahtava laskeutuminen pitkin kiemuraista tietä alkaa. Viereltä vilistävät valtavat rotkot ja jylhät tunturit. Ruska on täällä värikkäämpää kuin Kilpisjärvellä. Harmi vain, ettei pysähdytä kuvaamaan ja kun koetan epätoivoisesti saada edes joitain näpsyjä kameraani, joudun ottamaan ne vauhdissa auton ikkunasta ja niinpä kuvista tuleekin sitten valmiita taideteoksia, ilmeikästä liikettä ilmaisevia maalauksia suorastaan. Kun kameran akku yllättäen loppuu, on taas turvauduttava kännykkään ja... Voi hurja, kaikki hyvät maisemat sitten ovatkin pelkästään kännykässä, eikähän sen taso ole mistään kotoisin! Voi #%¤”!&!!! ja %/&¤"#!&!

Kierros Skibottenissa ja sitten suuntaamme vuonojen reunoja noudattavalle, mutkaiselle tielle. Pitkin rantoja on ripoteltu niin turskankuivaustelineitä, asuntovaunualueita kuin asuintalojakin. Parhaillaan on vuoroveden laskuaika ja vesi on vetäytynyt kauemmaksi. Pysähdymme hetkeksi ruohokattoisen rakennuksen eteen, joka osoittautuu siistiksi mukavuuslaitokseksi ja hämmästelemme näkymiä.
On hämmentävää katsella tunturia, jonka laki on osittain lumen peitossa, mutta juurella vihertää nurmi ja ylängöillä mujuuttelee ruohoa rauhallinen ryhmä rasvahäntälampaita. Vuoripurojen hopeinen virta ryöpsähtelee pitkin tuntureitten kylkiä ja talot ovat kaikki ihan selvästi kallellaan, vaikka jotkut väittävätkin, että se on harhaa. Muka. Hymy
Aluksi vuonon vesi on rikkumattoman tyyni ja tasainen, tunturit ja talot peilaavat siinä itseään, sitten, vähitellen, se herää eloon, se pyörähtelee ja väreilee, hennosti, hillitysti - vuorovesi vaihtaa suuntaa.
Kiertelemme pitkin Tromssan kapeita ja vaikeaselkoisia katuja. Siinä Jarmon taas kerran eräässäkin kadunkulmassa sompaillessa ja peruutellessa rupeaa bussissa vähitellen leviämään voimistuva naurunkiherrys. Vieressä nimittäin on rakennus, jonka kyltissä lukee Vitusapotek... ”Aekaihmiset tuollaella!” Silmänisku

Sopivassa paikassa juodaan autossa keitettyä kahvia ja pohditaan, tulisiko vierellä kohoavan tunturin laelta talvisin lumivyöryjä sen juurelle rakennettujen talojen päälle. Ehkä sen alaosan puusto kuitenkin toimii esteenä, ettei niin kävisi, päätellään.
Takanani autossa istuu vilkas kaksikko, joka opettelee kännykkäkameran käyttöä. Naurunpurskahdukset seuraavat toisiaan, kun he lukevat kännykän antamia ohjeita. ”Nyt se kysyy käyttäjän olotilaa!” parahtaa omistaja jälleen kerran ratketen. ”Mitä minä sille sanon?” Ehdotan, että hän ottaisi kuvan itsestään ja sanoisi: ”Kato ite!”
Ja onnistuvathan he lopulta siinä - kuvia tulee otetuksi, tosin yllättäviä lähetyksiäkin siinä samalla tapahtuu, mutta haetannooko tuo mittää... Leveä hymy
Paluumatkalla pysähdytään hetkeksi Ahdaskurun museosillalla ja saamme kuulla, että Lampaansyöjät-elokuvassa se lammas heitettiin jokeen juuri tässä, kun päähenkilöt eivät uskaltaneet yrittää ujuttaa sitä tullin läpi. Merkittävä paikka siis siinäkin mielessä. Pyörittelee silmiään
Päivällinen Kilpis-hotellissa on kyllä tämän retken huikein riman alitus; mantelikala lautasellani on ilmiselvästi raaka ja jätän sen koskemattomaksi. Muutenkin meille kaikesta päätellen tarjotaan kaikenlaista jämäruokaa; hotellihan sulkee lähdettyämme ovensa muutamiksi talvisiksi kuukausiksi. Jälkiruoka sentään on hyvää. Toisaalta, ovathan ruoat kaikkialla tähän asti olleetkin vallan erinomaisia, joten ei tuo liene niin nokon nuukaa, jos nyt yhtenä iltana se ei hirveästi houkuttelekaan...

