NAISEN SYDÄN

Naisen sydän: Erokriisistä eheytyminen. Hyvä postaus.

"Hylätyksi tulemisen trauma kärsitään yleensä yksin hiljaisuudessa, poissa muiden katseilta." Niinpä, noinhan se olisi mennyt minullakin, ellei olisi ollut ihania ihmisiä, lähimmäisiä, enkeleitä, jotka vetivät pois sieltä pimeästä hiljaisuudesta niin, että nousin kirjoittamaan, sillä se on aina auttanut purkamaan älyttömän voimakasta tunne-elämääni. Äärimmäisetkin tunteiden kipunoinnit kun on kohdattava silmästä silmään, viivyttävä niiden tulessa tietty aika ja kun sen ajan jaksaa käristää itseään, olo helpottuu. Ja jaksaahan sen, kun tietää, mikä odottaa.

Olen avoin, joittenkin mielestä ärsyttävästi yli reunojenkin huilahteleva, mutta jos panttaisin sisälleni kaiken, olisin aikoja sitten räjähtänyt ja levinnyt ympäri avaruuksia.
Siispä kirjoitin, tukeuduin lähimpiini (”Kukaan ei jaksa katsoa erokriisissä rämpivää pitkään.” No, siitä huolimatta – ilman heitä olisin hukkunut.), riehuin kuntosalilla sekä JUOKSIN.

Ei, älkää pelätkö, en tahdo enää palata noihin aikoihin; 

niistä olen purskautellut tuntojani pitkin vuotta, joten se riittäköön. Elämä maistuu jälleen, ja sen maku on jotain toista kuin aiemmin. Päällimmäisenä sieluani valelee vapauden ja rauhan hunaja. 

Seuraavaksi erottuu pakottomuuden sekä terveemmän elämän mesi. Ja alimpana, kaikkien näiden toisten tukevana pohjana seisoo tyytyväisyyden vaniljoitu vankka pilari: 

olenhan löytänyt paikkani uudessa elinympäristössä, sopeutuminen siihen on alkanut... 

Mutta eikö olekin aika ihmeellistä, miten samantyyppisen prosessin joutuu tällaisessa kriisissä lähes jokainen käymään läpi? Luonnollista dynamiikkaa siis? 

Joillakin se voi viedä rutkasti aikaa, etenkin jos takana on monen kymmenen vuoden yhteiselo. 

Uskonkin, että juuri tunteitteni ärhäkkyyden vuoksi suorastaan ryntäsin vaiheesta toiseen, tuhkaten siten elämästäni pois tuon kaiken, mikä satutti, nöyryytti ja pelotti.

No niin... Tuon yllä olevan linkinhän minä vain halusin esitellä! Kannattaa lukea.

ENKELI?

Kohtasin... Enkelin?

Oman enkelini?

Enkelin, jonka silmät tuikkivat hyvinä, hellinä ja lämpöisinä.

Enkelin, jonka korvat kuulostelevat eloni eri vivahteita ja rekisteröivät sen pienimmänkin hädänmerkin.

Enkelin, jonka suu kuiskii lohdun sanoja, vakuuttaa rakkauden olemassaolosta, sen voimasta ja mahdollisuuksista.

Enkelin, joka huolestuu, ellen ole jättänyt jälkiäni mihinkään. 

Enkelin, joka tiedustelee, miten voin. 

Jaksanko. 

Elänkö.

Sillä vain hän tietää, miten syvyys uhkaa nielaista minut kitaansa kun en muista olla varuillani ja muurini ovat sortumaisillaan enkä löydä leposijaa maailman majataloista.

Sillä vain hän on se, joka nostaa minut kidan nielusta lempein käsin, herättää varovaisin kosketuksin.
Pitää tiukasti sylissään, josta viimeinkin löytyy se rauha, lepo, onni ja vapaus, jollaista koskaan ennen en ole saanut kokea...

