lauantai 28. maaliskuuta 2009

PIKKU RÄÄPÄLE

Mielestäni mikään tässä maailmassa ei ole järisyttävämpää kuin pieni sairas lapsi. Siis tässä normaalissa maailmassa, missä nykyään ei sodita, onneksi... Tahtoisin vain vetää pienokaisesta ne viimeisetkin pahat tuntemukset pois, helliä häntä kaikin tavoin ja sallia lohtua tuovien enkeleiden tuudittaa sylissään, kanniskella pitkin sinisiä pilvisaarekkeita ja kultaisia kukkuloita. Haluaisin ottaa itselleni kaikki pienen ihmisen kivut ja tuskat sekä saman tien antaa vanhemmille aikaa levähtää ja palautua arkisten vaatimusten pyörteistä, kunnes he jaksavat jälleen.

Ihan vastikään tuudittelin yhtä pikkuista, joka täysin uupuneena nojasi minuun jaksamatta pitää edes silmiään auki, mutta ei sallinut silti vuoteeseenkaan itseään laskea, joten otin vastaan naamalleni niin pärskeet kuin kaiken muunkin. Siinä me yhdessä vain istuttiin, keinuttiin ja halattiin.

Lapsessa muutos on ällistyttävä, kun hän saa oikeat tropit: seuraavana päivänä olin jo helisemässä väsymystä kiljuvine vanhoine roppineni ja aivoineni, kun jouduin erottelemaan ja irrottelemaan kaikkeen ennättäviä lapsukaisia toisistaan, ikkunanpenkeiltä ja, niin, milloin mistäkin. Taisinpa väliin metelöidä vähän itsekin... Nolo

Ja nyt yskin ja pärskin minä. TAAS! Tämä talvi tuntuu olevan yhtä suurta aivastusta!

LÄÄKÄRIHOITAJA TIETENKIN

Pekka Puska on viisas mies. Sen totesin taas, kun kuuntelin aamulla telkkarista hänen jutusteluaan samalla päivän ruokavalmisteluja tehden, perunoita ja sipuleita kuorien ynnä salaattia kyhäten – sainpahan samalla siepatuksi tehostetuksi yhdistelmäksi telkkarin katsomiset ja ruokapuuhat. Etten pelkästään jompaan kumpaan aikaani tärväisi, kolmas hommahan (se mieluisin ja kaivatuin) se kun odottaa aina ja ikuisesti täällä omassa työnurkkauksessani, mihin viime yönäkin kömmin taas puolilta öin. En saanut enää unta herättyäni ja tekemättömät mahdollisuudet pyörivät pään ympärillä.

Ajan ratas raksuttaa ja vetelee juoksumattoa jalkojeni alla: pelkään, ettei elinaikani riitä kaikkeen siihen, mitä olisi tulossa - sisäinen pakko hätistelee!
Mitäs tuhlasin kaikki ne ohikiitäneet vuodet?

Yritinhän minä muka nukahtaa sitten myöhemmin vielä puoli kuudelta ja laitoin jopa varuiksi kellonkin soimaan yhdeksältä, etten koko päiväksi unohtuisi unen syliin, jos se kerran huolisi minut vielä mukaansa. No, ei se huolinut kuin vaivaiseksi pariksi tunniksi vain ja ehdin nousta ennen kuin herätys hoputti. Tänä iltana saattaapi unien Matti hyvinnii viekoitella vällyn alle alta aikayksikön…


Taisin rönsähtää sivuun asiasta taas…

P. Puska on saanut paljon aikaan suomalaisella terveysrintamalla, joka nykyään on kylläkin joutunut aikamoiseen riepotukseen ainakin täällä meilläpäin, etten sanoisi sen olevan melkomoisen retuperällä. Vaikka onhan se sitä koko maassa, mutta erityisesti meillä…

No, Puskalla ainakin tuntuu olevan yhä sitä samaa suomalaista maalaisjärkeä kuin ennenkin (se järki ja ymmärrys nimittäin näyttää joillakin katoavan, kun kansan huipulle kipuaa...?).

Tosin onhan sitä onneksi monella muullakin lekurilla, erityisesti sitä on mm. eräällä ihailemallani tohtori Kiminkisellä, telkkaritohtorilla.
Hänet minä hurraten nostaisin hartioilleni ja kantaisin kultatuolissa ympäri kipuilevaa ja vanhenevaa synnyinmaatani tuomaan huolehtimista ja hoivaamista ja välittämistä kaikenlaisille tarvitsijoille sekä laittamaan järjestykseen koko maan parantajalutuunan. Siinä meillä on semmonen kunnon vanhanajan lääkäri, joka puhhuuhi ihan tavallista kieltä, sitä, jota kansa ymmärtää.