Kuskin kysyessä keittiöstä, voisimmeko saada seuraavana aamuna aamupalan ennen seitsemää, kun on pitkä matka edessä ja olisi hyvä päästä lähtemään mahdollisimman aikaisin, tulee vastaukseksi töykeä ja lopullinen EI. No, seitsemältä siis! Voidaanhan me toki lastata bussi valmiiksi jo ennen sitä.

Illalla vielä verryttelylenkki kaiken autossa istumisen jälkeen. Kovin paljon sitä jalan vaeltamista tällä reissulla ei tullutkaan, mutta tulihan kuitenkin tutustuttua käsivarren lumoavaan luontoon. Sitä paitsi ruskaretkellehän tänne lähdettiinkin, ei suinkaan päntiönään vain patikoimaan.
Ja sitten pakkaamaan – huomenissa käännetään nokka kohti kotia.

torstai 24. syyskuuta 2009

SAANALLE





Herään kolmelta enkä saa unta enää. En kuitenkaan jää pyörimään lakanoihin, vaan nousen ja avaan koneeni. On aika kirjata tuntemukset. Ne tulevat runoina, kuten tavallista.

Aamupalan jälkeen bongaamme aulasta lehteä lukevan Kai Hyttisen. Hänhän asuu Kilpisjärvellä ja toimii eräoppaana. Hän saa kuitenkin rauhassa syventyä lehteensä, meillähän on jo kiire. Silmänisku
Ajamme bussilla aivan jylhän Saanan juurella sijaitsevaan Kilpisjärven Retkeilykeskukseen. Sen caravan-alueella nököttävät norjalaisten asuntovaunut, joiden vierelle he ovat tuoneet pieniä kojuja lisätilaa saadakseen. Täällä he viettävät suuren osan talvilomistaan.
Saana on saamelaisten pyhä tunturi, jolla on poltettu uhritulia ylijumala Ukkoselle. Nimi viittaa saamenkieliseen kääpäsieneen. Onko se sitten sienen muotoinen, lienee jokaisen itsensä pääteltävissä.
Tunturin laelle saakka kiipeäviä on suunnilleen puolet joukosta, puolet tyytyvät kipuamaan paljakalle asti, minä huonopolvisena näiden viimeksi mainittujen mukana. Hän kiipeää tietenkin ylös!
Oppaaksemme saamme reippaan nuoren miehen, pääkaupunkiseudulta kotoisin olevan Jaakon. Hän valistaa meitä tulevaa retkeä silmällä pitäen. Poluilta ei kannata poiketa, sillä vielä silloin tällöin maastosta löytyy sodanaikaisia kranaatteja. Kukaan ei lähde ennalta sanomatta sooloilemaan, vaan koetetaan pysyä yhtenä joukkona. Kuljetaan hitaimmin etenevän mukaan jne.
En ota sauvoja, koska en ole tottunut niihin. Myöhemmin huomaan, että niistä olisi ollut jonkin verran tukea nousuissa ja laskuissa. Kävelen rinteessä polveilevien pitkospuiden vierellä, siinä ei tarvitse rasittaa polviaan kuten puiden päällä kulkiessa pitäisi, jos ponnistautuisi aina vain ylemmälle ja ylemmälle askelmalle. Mikäli haluan ihastella ympäristöäni, minun on pysähdyttävä, etten kompastuisi kiviin enkä juuriin. Ilma on vaellukselle mitä sopivin, ei ole helle, mutta ei sadakaan eikä tuuli pääse puiden suojaamalle polulle. Hikeä pukkaa hienoisesti, totta kai, onhan tämä niin kovin toisenlaista liikkumista kuin kotona.
Väkkyräiset koivut loppuvat vähitellen ja upea paljakka levittäytyy eteeni. On vihreän eri vivahteita, on valkoista, hopeaa, kultaa, pronssia, purppuraa... Jämähdän paikoilleni, tuskin hengitän, annan vain Lapin taian ympäröidä ja sukeltaa sisälleni. Näköala on vertaansa vailla. Kilpisjärven pohjoisrannalla kohoavat Mallat ja Ruotsin puolelta häämöttää lumipeitteinen Pältsa. Mallan huippua kiertelee usvapilvi, kuin uuninpiipusta höyrähtävä savu se kiemuroi kohti taivasta. Oikealla puolellani palavat Saanan rinteet tulettomassa tulessa.

