Ensimmäinen levähdyspaikka tien varrella näyttää mitättömältä.
Olin aika sokea kaikelle maailmassa monta kymmentä vuotta. Koko ajan, jonka omistin Hänelleni. Aukeavatko silmät ja korvat ja muistot vasta kun tarpeeksi monia vuosia on mennyt? Pääseekö maailma ihmiseen vasta sitten kun hän itse oikeasti oppii elämään? Itsenäisesti? Toisen, erillisen lähimmäisensä rinnalla? Silti yhtä rakkaan lähimmäisen kuin ennenkin, mutta... Pystyen erottamaan tämän omasta itsestään, hänellekin oikeutta tehden. Hänelläkin lienee oikeus Elämään ilman ainaista kyljessä nyhjäävää kylkiluuta? Hah...
Toisen levähdyspaikan riukujen alle kätkemme lonkeropullon, ihan kuin ennen muinoin, nuoruuden haavemaailmassa. Palatessa olisi ihana istahtaa, kulukuttaa se suihimme, pussata ja unelmoida...
Veneen soudan ohjeiden mukaan ensimmäisen katiskan luo. Siinä potaltelee iso hauki ja pikku ahvenet rimpuloivat seuranaan. Hän päivittelee taas kerran katiskan suuluukun pienuutta, mutta saa hauen veneeseen tiputettua. Kala temppuaa, sätkii ja minä melkein oksennan.
Toinen katiska antaa nelikiloisen hauen. Se tempoo, kiemurtelee, pomppii. Ja taas minä melkein oksennan kun kuulen, kuinka airon lape siihen osuu. Silmät ovat kiinni, tietysti... Minunkin silmäni... Minusta ei oikeata kalastajan muijaa olisi tullut. Ikinä. Oikeata muijaa muutenkaan. Ikinä.Kalat eivät meinaa mahtua mukana olevaan sankkoon, isot päät muljahtelevat siinä holtittomina. Välttelen niiden tuijottavaa, tyhjää katsetta pujotellessani mutkaista polkua. Lähteellä istahdamme hetkeksi, ensimmäisellä paalupaikalla hörppäämme siihen kuuluvat rituaalijuomat. Se aiempi, nuoruuden taika vain ei tule takaisin...
Nytkö se arki alkaa? Oikea, Elämän arki? Elämä? Nytkö vasta, yli neljänkymmenen vuoden jälkeen, palaamme maanpinnalle? Elämään yhdessä, rinnakkain, mutta jotenkin erillisinä? Hienon verhon erottamina? MIKSI? Miksi ihmisen pitää aikuistua?
Sydän rakastaa.
