VALOPILKUT

Sieluni, mieleni ja sydämeni roikkuu lapseni kantapäillä, kun hän lähtee luotani. Seuraan parvekkeelta hänen menoaan niin kauan, kunnes viimeinenkin vilahdus on kadonnut näkyvistä. Polttava kaipaus ja ikävä astuvat huoneeseen kerallani parvekkeen ovesta. Hiljaisuus humisee ympärilläni ja koetan keksiä jotain, mikä veisi ajatukset toisaalle.

Yksinäisyyteen joskus ennen kaipasin, kun elämä lähiympyröissä kävi liian raskaaksi ja kestämättömäksi, mutta silloin se yksinolo paransi, nyt sillä on täysin päinvastainen vaikutus. Tätä vartenko Elämä minua kasvatti kovin ja karkein kourin? Ei se antanut korvaukseksi iloa eikä hyvää oloa, paratiisista puhumattakaan, antoi vain kuolettavan yksinäisyyden ja ikuisen ikävöinnin. Teki iloisesta ja vilkkaasta optimistista pessimistin, ja se surettaa kovin; lasi oli aina puoliksi täynnä, nyt se on lähes tyhjä. Pessimistisyys syö energiaa, joten ei mikään ihme, että olo on väsynyt, voimaton ja toivoton. Ennen ajattelin, että kaikesta huolimatta hyvää on kaikkialla, kun sen haluaa nähdä, nyt olen sitä mieltä, että kyllä maailma on kiero eikä täällä ole oikeudenmukaisuutta – paha ei saa palkkaansa, päinvastoin se kasvaa ja kukoistaa.

Onneksi olen löytänyt ainakin kaksi valopilkkua uudesta elämästäni; ehkä sillä, että minun piti lähteä kodistani täysin outoon kaupunkiin, jossa ei ollut ennestään yhtään tuttua, oli ihan oikea tarkoituksensa. Ensimmäinen valopilkku on se, että nyt saan olla lähempänä lapsiani ja lapsenlapsiani. Olen ainakin heille vielä tärkeä ja tarpeellinen. Toinen on se, että nyt voin itse päättää olemisistani ja tekemisistäni eikä kukaan enää kontrolloi eikä vahdi.

Siis asiathan ovat ehkä sittenkin jopa paremmin kuin ennen – kun vain tämä kaipaus kotiseudulle vielä joskus laimenisi!

MIKSI ODOTTAISIN?

Miksi odottaisin sinua silloin,

kun elomme viimeiset marjat punertuvat,

hedelmät kypsyvät poimittaviksi

ja sielujemme sadot korjattaviksi?

Miksi  odottaisin sinua silloinkaan,

kun silmämme eivät enää erota niitä

eivätkä suumme tunnista niiden makua –

kun tuulet pyyhkäisevät tomujemme yli

ja sulauttavat meidät kaikkeuteen?

Miksi odottaisinkaan?

KUN TÄYTYY JÄTTÄÄ MAA

Kevätauringon säteet

sattuvat silmiini viiltävän kipeinä.

Koskettava viesti

iäisyyden hiljaisesta kutsusta

lennähtää sieluuni

aamutuulen varovaisena kuiskauksena -

valkoinen pursi on nostanut purjeensa.

Tuuli pyyhkäisee yli pihan,

henkäisee kotikoivun oksistoon

ja leijuttaa siitä

talveksi takertuneen lehden maahan,

puhaltaa pihalta

kulkijan jäljet näkymättömiin.

Mutta ne jäljet…

ne jäljet eivät koskaan katoa,

sillä ne on tatuoitu pysyvästi rakastaviin mieliin,

säilytetty syvälle muistojen kammioihin.

Rauhaisaa matkaa valoon!

RAUKKIS

Vilkutan.

He lähtivät.

Kotiin. Minun kotiini.

Painoin pääni ja annoin tuskan tulla.

Sieluni pyörähti jokaisen renkaan pyörähdyksen mukana.

Se roikkui takalasin ikkunanpyyhkijässä

ja räytyi jälleenkohtaamisten raunioilla.

Ikävöi tuttuja sylejä,

kaipasi syliin rutistamista.