Polkua seuraten saavumme aikoinaan saksalaisten etupäässä venäläisvankien leirinä pitämälle alueelle. Se muodostaa pienen "puutarhan" tapaisen keskelle karua erämaata. Alue on sen verran ympäristöään kosteampi, että matalakasvuiset pensaat jaksavat elää siellä. Ylempänä hopeilee rakka sitä koristelevine jäkälöineen. Harmittelen, kun kamera on Hänen taskussaan ja koetan napsia kuvia kännykällä niin paljon kuin mahdollista. Sekin loppuu, kun känny ilmoittaa, että entisiä kuvia pitäisi poistaa ennen kuin uusia saisi! Manatessani asian tiimoilta, tunnen äkkiä loukkaavani luonnon pyhää ilmapiiriä...
Syömme hotellista saamamme eväät entisen vankileirin lähettyvillä, puhua pulputamme ja nauramme vatsat kippuroille. Tuuli puhaltaa näin ylhäällä sen verran tuimasti, että kylmä iskee hikeentyneeseen kehoon ja on lähdettävä liikkeelle. Yllättäen, lähes polun vieressä, solisee tunturipuro, sen vesi on kirkasta ja kylmää. Näen ylhäällä tunturin kyljessä monta haavaa, joita pitkin nuo maaemon kyyneleet valuvat.

En tahtoisi lähteä vielä takaisin, haluaisin istahtaa kivelle kuuntelemaan tunturin sykettä, sulautua ympäristöön, syventyä tunnustelemaan tätä ääretöntä avaruutta, vapautta ja rauhaa. Olen tuntevinani Saana-seidan tutkivat silmät kasvoillani ja kuulevinani maahisten kivenalaiset koputtelut. Pakko on kuitenkin jatkaa, ellen halua jäädä ryhmästä.
Alaspäin meno on hankalampaa kuin ylös tulo, käy jalkoihin enemmän. Onnellisesti kaikki kuitenkin pääsemme bussin luo takaisin laelta saapuvia odottelemaan. Ryhmämme vanhinkin, 81-vuotias "Äiti" on selviytynyt reissusta siinä missä muutkin.
Kun huipulle kipuajat palaavat, käy ilmi, että eräs miehistä on loukannut jalkansa sen osuttua kivien väliseen koloon ihan loppumetreillä. Hän lyyhää, mutta on muuten kunnossa.
Illalla jaksamme taas rimpsutella peräti puoleen yöhön saakka Antti Vannisen & Jamsetin tahdissa. Innostumme jopa riehakkaaseen jenkkailuunkin eikä edes juolahda mieleen se, miltä sellainen seniorimeno mahtaakaan näyttää. Mutta minkä sille voi, että musiikki vetäisee mukaansa? Sitä paitsi tanssimaanhan paikan päälle on tultukin ja eikös vain nuo hellät koipilihaksetkin juuri sen ansiosta notkistuneet! Leveä hymy

keskiviikko 23. syyskuuta 2009

KILPISJÄRVEÄ KOHTI




Silmät rävähtävät totuttuun tapaan auki viideltä ja mietin, kehtaisiko mennä jo suihkua äännättämään. Autojen lasit ovat jäässä, kuura hileilee maassa, taivaalla tuikkii tuikkii tähtönen ja n lähtee aamulenkille.

Levi on vain välietappi, joten runsaan aamupalan jälkeen sulloudumme autoon, kierrämme vielä keskustan, ihailemme nousevan auringon valossa kylpeviä alppimaisia taloja, kummastelemme jälleen kerran tunturille nousevaa hotellia ja suuntaamme vihdoin noin klo 8.40 kohti Kilpisjärveä.

