lauantai 23. joulukuuta 2017

SATUJOULU

Malttamattomat kädet repäisevät oven auki. Kiireiset tepsutukset, kärsimätöntä töminää. Mummiiii, mummiiii!

Mummi pistää uunin suuluukun kiinni, kääntyy. Tortut ovat vielä vaaleanruskeita, joten… Kaksi ennen niin pellavapäätä, mutta toinen nyt jo vähän rusehtunut, toinen iloisia punaisia raitoja hiuksissaan kukertaen ryntää mummin kimppuun ja halaa, halaa, rutistaa. Mummin sydän kierähtää puoli kierrosta ja hän osaa vaan painaa nämä maailman rakkaimmat otukset jouluiseen esiliinaansa, josta Peppi muinoin epäili, ettei mummilla olisi pikkuhousuja siellä alla… Väärä luulo, mutta pisti kuitenkin mummin laittamaan alushameen ihonväristen pikkareidensa suojaksi…

Äiti, iskä, eno ja ukki työntyvät sisään samassa ovenavauksessa. Mummi rientää heitä vastaan, halaa, supisee tervetulot. Se kun sattuu niin herkkään elimeen tuo lasten kohtaaminen. Ukille hän muiskauttaa vain, tämähän kun on lähes joka päivä siinä käden ulottuvilla. Onneksi, muutenhan maailma olisikin tosi nyrjällään eikä millään olisi väliä eikä tarkoitusta.

Tortut hyppäävät ruskettunein poskin uunista jääden odottamaan jälkiruokakahvia, sillä se Peppinjan toiveruoka, jauhelihakastike ja pottumuusi kun olisi syötävä ensin. Ja hartaasti se lapioidaankin. Mummi, sun muusis on parasta ikinä, huokaa Pinja ja mummi myhäilee, lähettää ohimennen kiitokset salaiselle reseptilleen.

Ulkona on jo hämärää, mutta lumi kutsuu, houkuttaa kieriskelyyn, vaikka puhelimenkin salaperäiset säikeet junnaavat, vetävät ja kiristävät. Iloiset huudot täyttävät pihamaan, joka kohta on myllätty perin pohjin, möyritty ja sukellettu.

Punaposkin iltapalalle, ja kun uni yllättää, nukkuvat aikuiset lapset omissa entisissä huoneissaan, Peppi nykyisessä itsenäisyydessään takkahuoneessa ja Pinja ukin ja mummin keskessä. Ehdottomasti siinä, vaikka mummi vähän välillä huokuukin.

tiistai 5. joulukuuta 2017

MITÄ SITÄ IHMETTELEMÄÄN?

Äidin syntymäpäivän aamuna juttelin hänelle aamutoimien ohella. Kaikenlaista, mitä nyt äidille jutellaan. Onnittelin, mainitsin myös, minne olin menossa ja toivoin, että hän ees vähän valvoisi, että ne säteet oikeasti osuisivat tarkoitettuihin kohteisiinsa.

Kun kirjauduin sädehoitoyksikköön, sain numeroni, jota en sen kummemmin ajatellut, talsin vain sisään ja mainitsin ihanille hoitajille, että katsokaa, kun vuoronumerokseni sattui minun syntymävuoteni. Vasta myöhemmin sähäköidyin: äiti oli antanut minulle jälleen kerran merkin! Ja minä en edes sitä huomannut...

Mutta eihän sillä minulle mitään erityistä merkitystä ole, koska tiedän muutenkin, että mukanani hän kulkee, kuten he muutkin menneet. Mitä sitä ihmettelemään?

lauantai 4. marraskuuta 2017

100 RUNOKIRJAA

Mediapinta järjestää Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi tempauksen 100 runokirjaa, johon osallistuin, olihan laatikossani uusia “runoja”, jälleen. Facebookin Silkkivirta-sivustolle olinkin niitä jo joutessani lisäillyt, silloin tällöin, samoin tänne VÄRSSYILYIHINI, kun ei voimia varsinaiseen tekstiin löytynyt. Tämä on kolmas julkaistu runokirjani tällä erää, vaikkei niillä mahdottoman suurta menekkiä tunnu olevankaan, runoilla siis yleensäkään. Silti jokin yllyttää niitä julkaisemaan, vaikka ihan hyvinhän ne siellä pöytälaatikossakin pärjäisivät.