Siis... Kohtasinko enkelin?
Oman enkelini?

KRISTALLIKITEITÄ...

Tänä aamuna herään puoli seitsemältä.
Paha uni väikkyy yhä mielessä, mutta nyt minulla on ase sitä vastaan ja pian pystyn nousemaan uuteen päivään
uusin ajatuksin, uusin tuntein.
Kaikki tuntemattomat, tietämättömät, tuoreet jutut odottavat.

Sillä...
Toissapäivänä puhkesin spontaanisti kiittämään kaikesta,
ihan kaikesta mitä vain keksin, mitään muuta kun en enää osannut ja sieluni nääntymispiste tuli liian lähelle.
Ja tuskin olin aloittanut, kun tunsin ja melkein näinkin, miten lähes käsinkosketeltava Rauha laskeutui minuun, hiljalleen; se ikään kuin leijaili väreilevinä kristallikiteinä ympärilläni.

Tunne pysyi koko päivän, vielä eilisenkin. Sitten öinen painajainen meinasi karkottaa sen, joten kiitän jälleen.
Koetan muistaa tehdä niin joka päivä.

Kiitos, että hoksasin!

RAUHA

Jäkäläkangasta silmänkantamattomiin

Lauantaina herään vähän ennen kuutta, pitempään ei unta riitä, vaikka yhdeltä vasta nukkumaan oli päästykin. Aamu-uintiin tai kuntosaliin ei tee entiseen tapaan mieli tai ehkä, kenties, keho vähän varoittelee reuhtomasta nyt. Sen sijaan käymme reilun aamupalan jälkeen  pikkuisen patikoimassa, ei kamalan pitkää reittiä kuitenkaan, sillä monin paikoin polun pohja on erittäin upottavaa hiekkaa, jossa jalat joutuvat turhautuneina ja lopulta hiukan tuskastuneinakin steppaamaan lähes samoissa askeleissa. Polun varren jäkälikköönkään ei oikein kehtaisi mennä astelemaan, koska niissä jäljet näkyisivät useita vuosia. Ja jäkäläähän siellä onkin todella kaikkialla, missään muualla en moista ole tavannut. 

Poikkeamme Luomasen laavulla, jonne täytyy yllättäen rämpiä suon yli, onneksi ei oikein märän kuitenkaan, joten selviämme kuivin jaloin. Odottamaamme vettä siellä ei näy, mikä kummastuttaa jonkin verran. Paluumatkalla vilahtelee metsässä muutama marjastaja tai sienestäjä, muuten ympärillä vallitsee rikkumaton hiljaisuus. Rauha.

Kuntosalin ja uimisen jälkeen meinaa väsy jo valloittaa, jaloissa ja käsivarsissa kiertelee erinäisiä tuntemuksia, mutta sitkeästi me illemmalla taaperretaan tanssimaan taas, pakkohan se, kun samassa talossa... ja sen takia nimenomaan tänne on tultukin.

Eeva Mäkeläisen yhtye esiintyy, tosin ei ihan yhtä mallikkaasti kuin Poseidon, mutta tarjoaa hyvin ”liikuttavaa” musiikkia kuitenkin. Aluksi koivet meinaavat tekeytyä jäykkiksiksi, mutta sulavat onneksi vähitellen ja kun Säkkijärven polkka räiskähtää ilmoille, me hetken empimisen jälkeen syöksymme lattialle, vaikka yhtään muuta paria siellä ei näy. On se niin pakko… Toista peliä ei Hän kuulemma jaksaisi, mutta kun Väärä vitonen remahtaa haitarista, onhan Hänen toteltava anovaa koirakatsettani…

Ja loppuun asti taas viivytään, onhan se tanssiminen niin ihanaa, varsinkin kun parinsa tuntee ja askeleet sulautuvat toisiinsa niin, että periaatteessa siinä parketilla leijailee yhtenä kokonaisuutena…