Jerisjärven kautta saavumme Pallastunturin juurelle, johon suunnitellaan uutta hotellia. Hanke on herättänyt laajaa vastustusta. Kysytään, pitääkö tämäkin maisema turmella virtaviivaisella kompleksilla, entinen sulautuu ympäristöön hyvin, ei erotu siitä niin räikeästi. Lisäksi, jos yhdelle annetaan lupa rakentaa, haluavat toisetkin, houkuttelevia maastoja kyllä löytyy.


Seppo kertoo, että ensimmäinen Hotelli Pallas rakennettiin v. 1938. Se toimi v. 1941 saksalaisten lomanviettopaikkana ja nämä myös räjäyttivät sen lähtiessään vuonna 1944, kun eivät saaneet sitä poltetuksi. Uudempi hotelli on avattu vuonna 1948, päivälleen 10 vuotta entisen hotellin avajaisista.

Pallastunturin luontokeskuksessa kierrellessämme saamme tietää mm., että Pallas- ja Ounastuntureita erottavassa Pahakurussa on Suomen pohjoisin kyy-yhdyskunta, Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa kasvaa mm. variksenmarja, riekonmarja ja sielikkö ja että siellä asustaa ainakin hirviä, kettuja, näätiä, saukkoja, jäniksiä ja karhuja. Susia, ilveksiä ja ahmoja näyttäytyy harvemmin. Lintuja siellä on tavattu jopa 150 eri lajia. Tunturikoivu on hieskoivun ja vaivaiskoivun risteytys, ruskavärinsä se on saanut vaivaiskoivulta. Jne. jne.

Matkaa jatkaessamme ohi vilahtelevat ”kynttiläkuuset”, ohuet ja pitkulaiset, joissa ei leveyttä paljonkaan ja siitähän tuo nimi johtuukin; ne seistä töröttävät kuin kynttilät. Ihanat kuivat kangasmaastot vilistävät ohitse, sinne tekisi mieli heti päästä astelemaan, kuuntelemaan kengän alta kuuluvia luontoäidin kuiskauksia. Punaväri vain puista kyllä puuttuu ja mitä pohjoisemmaksi menemme, sitä lehdettömämmiksi tuuli on koivut tuivertanut. Maaruskan tuli palaa kuitenkin paikoitellen hyvinkin vahvana.


Hetassa, Enontekiön kirkonkylässä, etsimme kuumeisesti kahvipaikkaa, jostakin sitä luvataankin, mutta vasta puolen tunnin päästä. Istumme epätietoisina autossa, kun siihen yllättäen pölähtää reipas mummo rollaattoreineen kyselemään, olisiko Irma kyydissä mukana, hän oli tullut tätä tapaamaan, kun oli huomannut Pohjolan Matka -nimen bussin kyljessä. No, Irmaa ei ole, mutta kun tuskittelemme hänelle, ettei kahvipaikkaa löydy mistään, hän ilmoittaa aurinkoisesti tietävänsä paikan, josta sitä varmasti saisi. Niinpä Jarmo lähtee nostamaan rollaattoria kyytiin ja sillä aikaa mummo laulaa meille Kehtolaulun tunturilla, itse tekemänsä ja sanoittamansa. ”Minä vähän ilahutan näitä”, hän tuumii ja laulaa. Ääni soi kuin nuorella ihmisellä, laulu on pitkä ja ihana ja kuuntelemme sitä sanattomina.

"Oliko hyvä?" hän kysyy lopuksi ja vakuutamme, että oli.


Sitten mummo ryhtyy tarinoimaan elämästään ja vuolas on se virta. Hän mainitsee olleensa keskuksenhoitajana 37 vuotta, laulaneensa Enontekiön naiskvartetissa ja esiintyneensä ympäri maata, televisiossakin. Onpa hän ollut Helena Karan stuntmaninakin eräässä elokuvassa. Hänen veljensä, Taisto Laakso, joka myös asuu lähistöllä, on voittanut sahansoiton Suomen mestaruuden vuonna 1997. Hänen kanssaan mummo esiintyy vieläkin, veli soittaa haitaria, mummo laulaa. Aiemmin hän on soittanut itsekin huuliharppua ja mandoliinia ja jos mitä, mutta nyt ei enää jaksa. Tarinointi on mummolle tuttua, juttu polveilee ja räiskyy, kirvoittaa meistä valtavia naurunremakoita.


