TRAUMA

Taas öinen töllö auki - ehkä sieltä jotain jo näkyisi, jotain, mi saisi unohtamaan ja sammuttamaan… Unohtamaan ne kaukaiset näyt, riipaisevat tunnot, armottomat iskut… Sammuttamaan liekehtivän sydämen pelottavan roihun - helvetillisen, kiirastulimaisen. Tulen, joka ei salli nukahtaa. Vielä kuitenkin tuolla, lähes kokonaan karrelle palaneen, hiilenä savuavan sydämen äärimmäisessä reunassa sinnittelee hauras, harvakseen sykkivä pala. Pikkiriikkinen, mutta lähes särötön. Kovin kauan se on säästynytkin. Kovin kauan se on jaksanutkin ravistaa lähelle tunkevaa vainoojan verkkoa. Miten pitkään vielä muistot jaksavat vainota? Miten kauan puhdas sydänsiru pystyy niitä hätistämään? Ei kovin kauan enää, niin uskon - ei mikään pysty lopullisesti pitämään loitolla piinaajaa, tuhon enkeliä, kuoleman sanansaattajaa. Tänä aamuna vielä heräsin. Miten lie huomenna? Joko silloin on se viimeisinkin siru luovuttanut ja antautunut tulelle? Joko silloin viimeinkin olen purteni nostanut ja päässyt pakoon? Karannut ikuiseen rauhaan? Rauhaan, josta ei tarvitse herätä.

NAISEN SYDÄN

Naisen sydän: Erokriisistä eheytyminen. Hyvä postaus.

"Hylätyksi tulemisen trauma kärsitään yleensä yksin hiljaisuudessa, poissa muiden katseilta." Niinpä, noinhan se olisi mennyt minullakin, ellei olisi ollut ihania ihmisiä, lähimmäisiä, enkeleitä, jotka vetivät pois sieltä pimeästä hiljaisuudesta niin, että nousin kirjoittamaan, sillä se on aina auttanut purkamaan älyttömän voimakasta tunne-elämääni. Äärimmäisetkin tunteiden kipunoinnit kun on kohdattava silmästä silmään, viivyttävä niiden tulessa tietty aika ja kun sen ajan jaksaa käristää itseään, olo helpottuu. Ja jaksaahan sen, kun tietää, mikä odottaa.

Olen avoin, joittenkin mielestä ärsyttävästi yli reunojenkin huilahteleva, mutta jos panttaisin sisälleni kaiken, olisin aikoja sitten räjähtänyt ja levinnyt ympäri avaruuksia.
Siispä kirjoitin, tukeuduin lähimpiini (”Kukaan ei jaksa katsoa erokriisissä rämpivää pitkään.” No, siitä huolimatta – ilman heitä olisin hukkunut.), riehuin kuntosalilla sekä JUOKSIN.

Ei, älkää pelätkö, en tahdo enää palata noihin aikoihin; 

niistä olen purskautellut tuntojani pitkin vuotta, joten se riittäköön. Elämä maistuu jälleen, ja sen maku on jotain toista kuin aiemmin. Päällimmäisenä sieluani valelee vapauden ja rauhan hunaja. 

Seuraavaksi erottuu pakottomuuden sekä terveemmän elämän mesi. Ja alimpana, kaikkien näiden toisten tukevana pohjana seisoo tyytyväisyyden vaniljoitu vankka pilari: 

olenhan löytänyt paikkani uudessa elinympäristössä, sopeutuminen siihen on alkanut... 

Mutta eikö olekin aika ihmeellistä, miten samantyyppisen prosessin joutuu tällaisessa kriisissä lähes jokainen käymään läpi? Luonnollista dynamiikkaa siis? 

Joillakin se voi viedä rutkasti aikaa, etenkin jos takana on monen kymmenen vuoden yhteiselo. 

Uskonkin, että juuri tunteitteni ärhäkkyyden vuoksi suorastaan ryntäsin vaiheesta toiseen, tuhkaten siten elämästäni pois tuon kaiken, mikä satutti, nöyryytti ja pelotti.

No niin... Tuon yllä olevan linkinhän minä vain halusin esitellä! Kannattaa lukea.