Vedin sieluni takaisin parvekkeelle,

suljin ikkunan

ja menin peiton alle.

Ikävä ei luovu omastaan.

Raukkis.

UNEN HARHA

Istun näköalapaikallani.

Lämmin tuulonen hyväilee olemustani
ja hullaannun -
humahdan auringonkiloon.

Metsä huminoi. 
Järvi ilakoi. 
Se välkkyy sinisenä, kimaltaa, leikkii.

Sieluni soi,
sydämeni sykkii,
ja riemu, elämisen ihanuus räjäyttää.

Oi autuus! Oi taivas!

Kalvas aamunkoitto tunkee 

avonaisen parvekkeen oven raosta

ja unen harhat sammuttavat sydämen hehkun.

Se sattuu.

Kipeästi, niin kipeästi.

HERÄTÄ SIELUSI SILMÄT

Kun luulet, ettei minua enää olisi,

herätä sielusi silmät ja tunne,

miten leijailen tähtisumujen usvapyörteiköissä

tai havisen kotikoivujen lehvistöissä,

miten henkäilen lempeiden tuulten kainaloissa,

viipyilen lasteni sydänten sykinnöissä

sekä lastenlasteni silmäripsien väreilyissä.

Sillä kaikissa niissä minä yhäti elän,

jatkan rakastamista

enkä lopeta koskaan.

TERKKUJA!

Olen saanut huolestuneita viestejä ystäviltäni ja lukijoiltani ympäri maailmaa – he ovat hätkähtäneet ja jopa säikähtäneetkin viimelauantaista postaustani.  Kyselevät, miten voin, olenko vajoamassa masennukseen jne… Toisin sanoen - mitä haluan sanoa sillä heille?

Kultaiset ihanat! Yksi keskeinen asia teiltä on jäänyt noteeraamatta – se postaushan on RUNO! Keino, jota yleensä käytän, kun haluan ilmaista kunkinhetkiset tuntemukseni ja upottaa ne sanoihin, piehtaroida niissä, rypeä ja surra – päästä siten irti ja yrittää unohtaa. Tai toisessa ääripäässä kietoutua suloisiin unelmapilviin, suihkuttaa riemuitsevia säteitä ympäri maailmaa ja pirskotella niitä ihan taivaisiin asti.

Huolehditte, enkö voisi jo mennä eteenpäin, jättää mennyt taakse ja suunnata katsettani tulevaisuuteen, rientää mukaan harrastuksiin. Miten voisitte lohduttaa ja auttaa minua…

Katsotaanpas… Tiistaisin ovat oman senioriryhmäni vesijumppa ja kansalaisopiston EloFolkJam peräkkäin (aluksi kävin molemmissa, mutta se osoittautui liian raskaaksi ja oli ryhdyttävä kulkemaan niissä vuoroviikoin), keskiviikkoisin tapaan samat seniorini kuntosaliryhmässä, perjantaisin nautin kansalaisopiston senioritanssissa, maanantaisin, torstaisin ja joskus viikonloppuisinkin pistäydyn jompanakumpana päivänä lähimmällä kuntosalilla ihan omatoimisesti (ja uskokaa tai älkää, aloitan siellä aina juoksumatolla, kävellen ja juosten, miten milloinkin tunnen jaksavani). Jäljellejääneen ajan kruunaavat läheisten ystävien sekä lasten ja lapsenlasten vierailut.

Joten miltä näyttää? Olenko juuttunut menneeseen vai olenko suunnannut katseeni tulevaisuuteen? Vai… olenkohan hankkinut jo liikaakin sisältöä elämääni? No en usko, sillä koska sekä luku- että kirjoitushalut ovat kitistyneet lähes minimiin, niin jotainhan tässä on tehtävä, etten tosiaankaan jäisi kovin usein sinne punkan pohjalle voimattomaksi mytyksi, sillä kyllä niitä sellaisiakin päiviä yhä on, olkoon siitä esimerkkinä vaikkapa tuo viimelauantainen runoni, johon purkautui kaikki se haikeus, ikävä ja tuska, lohduttomuus ja katkeruuskin, jonka yksinäisyys toi.