Pekka Puska muuten tavallaan varoitteli mm. keikkalääkäreistä, joiden aiheuttamia kustannuksia monessakin mielessä maksettaisiin vielä kauan jälkeenpäinkin. Tulikin heti mieleen tässä taannoin lehdessä ollut uutinen, jonka mukaan eräässä lähikunnassa annettaisiin koko lääkärihomma just näille keikkiksille, no, ainakin yksityiselle firmalle.
Että homma saataisiin pyörimään, ja että lääkäri löytyisi sillekin alueelle.



Toivottavasti samat lääkärit kuitenkin useimmiten ovat paikalla eikä homma hoituisi pelkillä satunnaisilla vierailijoilla, jotka vaihtuvat joka kerta. Toinkin heti julki lähimmilleni ensimmäisen mieleeni juolahtaneen ajatuksen, että kyse oli varmaankin aprillipilasta, koska kyseessä oleva ratkaisu rävähtäisi käyntiin nimen omaan huhtikuun ensimmäisenä.

Eli aprilliä, syö silliä, juo kuravettä päälle... Lääkärihoitaja tulee?

Hyvähän se tietysti kuitenkin on, että edes joku tulee!

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

VANHUUDESTA

Luin tässä taannoin jostain lehdestä vanhusten ryhmäkodista, ei siis palvelutalosta, vaan siitä pienemmästä kodinomaisesta yhteisöstä, ikäihmisten soluasumisesta. Ihan tavallisessa kerrostalossa oli huoneisto, jossa jokaisella asukkaalla oli oma huoneensa, mutta yhteisiin tiloihin hän voi halutessaan tulla seurustelemaan ja ruokailemaan toisten kanssa. Kodinhoitaja poikkesi sinne päivittäin auttelemaan ja hänestäkin se oli paljon mukavampaa, koska ei tarvinnut käydä kuin yhdessä paikassa ja siinä samalla sai kerralla hoidetuksi monen vanhuksen asiat. Muutenhan hän olisi joutunut ramppaamaan useassa eri taloudessa saman päivän aikana.

Päätin heti, että joko sellaisen tai sitten jonkin sen tapaisen kodin minäkin etsin sitten, kun se aika koittaa, mikäli en onnistu lähtemään saappaat jalassa, äkkiä ja mutkattomasti, mikä olisikin se kaikista parhain vaihtoehto. Niin, ja tietenkin, jos ennätän ajoissa varata itselleni paikan, muutenhan se tahto voi kadota jonkun muun taskuun...

Haluaisin myös selviytyä vanhoilla päivilläni ilman turhia päänsekoittajia ja viettää muutenkin oman tahtoni mukaista elämää, ilman käskyttäjiä tai päällepäsmäreitä. Enhän minä mikään lapsi olisi. Minkä takia siis jonkun toisen pitäisi hallita minua? Jos oma pää pelaa? Ja vaikka ei pelaisikaan, toivoisin silti saavani ihmiselle kuuluvaa kohtelua.

Se asia tuntuu unohtuneen nyky-yhteiskunnan "viisailta", ihmisen kohtaaminen...

Se minua kovasti ihmetyttää, että minkähän takia tuollaisia asumismuotoja ei oteta käyttöön yleisemmin, vaan pidetään jääräpäisesti jopa liikuntakyvyttömiä vanhuksia omissa asunnoissaan yksin, ilman muuta vaihtelua ja odotettavaa kuin kiireellä pistäytyvät hoitajat, joista ei ole seuranpitäjiksi, koska heillähän on tulenpalava hoppu seuraavan käännettävän luokse? Ryhmäkodissahan muut asukkaat voisivat käväistä juttelemassa ja lukemassakin, joten ei tarvitsisi pitkästyneenä kattoon tuijotella. Sitäkin olen murehtinut, miten nämä yksinäiset, vuoteeseen kahlitut, saavat aikansa kulumaan. Ei kai sitä nukkuakaan koko aikaa jaksa? Varmaan moni odottaa jo siinä vaiheessa hartaasti noutajaansa. Siinä mielessä en yhtään ihmettele toivetta saada itse päättää lopullisesta lähtöhetkestään ja minusta se tulisi suoda. Vai voisiko todellakin joidenkin karmaan kuulua tuollainenkin kokemus? Että vasta sitten, kun hän on sen elänyt todeksi, hän saa lähteä? Sellaisen ajattelun ymmärtääkseen pitää hyväksyä sielun lukemattomat syntymät ja kuolemat. Koskettaisihan se kyllä sitten lähimmäistenkin karmoja.