Runoni kertovat oman elämäni tunnelmista, tunteista, unelmista, odotuksista, pettymyksistä, unista, miten vain, ja ne ovat toimineet oivallisina terapeutteina matkallani, sillä ilman tätä purkautumiskanavaa makaisin luultavasti jo matojen namipalana. Tosin hyödyllisenä sellaisena tietenkin, kiertokulkuun osallistujana, en kiellä, mutta kun tuntuu vielä jotain tekemistä tässä raadollisessa olemuksessanikin olevan odottamassa…

Verkkokirjakaupoissa näyttävät olevan myynnissä ja tilasin niitä itsellenikin, jos jollain sattuisi olemaan kiinnostusta niihin (kirjakauppojen kovaa hintaa vierastan, joten omakustannushinnan lisäksi toivon postikuluja, etten sentään maksumieheksi joutuisi, kuten tässä taannoin kävi). Ja kaipa niitä jotenkin saa myös “oikeista” kirjakaupoista, mikäli pyytää, samoin kirjastoista, ken tietää. No, nyt se on käsistäni pois ja saan taas keskittyä proosaan, joka on ollut uinumassa viitisen vuotta, mutta jos/kun aikaa vielä saanen, pääsen taas ratsaille. Pidetään peukkuja!

P.S. Tuossa kannessa ei näy niin selvästi se unikuva, jota tarkoitin: poutapilvethän kuvastuvat suosilmäkkeestä, mi luo yhteyden kehon, unen ja unelmien välille.

perjantai 29. syyskuuta 2017

SE LAIVA KUN MENI

Luulin menettäneeni kaiken.
Luulin jo luovuttaneeni.
Kuin salaman välähdyksenä raottui ovi
uuteen tulevaisuuteen.
Syksyn riemuvärit,
talven valkea hohde,
kevään liverrykset
ja kesän suloisuus.
Ne kaikkiko ovat vielä mahdollisia?

Se laiva kun meni.

maanantai 11. syyskuuta 2017

ELÄMÄNVIRTA

Päivä sulkee silmänsä,
aurinko sammuu
ja varjot hiipivät piiloistaan.
Elämänvirran kuohut ja pärskeet rauhoittuvat.
Sen pintaan peilautuneet pilvet kaikkoavat
ja niiden tilalle purjehtii Valon laiva.
Se joko hyväksyy mukaansa rannalla oottajan
tai lipuu epäröiden laiturin ohi,
hylkää matkaajan reppuineen.

Virta jatkaa kulkuaan.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

OLET ELÄNYT RIITTÄVÄSTI

Olet elänyt riittävästi,
kun toteat innostuneiden,
elämän opetuksiin ohjaavien nuorten enkeli-ihmisten
kertovan kuulijoilleen asioita,
jotka tiedät entuudestaan.

Asioita, joita sait ihan itsekseen kokemalla.

Asioita, joista et koskaan saanut palkkioita.
Asioita, joista nuo opastajat vetävät elantonsa.

Kun enkelit heidät ovat siihen ohjanneet.


Olet elänyt riittävästi,

kun menneisyyden ikävät hahmot menettävät merkityksensä
ja kun heidän manipulaationsa
ja ahneutensa ohittavat mielenkiintosi.

Olet elänyt riittävästi,

kun et kavahda kuolemaa,
elämäsi pelastajaa.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

"OTA VOIMASI TAKAISIN"

Suorastaan järkyttyneenä luin Mervi Bergströmin bloggausta OTA VOIMASI TAKAISIN, sillä monelle meistä tuollainen on/on ollut/tulee olemaan ihan normaaliin elämään kuuluvaa, vaikkei niin saisi tietenkään olla. Kannattaa lukea ja ottaa neuvosta vaarin.