Mutta unohtaa? Ei elettyä elämää voi eikä saakaan unohtaa, sillä silloinhan ei tiedä ollenkaan eläneensä, ei muista niitä iloisia ja ihania yllätyksiä, joita maailma aikoinaan antoi, ei osaa ottaa oppia erehdyksistään eikä osaa nauttia niistäkään uusista ihanuuksista, joita maailma yhä vieläkin antaa, kenties sellaisiakin, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.

Nii’in, uskon vahvasti, että tulevaisuudella on vielä tarjolla jotakin uutta ihmeteltävää jopa

tällaisellekin seniori-iässä olevalle, vähän ehkä rapistuneelle, kenties rupsahtaneellekin jo, mutta siitä ulkoisesta kuoresta ette välitä te, jotka katsotte pintaa syvemmälle ja näette sinne sielun ytimeen. Rakastavaan, herkkään, lämpöiseen ja luottavaiseen. (Hih - )

Kiitos välittämisestä! Jo se lohduttaa kovasti, että tiedän teidän ajattelevan minua. Minäkin ajattelen teitä ja lupaan pitää vastakin huolta itsestäni.

Halit. Ja terkkujaa! 

UNI? UNOHDUS?

Aamuyön hämäryys rävähtää silmillesi, kun uni ei jaksa kantaa.

Vieressäsi ei hengitä kukaan, vain ilmastoinnin huokaukset lohduttavat korviasi.

Mitä teit tämän ansaitaksesi?

Rakastit, imit maailmaa toisten kautta, elit toisten elämää, huolehdit, annoit anteeksi - ja putosit.

Nyt elämisen karuus riipii sielustasi viipaleita.

Sisin ei jaksa enää välittää; se janoaa kaiken tämän loppumista, sammumista, unohdusta.

He, joilla on vielä merkitystä, ovat kaukana, saavuttamattomissa.

Vierität päiviesi pyörää nukkumalla, televisiota tuijottamalla, jääkaappia tyhjentämällä, kunnes niissäkin huutaa vain tyhjyys, mitättömyys ja onttous.

Olet seiniesi vanki.

Autius kumisee sisälläsi, elämisen merkitys ja tarkoitus koskettavat sinua murentuvin sipaisuin. 

Montako vuotta vielä?

Loputon uni, unohdus, leivosen liverrys taivaan sinessä.

Valo? Vapaus?

TAIVAS ON AUKI?

Syyspihlajat punertavat. Kaupungissakin. Mökkini ihana pehmeys yhä yllättää iltaisin. Siis se, mi oli ennen, muisto siitä. Muutaman vuoden se vienee, se elo/syys/lokakuun tähtien vyön uskomattoman upea näky, rantaan ajautuneitten ihmistä muistuttavien puupökkelöiden muisto ja.... Ja ja ja...

Joskus ehkä vielä pystyn antamaan anteeksi. No, en ehkä ennen tähtiin nousemistani. Mutta jos pystyn, niin - TAIVASHAN ON SILLOIN AUKI! Ja sieluni vapisee vapauttaan, pudotettuaan itseään vahingoittavan katkeruuden paulan.

OLEN TÄYNNÄ

Niin, enkelini. Uskon ihmiseen...  (Silmät kiinni, kuuntele...)
Tähän ikään ehtineellä ei unohduksia, ei harhoja...
Oikeasti. Osaan kiittää nyt kaikesta.

KIITOS uudesta maailmasta, uudesta Elämästä, uudesta ihhhhhanasta asunnosta, uusista mukavista naapureista.
Ja KIITOS entisestä naapurista, ihanasta vaarista, joka lämpimästi halasi muuttaessani vuoden pätkänaapuruudesta.
KIITOS kaikesta, mitä olen  saanut...

KIITOS. Olen täynnä.
Yksinkertaisesti, lapsellisesti.

Sinä olet siellä....

KRISTALLIKITEITÄ...

