"Hylätyksi tulemisen trauma kärsitään yleensä yksin
hiljaisuudessa, poissa muiden katseilta." Niinpä, noinhan se olisi mennyt minullakin, ellei
olisi ollut ihania ihmisiä, lähimmäisiä, enkeleitä, jotka vetivät pois sieltä pimeästä
hiljaisuudesta niin, että nousin kirjoittamaan, sillä se on aina
auttanut purkamaan älyttömän voimakasta tunne-elämääni. Äärimmäisetkin tunteiden kipunoinnit kun on kohdattava silmästä silmään, viivyttävä niiden tulessa tietty aika ja kun sen ajan jaksaa käristää itseään, olo helpottuu. Ja jaksaahan sen, kun tietää, mikä odottaa.
Olen avoin, joittenkin
mielestä ärsyttävästi yli reunojenkin huilahteleva, mutta jos panttaisin sisälleni kaiken, olisin aikoja sitten
räjähtänyt ja levinnyt ympäri avaruuksia.
Siispä kirjoitin, tukeuduin lähimpiini (”Kukaan ei jaksa katsoa erokriisissä rämpivää pitkään.” No, siitä huolimatta –
ilman heitä olisin hukkunut.), riehuin kuntosalilla sekä JUOKSIN.
Ei, älkää pelätkö, en tahdo enää palata noihin aikoihin;
niistä olen purskautellut tuntojani pitkin vuotta, joten se riittäköön. Elämä maistuu jälleen, ja sen maku on jotain toista kuin aiemmin. Päällimmäisenä sieluani valelee vapauden ja rauhan hunaja.
Seuraavaksi erottuu pakottomuuden sekä terveemmän elämän mesi. Ja alimpana, kaikkien näiden toisten tukevana pohjana seisoo tyytyväisyyden vaniljoitu vankka pilari:
olenhan löytänyt paikkani uudessa elinympäristössä, sopeutuminen siihen on alkanut...
Mutta eikö olekin aika ihmeellistä, miten samantyyppisen prosessin joutuu tällaisessa kriisissä lähes jokainen käymään läpi? Luonnollista dynamiikkaa siis?
Joillakin se voi viedä rutkasti aikaa, etenkin jos takana on monen
kymmenen vuoden yhteiselo.
Uskonkin, että juuri tunteitteni ärhäkkyyden vuoksi suorastaan ryntäsin vaiheesta toiseen, tuhkaten siten elämästäni pois tuon kaiken, mikä satutti, nöyryytti ja pelotti.
No niin... Tuon yllä olevan linkinhän minä vain halusin esitellä! Kannattaa lukea.