RIKOTUN SYDÄMEN LAULU

Se hiipii jostakin,
syvältä.
Äänetön parkaisu,
kuristava huuto
tuskaa helmeilevässä yksinäisyydessä.

Joutsenlaulu
uskolle, toivolle ja rakkaudelle.

Turhat ovat askeleesi,
turha on katseesi,
turha odotuksesi.
Hengitystäsi ei tarvitse kukaan.

Rikotun sydämen laulu.

perjantai 16. kesäkuuta 2017

TILINTEKOA

Minua on kielletty puhumasta. Enää en siitä välitä, sillä enhän tiedä, onko minulla päiviä edes jäljelläkään mahdolliseen tilinteon tekemiseen asti. Tärkeintä lienee, että jokainen joutuu jotenkin vastuuseen teoistaan, olipa se sitten oikeuden tai kanssaihmisten silmissä. Kenenkään ei pitäisi saada olla näennäisen aseman suojissa, sillä totuuden tulee paljastua eikä väärää syyllistä pidä esille asettaman.

lauantai 27. toukokuuta 2017

UNEN HARHA

Istun näköalapaikallani.
Lämmin tuulonen hyväilee olemustani
ja hullaannun -

humahdan auringonkiloon.
Metsä huminoi. 
Järvi ilakoi. 
Se välkkyy sinisenä, kimaltaa, leikkii.
Sieluni soi,
sydämeni sykkii,
ja riemu, elämisen ihanuus räjäyttää.

Oi autuus! Oi taivas!

Kalvas aamunkoitto tunkee 
avonaisen parvekkeen oven raosta
ja unen harhat sammuttavat sydämen hehkun.

Se sattuu.
Kipeästi, niin kipeästi.



perjantai 14. huhtikuuta 2017

SUURMOSKEIJA

On huoli lapsista ja lapsenlapsista. En rasisti usko olevani, mutta jo monta vuotta maassamme ollut lääkäri varoittaa. Minäkin olen varuillani. Miksi, Suomi, MIKSI? Mitä sharia meille lupaa? Suomalainen nainen puhuu puolesta, huppu päässä. Vapaa nainen?

Suomi on ihana maa, vapaa, pidättelemätön. Meille kikkelittömille saattaa koittaa kuitenkin pehmeät pöksyt.

torstai 30. maaliskuuta 2017

HILJAISET SILLAT

Moneen vuoteen en ole pystynyt kuuntelemaan näitä ihanuuksia, säveliä menneisyydestä. Nyt, neljän ja puolen vuoden jälkeen tiivistin itseni kokonaisuudeksi ja kokeilin Hiljaisia siltoja.

Suljin silmäni, nousin jaloilleni ja tanssin. Hiljaa, pehmein askelin, jokaista askelta syleillen, rakastaen. Oli helpompi ajatella, että rakkaani oli juuri siellä tähtitarhoissa, tanssi kanssani ja piteli hellästi sylissään.

Enkä itkenyt. Menin vain peiton alle.


keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

MARJA

Kun tässä näihin elämää suurempiin asioihin syventyy, niin väkiselläkin pysähtyy viimeistään tähän juttuun. Minusta nimittäin ei olisi enää tuohon, mitä Marja jaksaa; uskon, että luovuttaisin ja tekisin kaikkeni, että pääsisin pilvilinnoihini mitä pikimmiten.

Vaikka sitkeästi elämän reunoilla olen viime vuosikymmenet rimpuillutkin, niin ei rohkeuteni eikä voimanikaan moiseen yltäisi. Ei enää. Marjan elämisenjanon ja -pakon on oltava jotenkin ylimaallinen, merkitsevä. Ihailtava. Ja sanomaa kantava.

Niinpä omat mitättömät katkeruuteni ja minua satuttaneet lähimmäiseni juoksutan suorin jaloin sinne keltaiseen likasankoon, laskiämpäriin. Räpiköitkööt siellä, vaikka eiväthän ne koskaan edes tule käsittämään, miksi!