Tänä aamuna herään puoli seitsemältä.
Paha uni väikkyy yhä mielessä, mutta nyt minulla on ase sitä vastaan ja pian pystyn nousemaan uuteen päivään
uusin ajatuksin, uusin tuntein.
Kaikki tuntemattomat, tietämättömät, tuoreet jutut odottavat.

Sillä...
Toissapäivänä puhkesin spontaanisti kiittämään kaikesta,
ihan kaikesta mitä vain keksin, mitään muuta kun en enää osannut ja sieluni nääntymispiste tuli liian lähelle.
Ja tuskin olin aloittanut, kun tunsin ja melkein näinkin, miten lähes käsinkosketeltava Rauha laskeutui minuun, hiljalleen; se ikään kuin leijaili väreilevinä kristallikiteinä ympärilläni.

Tunne pysyi koko päivän, vielä eilisenkin. Sitten öinen painajainen meinasi karkottaa sen, joten kiitän jälleen.
Koetan muistaa tehdä niin joka päivä.

Kiitos, että hoksasin!

ENNEN IKUISIA NURMIKENTTIÄ

Olen miettinyt. Omaishoitajuutta.
Samalla sekä raskasta että rakasta asiaa.

Itse en haluaisi joutua toisten hoidettavaksi, tarkoitan tällä vuoteeseen käänneltäväksi. Kukapa tahtoisikaan? Jäädä ikään kuin kukaksi nurmikolle, kukkapenkkiin, toisten kasteltavaksi... Vaikka eihän kaikki hoidettavat suinkaan muuta tarvitse kuin asioittensa hoitajaa, hiukan väärin taas taisin asettaa sanani. :(

Silti niin moni meistä joutuu jompaan kumpaan asemaan, joko hoidettavan tai hoitajan. Joku hyvinkin varhain, toinen taas hamassa elämänillassa vasta. Sillä eihän rakasta läheistään voi jättää avuttomaksi, niinhän se on. Ja se tuttu ja turvallinen siinä lähellä on varmasti paras ratkaisu.

Ennen vanhempieni siirtymistä ikuisille nurmikentille minä, nuorena, ihanteet korkealla, haaveilin ottavani ajan koittaessa heidät ja appivanhempani hoitooni, hankkivani niin suuren asunnon, että kaikki siihen mahtuisimme. Oikeastaan uneksin talosta, jossa jokaisella sukumme perheellä olisi oma asuntonsa, mutta yhteiset oleskelutilat. Kaikki hoitaisivat kaikkia.

Elämä päätti kuitenkin toisin, minua kuulematta; se teki minut voimattomaksi, muutamiksi vuosiksi jopa kykenemättömäksi huolehtimaan edes itsestäni ja niin se tie meni.

Nyt taas kun ajattelen edesmenneitä vanhempiani, antaisin mitä tahansa voidakseni nähdä heidät jälleen, muutenkin kuin salatuin silmin. Voidakseni silittää silkinohutta poskea ja harmaantuneita haivenia, tarjota auttavaa kättä sekä ujuttaa tiukasti suljettujen huulten välistä edes sen tilkkasen verran ravintoa. Olla omaishoitaja...

No, minä nyt olen vain minä... Haaveilija, unelmoija.

Tosin kamaliakin välistä sanon ja kirjoittelen.

Nimittäin ensinhän kirjoitin aika railakkain sanoin tästäkin asiasta, mutta sitten tokenin. Ei siten saa puhua niin monille kipeästä ja ajankohtaisesta asiasta, satuttaa jo ennestäänkin haavoitettuja. Anteeksi.

Kun tämä elämä moukaroi piikitetyin astaloin, tekee mieli välillä purskauttaa tuskan tunteita vähemmäksi rei´itettyjen sielunriekaleiden läpi avaruuksiin. Mutta sitten muistan, että minähän valitsin tieni jo ennen syntymääni, joten tässä vain koko ajan niitän sitä, mitä olen kylvänyt. Siispä minua ei tarvitse eikä kannata kenenkään hoitaa. En ole ansainnut sitä.

Enkä siksi siis tahdokaan sitä.

Omaishoitajuushan on oikeasti rakkaudenteko. 

RAJATON

Rajaton...

Sieluni huutaa...

Missä oot!