Mutta asiaan palatakseni. Tuleeko todellakin ihan oikeasti halvemmaksi kiidättää hoitajaa paikasta toiseen, kun hän yhdellä käynnillä voisi huoltaa monta? Vanhan ihmisen turvallisuuden tunteesta ei varmaan kannata puhuakaan. Kukapa siitä välittäisi? Vasta kun päättäjä itse on siinä kunnossa, epäkohta voi hypätä silmille, mutta sitten se on jo myöhäistä. Vellit elävät jo silloin hänenkin haalarinsa sisällä omaa erityistä elämäänsä...

perjantai 13. maaliskuuta 2009

HÄN

Hän tiskaa astiat, jotka muut latoisivat koneeseen.


Hän nostaa pyykit narulle, jos minä olen unohtanut, että pyykkejä on ollenkaan edes pesty.


Hän imuroi. Joskus.


Hän ei muista pyyhkiä pölyjä, ei luututa lattioita eikä siivota vessaa.


Hän ripottelee vessanpytyn reunalle partakoneesta karvoja.


Hän saa ruokansa itsekin, hänhän kun vain käväisee kotona kesken työpäivän eikä minun pitäisi siitä vaiviintua.


Hän kantaa kahvikupin tietokoneeni luo, vaikka en sitä välttämättä tahtoisikaan, koska en halua kirjoittaessani ketään toista samaan tilaan.


Hän kiikuttaa vesiastiaa yöpöydälleni, kun ei tiedä, olenko saanut nestettä tarpeeksi sinä päivänä.


Hän huolehtii kuuman C-vitamiiniporelasin juotavakseni, kun yskin.


Hän kolaa naapurinkin pihan, kun tämä on muualla.


Hän kysyy, mitä kaupasta pitää tuoda, eikä aina kirjoita ylös ja niin jotain unohtuu.


Hänellä on minun kirjoittamani puutelista, silti hän on joistakin hypännyt tietämättään yli.


Hänellä on minun kirjoittamani puutelista, silti hän on joistakin tavaroista päätellyt, ettei niitä tarvita ja hypännyt tietäen yli.


Hän haluaa tanssia jenkkaa ja polkkaa, vaikka minä en millään jaksaisi, mutta silti minun on loikittava hänen kanssaan, vaikka ymmärränkin, että sen täytyy näyttää naurettavalta.


Hän on tehnyt puolestani paljon.


Hän on tehnyt paljon myös sellaista, mitä en sietäisi keneltäkään toiselta.


Hän on elämäni ainoa ihminen, jonka kanssa olen viettänyt symbioosissa lähes ikuisuuden, kauemmin kuin kenenkään muun kanssa.


Hänen ja minun yhteisistä penkkareista, jolloin aloitimme tämän taistojen tiemme, on tänä keväänä kulunut tasavuosia. Pyöreitä vuosia. Hirrrrvittävän monia.


Hän on arvoitus? Onko tosiaan?


Hän nyt on - HÄN, minun rakkaani!



keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

KOULUAJOISTA ENNEN MUINOIN JA VÄHÄN NYTKIN

Turistiin (huom. nyt käytin sanaa, joka blogin nimessä osittain vilahtaa: saturinoita Hymy) tässä muuan päivä kouluajoista, sivuttiinpa samalla liikuntatuntejakin, muisteltiin, millaisia ne olivat ennen muinoin.

Muistan kirkkaasti, miten meillä kansakoulussa riisuttiin voimistelutunnin alussa vain paksuimmat villapuserot päältä, välttämättä ei heitetty ees sukkia pois, sillä eihän siellä aina niin lämmin ollut... Muuten jumpattiin tavallisissa arkivaatteissa.

Luokan seinille oli kiinnitetty puolapuita, takaoikealle pylväiden väliin korkeuden suhteen säädeltävä rekkitanko ja kattoon köydet, joten porukalla pulpetit vain seinän vierustoille ja tunti voi alkaa!

Opettaja pisti meidät puolapuille roikkumaan jalat suorassa, niitä nosteltiin väliin oikealle, väliin vasemmalle ja suoraan eteen, kierrettiin käsiä siirtelemällä puolapuut päästä päähän, juostiin takaisin alkuun jne. Tai sitten kilpailtiin, minkä joukkueen kaikki jäsenet ensimmäisenä ennättivät kiivetä puolapuille ja koskettaa hernepussilla ylintä puuta tms.

Olin vissiin niitä ainoita tyttöjä, jotka köysissä sinne ihan kattoon asti kiipesivät. Mutta kyllä köysille helpompiakin käyttötapoja löytyi. Niiden päihin vain solmut ja eikun kiikkumaan. Tai sitten solmittiin kaksi narua yhteen ja niissä kiikuttiin ees ja taas. Ja kinasteltiin vuoroista, jonottamaanhan siinä jouduttiin... Mutta minne meillä kiire olisi ollutkaan?

