MUA KUULE ÄITI

Kuuntelen sieluun sattuvaa laulua, vahingossa korviini kantautuvaa.
Herkistyn, ja pakostakin itken.
Itken, ikään kuin en vielä kylliksi kyyneliä olisi vuodattanutkaan...

Laulun sanoma tuntuu mahdottomalta,
mutta lienee aika pitkälle mahdollisuuksien rajoilla,
joissakin tapauksissa.
Kauheissa, hirvittävissä, traagisissa sellaisissa.

Mutta kenen on syy? Se perimmäinen?

Nykyään kun kaikin voimin on panostettava materiaan.
Työhön, työnantajaan, aikaan,
mikäli mielii elämisensä maksaa.

Jos saisin uudelleen elää oman nuoruuteni,
jäisin kotiin ja hoitaisin lapseni,
kunnes he eivät enää kaipaisi jokahetkistä hoivaa.
Jäisin, sulkisin korvani kaikelta muulta ja omistautuisin vain heille.
Itsepäisesti, vakain tuumin.
Tai vaihtoehtoisesti puolison kanssa vuorotellen.

Vasta sitten olisi työuran vuoro, elämäämme sopeutettuna.

Tietenkin se vaatisi puolisolta paljon, loppumatonta joustoa ja ymmärrystä, vaikka sillehän ei materialistinen maailmankäsitys kuitenkaan anna juurikaan mahdollisuuksia. 

Mutta yhteisiähän ne lapset ovat, joten luulisi kummankin vanhemman käsittävän, että olosuhteisiin sopeutumalla, omista vaatimuksista tinkimällä, vyötäkin tarvittaessa kiristämällä asiat hoituvat parhaalla mahdollisella tavalla. Jotenkin.

Ikävä kyllä on niitäkin lapsia halunneita puoliskoja,
jotka yksinkertaisesti vain ilmoittavat, että leipä se loppuu, mikäli toinen ei töitä etsi.
Sellaistakin kun olen kuullut...

Mutta onhan tietenkin heitäkin, joille se kertakaikkisesti ei sovi.
Joku voi tuntea jopa tukehtuvansa kodin seinien sisäpuolella eikä siksi voi jäädä.
On myös eronneita tai karanneita, yksinhuoltajia joko omasta tahdosta tai pakosta.
Tai sitten ei vain rahat riitä, jukulauta.

Ja tämä on täysin minun oma, värittynyt, haikeiden muistojen kultaama mielipiteeni.
Toivon, ettei kukaan ota nokkiinsa. 

SOKEA MAAILMALLE?

Miten se niin vaivalloista onkaan? Monta kertaahan tätä on taivallettu, vuosi vuoden jälkeen. Neljäkymmentä kolme vuotta... Ainakin. Ja kaikki yhtä ihanaa seikkailua...

Ensimmäinen levähdyspaikka tien varrella näyttää mitättömältä.

Olin aika sokea kaikelle maailmassa monta kymmentä vuotta. Koko ajan, jonka omistin Hänelleni. Aukeavatko silmät ja korvat ja muistot vasta kun tarpeeksi monia vuosia on mennyt? Pääseekö maailma ihmiseen vasta sitten kun hän itse oikeasti oppii elämään? Itsenäisesti? Toisen, erillisen lähimmäisensä rinnalla? Silti yhtä rakkaan lähimmäisen kuin ennenkin, mutta... Pystyen erottamaan tämän omasta itsestään, hänellekin oikeutta tehden. Hänelläkin lienee oikeus Elämään ilman ainaista kyljessä nyhjäävää kylkiluuta? Hah...

Toisen levähdyspaikan riukujen alle kätkemme lonkeropullon, ihan kuin ennen muinoin, nuoruuden haavemaailmassa. Palatessa olisi ihana istahtaa, kulukuttaa se suihimme, pussata ja unelmoida...

Veneen soudan ohjeiden mukaan ensimmäisen katiskan luo. Siinä potaltelee iso hauki ja pikku ahvenet rimpuloivat seuranaan. Hän päivittelee taas kerran katiskan suuluukun pienuutta, mutta saa hauen veneeseen tiputettua. Kala temppuaa, sätkii ja minä melkein oksennan.

Toinen katiska antaa nelikiloisen hauen. Se tempoo, kiemurtelee, pomppii. Ja taas minä melkein oksennan kun kuulen, kuinka airon lape siihen osuu. Silmät ovat kiinni, tietysti... Minunkin silmäni... Minusta ei oikeata kalastajan muijaa olisi tullut. Ikinä. Oikeata muijaa muutenkaan. Ikinä.

Kalat eivät meinaa mahtua mukana olevaan sankkoon, isot päät muljahtelevat siinä holtittomina. Välttelen niiden tuijottavaa, tyhjää katsetta pujotellessani mutkaista polkua. Lähteellä istahdamme hetkeksi, ensimmäisellä paalupaikalla hörppäämme siihen kuuluvat rituaalijuomat. Se aiempi, nuoruuden taika vain ei tule takaisin...

Nytkö se arki alkaa? Oikea, Elämän arki? Elämä? Nytkö vasta, yli neljänkymmenen vuoden jälkeen, palaamme maanpinnalle? Elämään yhdessä, rinnakkain, mutta jotenkin erillisinä? Hienon verhon erottamina? MIKSI? Miksi ihmisen pitää aikuistua?

Sydän rakastaa.

"MUN SYDÄMENI TÄNNE JÄÄ"...

Taas yksi tunteidemme tulkki lähti. Kari Tapio, laulaja, joka upeine äänineen, karismoineen ja niin, inhimillisine heikkouksineenkin jätti pysyvän muiston itsestään sydämiimme. Hänen laulunsa tuovat muistoista esiin nuoruuden väkevimmät tunnot, ja kyllähän ne heläyttelevät vielä varttuneemmallakin iällä niitä ihmismielen herkimpiä kieliä.

Hän poissa on. Laulut ja muistot jäivät. Kiitos!