Kuljen kivistä rantaa,

ovat varpaat kolhitut,
on mieli murtunut.

Rajaton uni, 

sydämeni kaikuleiri.

Missä oot?  

VANHUUDESTA

Luin tässä taannoin jostain lehdestä vanhusten ryhmäkodista, ei siis palvelutalosta, vaan siitä pienemmästä kodinomaisesta yhteisöstä, ikäihmisten soluasumisesta. Ihan tavallisessa kerrostalossa oli huoneisto, jossa jokaisella asukkaalla oli oma huoneensa, mutta yhteisiin tiloihin hän voi halutessaan tulla seurustelemaan ja ruokailemaan toisten kanssa. Kodinhoitaja poikkesi sinne päivittäin auttelemaan ja hänestäkin se oli paljon mukavampaa, koska ei tarvinnut käydä kuin yhdessä paikassa ja siinä samalla sai kerralla hoidetuksi monen vanhuksen asiat. Muutenhan hän olisi joutunut ramppaamaan useassa eri taloudessa saman päivän aikana.

Päätin heti, että joko sellaisen tai sitten jonkin sen tapaisen kodin minäkin etsin sitten, kun se aika koittaa, mikäli en onnistu lähtemään saappaat jalassa, äkkiä ja mutkattomasti, mikä olisikin se kaikista parhain vaihtoehto. Niin, ja tietenkin, jos ennätän ajoissa varata itselleni paikan, muutenhan se tahto voi kadota jonkun muun taskuun...

Haluaisin myös selviytyä vanhoilla päivilläni ilman turhia päänsekoittajia ja viettää muutenkin oman tahtoni mukaista elämää, ilman käskyttäjiä tai päällepäsmäreitä. Enhän minä mikään lapsi olisi. Minkä takia siis jonkun toisen pitäisi hallita minua? Jos oma pää pelaa? Ja vaikka ei pelaisikaan, toivoisin silti saavani ihmiselle kuuluvaa kohtelua.

Se asia tuntuu unohtuneen nyky-yhteiskunnan "viisailta", ihmisen kohtaaminen...

Se minua kovasti ihmetyttää, että minkähän takia tuollaisia asumismuotoja ei oteta käyttöön yleisemmin, vaan pidetään jääräpäisesti jopa liikuntakyvyttömiä vanhuksia omissa asunnoissaan yksin, ilman muuta vaihtelua ja odotettavaa kuin kiireellä pistäytyvät hoitajat, joista ei ole seuranpitäjiksi, koska heillähän on tulenpalava hoppu seuraavan käännettävän luokse? Ryhmäkodissahan muut asukkaat voisivat käväistä juttelemassa ja lukemassakin, joten ei tarvitsisi pitkästyneenä kattoon tuijotella. Sitäkin olen murehtinut, miten nämä yksinäiset, vuoteeseen kahlitut, saavat aikansa kulumaan. Ei kai sitä nukkuakaan koko aikaa jaksa? Varmaan moni odottaa jo siinä vaiheessa hartaasti noutajaansa. Siinä mielessä en yhtään ihmettele toivetta saada itse päättää lopullisesta lähtöhetkestään ja minusta se tulisi suoda. Vai voisiko todellakin joidenkin karmaan kuulua tuollainenkin kokemus? Että vasta sitten, kun hän on sen elänyt todeksi, hän saa lähteä? Sellaisen ajattelun ymmärtääkseen pitää hyväksyä sielun lukemattomat syntymät ja kuolemat. Koskettaisihan se kyllä sitten lähimmäistenkin karmoja.

Mutta asiaan palatakseni. Tuleeko todellakin ihan oikeasti halvemmaksi kiidättää hoitajaa paikasta toiseen, kun hän yhdellä käynnillä voisi huoltaa monta? Vanhan ihmisen turvallisuuden tunteesta ei varmaan kannata puhuakaan. Kukapa siitä välittäisi? Vasta kun päättäjä itse on siinä kunnossa, epäkohta voi hypätä silmille, mutta sitten se on jo myöhäistä. Vellit elävät jo silloin hänenkin haalarinsa sisällä omaa erityistä elämäänsä...