Ajamme bussilla Hetan majataloon, jonka Ruokapirtistä kuulemme saavamme kyllä kahvia, mutta kaiken järjestämiseen täälläkin menisi se puoli tuntia. Se ei haittaa enää yhtään, sillä mummo viihdyttää meitä. Hän laulaa lisää lauluja, itse säveltämänsä ja sanoittamansa Hetta-laulun ja saameksi Joka ilta kun lamppu sammuu. Aplodit raikuvat emmekä voi muuta kuin ihastella monitaitajaa, joka sekä maalaa, sanoittaa, säveltää että laulaa. Lisäksi hän on tarmokas mainosnainen, joka saa aikaan sen, että kuskimme varaa ryhmällemme jo ensi syksyn majoituksen, senhän voi perua, mikäli lähtijöitä ei löydy.

Kahvit saamme vihdoin, lisäksi munkit ja pikkuleivät. Hinta yhteensä kaksi euroa henkilöltä! Herranjestas sentään, kun kotona tuosta saisi pulittaa hurjan paljon enemmän!

Majatalon puolella mummo esittelee meille omia taulujaan, mm. lähes viisi metriä pitkän maalauksen, johon hän on tallentanut auringon valaisemia Hetan tuntureita, kota-asumuksia ja poroja. Vasemmassa reunassa on vuoressa reikä, josta avautuu näkymä toiseen maailmaan.

Vielä hän laulaa ja kertoo lisää 87-vuotisesta elämäntaipaleestaan. Purkitettukin niitä lauluja kuulemma on, vaikkei hän tiedä, milloin ne tulevat ulos. Jäädessäni vielä muutamien muiden naisten kanssa jälkijunaan keskustelemaan hänen kanssaan, en voi lähtiessäni olla halaamatta, on hän niin rakastettava, me kaikki siihen jääneet halaamme. Poski on hikinen, niin kovasti hän on ponnistellut takiamme.


Hän lähtee kyydissämme takaisin kauppaan ja matkalla sinne hän mainitsee ajaneensa vielä pari vuotta sitten skootterilla Norjassa asti. ”Ajoin vaan, vaikka norjalaiset suhahtelivat tuosta eestä noin vain...” Sitten tytöt olivat kieltäneet: ”Älä äiti aja enää, tapat vielä itsesi!”
Torilla vilkutamme hyvästit päivämme piristäjälle, Irja Meroselle.

Kilpisjärvellä, Suomi-neidon peukalossa, meitä odottaa Hotelli Kilpis, huone 104, jossa vaatimaton varustus; ei minibaaria, johon eväänsä laittaisi, TV kyllä on, mutta suomalaiset kanavat näkyvät rakeisina eikä sitä viitsi katsoa. No, eihän meillä kyllä ole aikaakaan siihen, sillä päivällinen (lohikeitto, salaattia sekaisin kahdessa astiassa, porsaanpaistikastike, kermaperunat, kahvi+marjapäällysteinen leivos) odottaa, niin, ja iltatanssit.

Käymme heittämässä pikasilmäyksen ympäristöön. Kiireettömyys, rauha ja avaruus valtaavat mielen. Saanatunturi kohoaa mahtavana ja jyrkkäreunaisena vieressä, olo on mitätön, pieni. Kylän keskusta on karu, yksinkertainen, kauppa ja pub sijaitsevat samassa rakennuksessa. Kaupassa tungeksivat norjalaiset asiakkaat, heidän kärrynsä pursuavat lihaa ja olutta. Rakennuksen edessä pitelee karhuveistos infotaulua, joka ilmoittaa Kilpisjärvellä olevan asukkaita 103, vanhojapiikoja 9% ja eläkeläisiä 8,5 kpl. Vuorokauden pituus kuuluu olevan 24 tuntia (sama kuin Kanadassa), hyviä hiihtokelejä on 9 kk, vähän huonompia 3 kk. No, siitäkin on tietysti ihan pakko ottaa kuva.

Tanssimme iltayhteentoista Antti Vannisen & Jamsetin tahdittamina, mutta sitten on jo vetäydyttävä keräämään voimia huomiselle tunturivaellukselle.

LUETUIMMAT