Jaksamista, Marja! Jaksamista, koska sana tsemppiä vähäsen jo kulahtaa kieleen.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

INHIMILLINEN TEKIJÄ

Katsoin, kuuntelin ja myötäelin telkkariohjelmaa katsellessani. Kyyneleitä en enää vieritellyt, koska menneisyyden päälle olen kasvattanut arven, mi uppoaa ajan myötä kellarin pommisuojan viemäreihin.

Tuo kaikki nimittäin kuului elämääni pari vuosikymmentä sitten. Olen kertonut siitä viimeisimmässä kirjassani. Silloin ei vielä tiedetty, että moinen sairaus voisi olla oikeasti olemassa. Luultiin vain, että olin tullut hulluksi, mielisairaaksi, vajakiksi. Ei ymmärretty, että sielu, sydän ja mieli olivat vain väsyneet, uupuneet ja pirstoutuneet elämisen kuorman alle.

On hyvä, että näistä nyt jo sentään puhutaan avoimesti. Ja niin... minä selvisin kirjoittamalla. Samaa terapiaa käytän yhä.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

VOI LUOJA, ÄLÄ VAIN OTA MINUA VIELÄ POIS!

Ihmeellistä. Se nimittäin, kun katsoo tavallisia perheitä. Kumpikin puoliskoista kun saa viettää aikaa omien ystäviensä kanssa, nauraa suu auki, halata, olla kaveri jopa toisenkin sukupuolen kanssa. Ja kuskata yhdessä, vuorotellen, lapsiaan, seistä kentän laidalla kannustamassa.

Ihmetyttää, onko tämä todellista elämää. Voiko olla, koska en minä sitä tunnista. Vieraita saa tietysti kätellä, mutta nauraminen ja hulluttelu, halaaminenkin – nou nou nou, mahdotonta!

Noin ennen. Nyt osaan vain ihmetellä ja ihastella uutta elämää, johon silmäni ovat auenneet ja suunnaton huojennus on astunut sieluuni. Siis näinkin voi elää? Vapauttakin on olemassa? Ja se on kuulemma ihan normaalia!

Oi Luoja, älä vain ota minua vielä pois! Rakkaus, sopeutuminen ja hyväksyminen. Kiitos.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

KOSKA NIIN ON KIRJOITETTU?

Minä puhun nyt Sinulle.
Sinulle, Herra.
Anteeksi hurjuuteni.

Olen joutunut pohtimaan, vallitseeko Sinun maailmassasi todellakin laki ja oikeus.
Olen joutunut pohtimaan, onko mielestäsi oikein, että kierous ja ahneus saavat rauhassa kelliä patjoillaan.
Ilman minkäänlaisia vaateita?
Ilman tekojensa korjaamisia?

Koska ne osaavat etsiä ne kuuluisat porsaat?
Ja reiät?
Ja koska ne taitavat manipuloinnit, pelottelut, uhkailut?

Eiväthän ne ymmärrä, että joku saattaa suostua myönnytyksiin ainoastaan rinnassaan räjähtelevän tuskan takia.
Eivät ne ymmärrä sitäkään, että toinen voi luovuttaa silkasta ällistyksestä, ihmetyksestä, että joku pystyy todellakin olemaan niin äärettömän röyhkeä.
Eivätkä ne ymmärrä, miksi kukaan koskaan alistuisi niin ilmeiseen ylikävelyyn olematta täysi nolla.

Kuitenkin joku vain voi.
Ilmeisesti juuri se nolla.

Se joku voi antaa periksi pelkästään lastensa takia.
Se joku voi rakastaa vuosikymmeniä - totella, palvella, unohtaa särkevät haavansa ja sulkea silmänsä myrskyiltä, tuulten vihuripäiltä, roudan raapaisuilta.
Se joku voi luottaa siihen, että ihminen viisastuu - ehkä jo huomenna, ensi viikolla, seuraavana vuonna tai jonain tulevana vuosikymmenenä.
Se joku voi välittää toisesta ihmisestä enemmän kuin itsestään.
Se joku voi täyttää tämän elämänsä suunnitelmaa.

