TRAUMA

Taas öinen töllö auki - ehkä sieltä jotain jo näkyisi, jotain, mi saisi unohtamaan ja sammuttamaan… Unohtamaan ne kaukaiset näyt, riipaisevat tunnot, armottomat iskut… Sammuttamaan liekehtivän sydämen pelottavan roihun - helvetillisen, kiirastulimaisen. Tulen, joka ei salli nukahtaa. Vielä kuitenkin tuolla, lähes kokonaan karrelle palaneen, hiilenä savuavan sydämen äärimmäisessä reunassa sinnittelee hauras, harvakseen sykkivä pala. Pikkiriikkinen, mutta lähes särötön. Kovin kauan se on säästynytkin. Kovin kauan se on jaksanutkin ravistaa lähelle tunkevaa vainoojan verkkoa. Miten pitkään vielä muistot jaksavat vainota? Miten kauan puhdas sydänsiru pystyy niitä hätistämään? Ei kovin kauan enää, niin uskon - ei mikään pysty lopullisesti pitämään loitolla piinaajaa, tuhon enkeliä, kuoleman sanansaattajaa. Tänä aamuna vielä heräsin. Miten lie huomenna? Joko silloin on se viimeisinkin siru luovuttanut ja antautunut tulelle? Joko silloin viimeinkin olen purteni nostanut ja päässyt pakoon? Karannut ikuiseen rauhaan? Rauhaan, josta ei tarvitse herätä.

LENTELYÄ

Kehossani viipyilee yhä suloinen tunne, jonka aiheutti aseman odotushuoneessa sydäntäni läpiravistanut kokemus. Raiteidenpuoleinen ovi nimittäin aukesi ja sisään rämpsytteli ihana jono, jota yhdisti edellä kulkevan hoitajan pitelemä naru. Sitä puolestaan piteli viimeisenä kulkeva toinen vastuuhenkilö. Välissä töpsyttelivät nöpöläiset, joista jokainen piti kiinni naruun pyöräytetystä narupyörykästä. Ohjaaja muistutti taaperoille, miten ystävälliselle ovenaukipitäjälle sanottiinkaan.

Oi, miten tuttua - ihana muistosuihkaus menneisyydestä!

Ja niin lentelin muistoissani yhdestä jos toisestakin pikkuisesta suusta kaikuneiden kiitosten siivillä. Sydämeni suli. Tuntui, että se valui kaipuusta näiden pikkuryökäleiden keltaisten huomioliivien kiinnitysliinoihin, ja niihin taapertaviin lökäpöksyisiin ulkohaalareihin. Saisinpa vielä joskus olla osallisena niiden pukemiseen edes! Jutteluista ja sylissärutistamisista puhumattakaan!

TAIVAS ON AUKI?

Syyspihlajat punertavat. Kaupungissakin. Mökkini ihana pehmeys yhä yllättää iltaisin. Siis se, mi oli ennen, muisto siitä. Muutaman vuoden se vienee, se elo/syys/lokakuun tähtien vyön uskomattoman upea näky, rantaan ajautuneitten ihmistä muistuttavien puupökkelöiden muisto ja.... Ja ja ja...

Joskus ehkä vielä pystyn antamaan anteeksi. No, en ehkä ennen tähtiin nousemistani. Mutta jos pystyn, niin - TAIVASHAN ON SILLOIN AUKI! Ja sieluni vapisee vapauttaan, pudotettuaan itseään vahingoittavan katkeruuden paulan.

JA MINÄ MUISTAN

Ne takertuvat varpaisiin. Muistot.

Ne pistävät havunneulasverkkoina jalkapohjiin.

Ne lennähtävät tuulen riepottamien lehtien selässä olkapäille.

Ne huuhtoutuvat sateen salattuina kyyneleinä ihon alle.

Niitä ei pääse pakoon,

sillä kesän jokainen henkäys kantaa viestiä.

Muistatko?

Ja minä muistan.

Muistan kirveen kalkkeen ja maalin tuoksun.

Muistan vanhain saunahirsien pehmeän kutsun ja ensimmäisen sydäntäyteisen yön oman orren alla.

Muistan lasten naurun ja takan räiskeen.

Muistan myös tummien päivien viileät varjot ja niiden hyiset katveet.

Niitä en pääse pakoon, joten kätken ne sydämeeni ja vien - sitten joskus - mukanani kuun hopeiselle sillalle.

Sieltä sirottelen niitä tulevien sukupolvien tajuntaan ja kuiskaan: Minä muistan.

MUA KUULE ÄITI

Kuuntelen sieluun sattuvaa laulua, vahingossa korviini kantautuvaa.
Herkistyn, ja pakostakin itken.
Itken, ikään kuin en vielä kylliksi kyyneliä olisi vuodattanutkaan...

Laulun sanoma tuntuu mahdottomalta,
mutta lienee aika pitkälle mahdollisuuksien rajoilla,
joissakin tapauksissa.
Kauheissa, hirvittävissä, traagisissa sellaisissa.

Mutta kenen on syy? Se perimmäinen?

Nykyään kun kaikin voimin on panostettava materiaan.
Työhön, työnantajaan, aikaan,
mikäli mielii elämisensä maksaa.

Jos saisin uudelleen elää oman nuoruuteni,
jäisin kotiin ja hoitaisin lapseni,
kunnes he eivät enää kaipaisi jokahetkistä hoivaa.
Jäisin, sulkisin korvani kaikelta muulta ja omistautuisin vain heille.
Itsepäisesti, vakain tuumin.
Tai vaihtoehtoisesti puolison kanssa vuorotellen.

Vasta sitten olisi työuran vuoro, elämäämme sopeutettuna.

Tietenkin se vaatisi puolisolta paljon, loppumatonta joustoa ja ymmärrystä, vaikka sillehän ei materialistinen maailmankäsitys kuitenkaan anna juurikaan mahdollisuuksia. 

Mutta yhteisiähän ne lapset ovat, joten luulisi kummankin vanhemman käsittävän, että olosuhteisiin sopeutumalla, omista vaatimuksista tinkimällä, vyötäkin tarvittaessa kiristämällä asiat hoituvat parhaalla mahdollisella tavalla. Jotenkin.

Ikävä kyllä on niitäkin lapsia halunneita puoliskoja,
jotka yksinkertaisesti vain ilmoittavat, että leipä se loppuu, mikäli toinen ei töitä etsi.
Sellaistakin kun olen kuullut...

Mutta onhan tietenkin heitäkin, joille se kertakaikkisesti ei sovi.
Joku voi tuntea jopa tukehtuvansa kodin seinien sisäpuolella eikä siksi voi jäädä.
On myös eronneita tai karanneita, yksinhuoltajia joko omasta tahdosta tai pakosta.
Tai sitten ei vain rahat riitä, jukulauta.

Ja tämä on täysin minun oma, värittynyt, haikeiden muistojen kultaama mielipiteeni.
Toivon, ettei kukaan ota nokkiinsa. 

"MUN SYDÄMENI TÄNNE JÄÄ"...

Taas yksi tunteidemme tulkki lähti. Kari Tapio, laulaja, joka upeine äänineen, karismoineen ja niin, inhimillisine heikkouksineenkin jätti pysyvän muiston itsestään sydämiimme. Hänen laulunsa tuovat muistoista esiin nuoruuden väkevimmät tunnot, ja kyllähän ne heläyttelevät vielä varttuneemmallakin iällä niitä ihmismielen herkimpiä kieliä.

Hän poissa on. Laulut ja muistot jäivät. Kiitos!