Rekkitangoissa riiputtiin polvitaipeista, istuttiin kahareisin tangon päällä ja pyörähdettiin ympäri tai heitettiin käsien varassa volttia... Kerran putosinkin, mutta opettaja sai juuri ja juuri kiinni ropistani enkä taittanut niskojani. Apinaksi syntyneenä en ottanut opikseni enkä välttänyt rekkitankoa senkään jälkeen. Vaikka opettajaa se aina näytti vähän arveluttavan.

Talvisin hiihdettiin, sauvottiin monikilometrisiä metsäreittejä, lenkkejä, joihin mahtui muutama hurja mäkikin, josta ei aina selvitty pystyasennossa vastapäiselle kumpareelle. Muutenkin hiihtäminen oli talvisin mieluista puuhaa, sen taitaminenhan oli välttämätöntäkin, sillä kouluun tultiin hiihtämällä, alusta asti. Jopa välitunneilla piställettiin usein sukset alle ja kierrettiin joko lyhyttä latua koulun lähellä tai nopeimmat puikahtivat useamman kilometrin metsälenkillekin.

Kai meillä ei oikein luistimia ollut (muita kuin itsetehdyt, minullakin isonsiskon tekemät... Niissä oli puusta veistetyt pohjat, terät sahanteristä ja narulla koko komeus monoissa kiinni!), koska en muista luistelutunteja, mutta mäen laskemisen sen sijaan muistan. Koulun aidan takaa alkoikin huikaiseva rinne, joka ulottui järven rantaan asti. Koululla oli käytössämme pieniä kelkkojakin, jotka oli nimetty suorituskykynsä mukaisesti ja niillä laskemaan ehtiminen oli jo kilpailu sinänsä.

Kesäkeleillä juostiin viestiä, viimeistä paria uunista ulos, tervapataa tai lyötiin koppipalloa, pelattiin lentopalloa, nelimaalia, pesäpalloa ja potkupalloa. Viimeksi mainitusta tykkäsin kovasti.

Suihkua ei oltu nähtykään siinä maailmassa. Meillä oli asuntolassa sauna, jossa käytiin iltapesulla ja joka lämmitettiinkin tiettyinä iltoina. Oppilaat tietenkin kantoivat puut ja vedet. Muutenkin niitä asuntolan ja koulun halkolaatikoita jouduttiin täyttämään, muuten ei olisi tarettukaan. Luokan oviseinustan keskipaikkeilla oli pyöreä uuni, joka huolehti tarkenemisestamme ja joka iloisesti rätisten otti meidät vastaan aamuisin.

Eipä siihen aikaan puhuttu lapsityövoimasta. Lakaistiin, luututtiin, tiskattiin, katettiin, raivattiin pöytiä, kannettiin puita, raahattiin vettä sekä sisään että ulos... Kuului asiaan ja oli täysin luonnollista, että lapset osallistuivat työntekoon. Koulussakin. Siinäpähän oppivat. Tekisi varmaan hyvää nykytaaperoillekin... Ei olisi sitä uusavuttomuutta. 

Keskikoulussa maalikylillä kyllä olivat suihkut, mutta yleensä olin laihana kuikelona niin kylmissäni ohuessa voimistelupuvussani jumppatunnin lopussa (jumppa kun oli yleensä kevyttä sipsuttelua ja taivuttelua, ehkä siinä väliin muuan siro varsahyppy tai laukka-askel tamburiinin lyödessä tahtia - mikä ei innostanut minua tippaakaan; olin rajumpien liikuntamuotojen kannalla), joten vaikka opettaja laittoi järjestäjän vahtimaan, että suihkussa käytiin, uskallan nyt jo tunnustaa, etten minä ihan joka kerta sinne mennyt. Ensinnäkään en ollut hionnut kertaakaan koko tunnin aikana, toisekseen en tarennut ja kolmanneksi taisi ilettääkin mennä toisten nähden, sen luokan kerman nimittäin... Pyörittelee silmiään
Nykyisin ei puhettakaan, että liikuntatunneille tultaisiin ilman erityisiä liikkumiseen sopivia vaatteita tai välineitä. Ja kyllä tunnitkin ovat vaihtelevampia, on mahdollisuuksia vaikka mihin. Ja opettajilla on valmiudet yhteen jos toiseenkin suuntaan.

Vaikka kyllä kai niistäkin asioista valittelijoita löytyy, eihän kaikki miellytä ihan jokaista ja kun on totuttu siihen, että mukavaa pitää olla. Miten lie sitten elämässä - onkohan kaikki mukavaa, kun koulun ovi läpsähtää kiinni? Uskallan epäillä. Vahvasti. Voi tulla jopa ikävä. Kouluun.

LUETUIMMAT