Ja siksikö se oikeus jää tapahtumatta, Herra?
Tässä elämässä?

Koska niin on kirjoitettu?

tiistai 14. helmikuuta 2017

OLENKO MINÄ MINÄ?

Ystävä.
Sinä tunnet epätoivoni.
Sinä kannustat ja kehut, aiheettakin.
Sinä riemuitset onnistumisistani.
Eikö niin?
Ethän hiero käsiäsi selkäni takana, kun menetän jotain?
Ethän panettele minua yhteisille tuttavillemme?
Sillä minä en ymmärrä kieroilua,
en panettelua, en selän takana puhumista.
Olenko siis sinun ystäväsi?
Olenko se, jota tarvitset?
Olenko minä - minä?

maanantai 13. helmikuuta 2017

EUTANASIAA. MIKSI EI?

Suuri osa lääkäreistä ei kannata eutanasiaa. Miksi? Oi miksi? He eivät ole kokeneet toivottomuutta, näköalattomuutta, yksinäisyyttä, tulevaisuudettomuutta. Eikä olemattomuutta.

Jo se, että tietää, ettei tulevina päivinä käy kukaan, riittää mielestäni armoon. Armahdukseen päivien loputtomuuteen, tyhjänpäiväisten elämisen kunnioittamisen lupauksiin, joita muka lääkärit vannovat kannattavansa työhön sitoutuessaan. Eiväthän näköjään ns. "oikeuden"palvelijatkaan noudata valojaan. Miksi siis apua ei saa? Tuokin on elämisen mahdottomuutta. Miksi siitä ei saa irrottautua?

No, enhän nyt oikeasti sitä tarkoita, vilahti vain. Mutta eutanasialla voisi olla montakin tärppiä, ei pelkästään "muka" lääketieteellistä. Joku nyt vain haluaisi lähteä ja toivetta kunnioitettaisiin...

Noo, niin, provosoin. :(  Sori... Ei mulle kuitenkaan oleellista, kai. MUTTA oikeasti ja rehellisesti ilmaistuna haluan päästä pois, kun ei ole mitään enää tehtävissä.

lauantai 11. helmikuuta 2017

LENTELYÄ

Kehossani viipyilee yhä suloinen tunne, jonka aiheutti aseman odotushuoneessa sydäntäni läpiravistanut kokemus. Raiteidenpuoleinen ovi nimittäin aukesi ja sisään rämpsytteli ihana jono, jota yhdisti edellä kulkevan hoitajan pitelemä naru. Sitä puolestaan piteli viimeisenä kulkeva toinen vastuuhenkilö. Välissä töpsyttelivät nöpöläiset, joista jokainen piti kiinni naruun pyöräytetystä narupyörykästä. Ohjaaja muistutti taaperoille, miten ystävälliselle ovenaukipitäjälle sanottiinkaan.

Oi, miten tuttua - ihana muistosuihkaus menneisyydestä!

Ja niin lentelin muistoissani yhdestä jos toisestakin pikkuisesta suusta kaikuneiden kiitosten siivillä. Sydämeni suli. Tuntui, että se valui kaipuusta näiden pikkuryökäleiden keltaisten huomioliivien kiinnitysliinoihin, ja niihin taapertaviin lökäpöksyisiin ulkohaalareihin. Saisinpa vielä joskus olla osallisena niiden pukemiseen edes! Jutteluista ja sylissärutistamisista puhumattakaan!

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

HERÄTÄ SIELUSI SILMÄT

Kun luulet, ettei minua enää olisi,
herätä sielusi silmät ja tunne,
miten leijailen tähtisumujen usvapyörteiköissä
tai havisen kotikoivujen lehvistöissä,
miten henkäilen lempeiden tuulten kainaloissa,
viipyilen lasteni sydänten sykinnöissä
sekä lastenlasteni silmäripsien väreilyissä.

Sillä kaikissa niissä minä yhäti elän,
jatkan rakastamista
enkä lopeta koskaan.

LUETUIMMAT