lauantai 27. toukokuuta 2017

UNEN HARHA

Istun näköalapaikallani.
Lämmin tuulonen hyväilee olemustani
ja hullaannun -

humahdan auringonkiloon.
Metsä huminoi. 
Järvi ilakoi. 
Se välkkyy sinisenä, kimaltaa, leikkii.
Sieluni soi,
sydämeni sykkii,
ja riemu, elämisen ihanuus räjäyttää.

Oi autuus! Oi taivas!

Kalvas aamunkoitto tunkee 
avonaisen parvekkeen oven raosta
ja unen harhat sammuttavat sydämen hehkun.

Se sattuu.
Kipeästi, niin kipeästi.



torstai 30. maaliskuuta 2017

HILJAISET SILLAT

Moneen vuoteen en ole pystynyt kuuntelemaan näitä ihanuuksia, säveliä menneisyydestä. Nyt, neljän ja puolen vuoden jälkeen tiivistin itseni kokonaisuudeksi ja kokeilin Hiljaisia siltoja.

Suljin silmäni, nousin jaloilleni ja tanssin. Hiljaa, pehmein askelin, jokaista askelta syleillen, rakastaen. Oli helpompi ajatella, että rakkaani oli juuri siellä tähtitarhoissa, tanssi kanssani ja piteli hellästi sylissään.

Enkä itkenyt. Menin vain peiton alle.


keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

MARJA

Kun tässä näihin elämää suurempiin asioihin syventyy, niin väkiselläkin pysähtyy viimeistään tähän juttuun. Minusta nimittäin ei olisi enää tuohon, mitä Marja jaksaa; uskon, että luovuttaisin ja tekisin kaikkeni, että pääsisin pilvilinnoihini mitä pikimmiten.

Vaikka sitkeästi elämän reunoilla olen viime vuosikymmenet rimpuillutkin, niin ei rohkeuteni eikä voimanikaan moiseen yltäisi. Ei enää. Marjan elämisenjanon ja -pakon on oltava jotenkin ylimaallinen, merkitsevä. Ihailtava. Ja sanomaa kantava.

Niinpä omat mitättömät katkeruuteni ja minua satuttaneet lähimmäiseni juoksutan suorin jaloin sinne keltaiseen likasankoon, laskiämpäriin. Räpiköitkööt siellä, vaikka eiväthän ne koskaan edes tule käsittämään, miksi!

Jaksamista, Marja! Jaksamista, koska sana tsemppiä vähäsen jo kulahtaa kieleen.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

INHIMILLINEN TEKIJÄ

Katsoin, kuuntelin ja myötäelin telkkariohjelmaa katsellessani. Kyyneleitä en enää vieritellyt, koska menneisyyden päälle olen kasvattanut arven, mi uppoaa ajan myötä kellarin pommisuojan viemäreihin.

Tuo kaikki nimittäin kuului elämääni pari vuosikymmentä sitten. Olen kertonut siitä viimeisimmässä kirjassani. Silloin ei vielä tiedetty, että moinen sairaus voisi olla oikeasti olemassa. Luultiin vain, että olin tullut hulluksi, mielisairaaksi, vajakiksi. Ei ymmärretty, että sielu, sydän ja mieli olivat vain väsyneet, uupuneet ja pirstoutuneet elämisen kuorman alle.

On hyvä, että näistä nyt jo sentään puhutaan avoimesti. Ja niin... minä selvisin kirjoittamalla. Samaa terapiaa käytän yhä.

tiistai 14. helmikuuta 2017

OLENKO MINÄ MINÄ?

Ystävä.
Sinä tunnet epätoivoni.
Sinä kannustat ja kehut, aiheettakin.
Sinä riemuitset onnistumisistani.
Eikö niin?
Ethän hiero käsiäsi selkäni takana, kun menetän jotain?
Ethän panettele minua yhteisille tuttavillemme?
Sillä minä en ymmärrä kieroilua,
en panettelua, en selän takana puhumista.
Olenko siis sinun ystäväsi?
Olenko se, jota tarvitset?
Olenko minä - minä?

lauantai 11. helmikuuta 2017

LENTELYÄ

Kehossani viipyilee yhä suloinen tunne, jonka aiheutti aseman odotushuoneessa sydäntäni läpiravistanut kokemus. Raiteidenpuoleinen ovi nimittäin aukesi ja sisään rämpsytteli ihana jono, jota yhdisti edellä kulkevan hoitajan pitelemä naru. Sitä puolestaan piteli viimeisenä kulkeva toinen vastuuhenkilö. Välissä töpsyttelivät nöpöläiset, joista jokainen piti kiinni naruun pyöräytetystä narupyörykästä. Ohjaaja muistutti taaperoille, miten ystävälliselle ovenaukipitäjälle sanottiinkaan.

Oi, miten tuttua - ihana muistosuihkaus menneisyydestä!


Ja niin lentelin muistoissani yhdestä jos toisestakin pikkuisesta suusta kaikuneiden kiitosten siivillä. Sydämeni suli. Tuntui, että se valui kaipuusta näiden pikkuryökäleiden keltaisten huomioliivien kiinnitysliinoihin, ja niihin taapertaviin lökäpöksyisiin ulkohaalareihin. Saisinpa vielä joskus olla osallisena niiden pukemiseen edes! Jutteluista ja sylissärutistamisista puhumattakaan!

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

HERÄTÄ SIELUSI SILMÄT

Kun luulet, ettei minua enää olisi,
herätä sielusi silmät ja tunne,
miten leijailen tähtisumujen usvapyörteiköissä
tai havisen kotikoivujen lehvistöissä,
miten henkäilen lempeiden tuulten kainaloissa,
viipyilen lasteni sydänten sykinnöissä
sekä lastenlasteni silmäripsien väreilyissä.

Sillä kaikissa niissä minä yhäti elän,
jatkan rakastamista
enkä lopeta koskaan.

LUETUIMMAT