lauantai 23. joulukuuta 2017

SATUJOULU

Malttamattomat kädet repäisevät oven auki. Kiireiset tepsutukset, kärsimätöntä töminää. Mummiiii, mummiiii!

Mummi pistää uunin suuluukun kiinni, kääntyy. Tortut ovat vielä vaaleanruskeita, joten… Kaksi ennen niin pellavapäätä, mutta toinen nyt jo vähän rusehtunut, toinen iloisia punaisia raitoja hiuksissaan kukertaen ryntää mummin kimppuun ja halaa, halaa, rutistaa. Mummin sydän kierähtää puoli kierrosta ja hän osaa vaan painaa nämä maailman rakkaimmat otukset jouluiseen esiliinaansa, josta Peppi muinoin epäili, ettei mummilla olisi pikkuhousuja siellä alla… Väärä luulo, mutta pisti kuitenkin mummin laittamaan alushameen ihonväristen pikkareidensa suojaksi…

Äiti, iskä, eno ja ukki työntyvät sisään samassa ovenavauksessa. Mummi rientää heitä vastaan, halaa, supisee tervetulot. Se kun sattuu niin herkkään elimeen tuo lasten kohtaaminen. Ukille hän muiskauttaa vain, tämähän kun on lähes joka päivä siinä käden ulottuvilla. Onneksi, muutenhan maailma olisikin tosi nyrjällään eikä millään olisi väliä eikä tarkoitusta.

Tortut hyppäävät ruskettunein poskin uunista jääden odottamaan jälkiruokakahvia, sillä se Peppinjan toiveruoka, jauhelihakastike ja pottumuusi kun olisi syötävä ensin. Ja hartaasti se lapioidaankin. Mummi, sun muusis on parasta ikinä, huokaa Pinja ja mummi myhäilee, lähettää ohimennen kiitokset salaiselle reseptilleen.

Ulkona on jo hämärää, mutta lumi kutsuu, houkuttaa kieriskelyyn, vaikka puhelimenkin salaperäiset säikeet junnaavat, vetävät ja kiristävät. Iloiset huudot täyttävät pihamaan, joka kohta on myllätty perin pohjin, möyritty ja sukellettu.

Punaposkin iltapalalle, ja kun uni yllättää, nukkuvat aikuiset lapset omissa entisissä huoneissaan, Peppi nykyisessä itsenäisyydessään takkahuoneessa ja Pinja ukin ja mummin keskessä. Ehdottomasti siinä, vaikka mummi vähän välillä huokuukin.

lauantai 4. marraskuuta 2017

100 RUNOKIRJAA

Mediapinta järjestää Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi tempauksen 100 runokirjaa, johon osallistuin, olihan laatikossani uusia “runoja”, jälleen. Facebookin Silkkivirta-sivustolle olinkin niitä jo joutessani lisäillyt, silloin tällöin, samoin tänne VÄRSSYILYIHINI, kun ei voimia varsinaiseen tekstiin löytynyt. Tämä on kolmas julkaistu runokirjani tällä erää, vaikkei niillä mahdottoman suurta menekkiä tunnu olevankaan, runoilla siis yleensäkään. Silti jokin yllyttää niitä julkaisemaan, vaikka ihan hyvinhän ne siellä pöytälaatikossakin pärjäisivät.

Runoni kertovat oman elämäni tunnelmista, tunteista, unelmista, odotuksista, pettymyksistä, unista, miten vain, ja ne ovat toimineet oivallisina terapeutteina matkallani, sillä ilman tätä purkautumiskanavaa makaisin luultavasti jo matojen namipalana. Tosin hyödyllisenä sellaisena tietenkin, kiertokulkuun osallistujana, en kiellä, mutta kun tuntuu vielä jotain tekemistä tässä raadollisessa olemuksessanikin olevan odottamassa…

Verkkokirjakaupoissa näyttävät olevan myynnissä ja tilasin niitä itsellenikin, jos jollain sattuisi olemaan kiinnostusta niihin (kirjakauppojen kovaa hintaa vierastan, joten omakustannushinnan lisäksi toivon postikuluja, etten sentään maksumieheksi joutuisi, kuten tässä taannoin kävi). Ja kaipa niitä jotenkin saa myös “oikeista” kirjakaupoista, mikäli pyytää, samoin kirjastoista, ken tietää. No, nyt se on käsistäni pois ja saan taas keskittyä proosaan, joka on ollut uinumassa viitisen vuotta, mutta jos/kun aikaa vielä saanen, pääsen taas ratsaille. Pidetään peukkuja!

P.S. Tuossa kannessa ei näy niin selvästi se unikuva, jota tarkoitin: poutapilvethän kuvastuvat suosilmäkkeestä, mi luo yhteyden kehon, unen ja unelmien välille.

perjantai 29. syyskuuta 2017

SE LAIVA KUN MENI

Luulin menettäneeni kaiken.
Luulin jo luovuttaneeni.
Kuin salaman välähdyksenä raottui ovi
uuteen tulevaisuuteen.
Syksyn riemuvärit,
talven valkea hohde,
kevään liverrykset
ja kesän suloisuus.
Ne kaikkiko ovat vielä mahdollisia?

Se laiva kun meni.

maanantai 11. syyskuuta 2017

ELÄMÄNVIRTA

Päivä sulkee silmänsä,
aurinko sammuu
ja varjot hiipivät piiloistaan.
Elämänvirran kuohut ja pärskeet rauhoittuvat.
Sen pintaan peilautuneet pilvet kaikkoavat
ja niiden tilalle purjehtii Valon laiva.
Se joko hyväksyy mukaansa rannalla oottajan
tai lipuu epäröiden laiturin ohi,
hylkää matkaajan reppuineen.

Virta jatkaa kulkuaan.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

OLET ELÄNYT RIITTÄVÄSTI

Olet elänyt riittävästi,
kun toteat innostuneiden,
elämän opetuksiin ohjaavien nuorten enkeli-ihmisten
kertovan kuulijoilleen asioita,
jotka tiedät entuudestaan.

Asioita, joita sait ihan itsekseen kokemalla.
Asioita, joista et koskaan saanut palkkioita.
Asioita, joista nuo opastajat vetävät elantonsa.

Kun enkelit heidät ovat siihen ohjanneet.

Olet elänyt riittävästi,
kun menneisyyden ikävät hahmot menettävät merkityksensä
ja kun heidän manipulaationsa
ja ahneutensa ohittavat mielenkiintosi.

Olet elänyt riittävästi,
kun et kavahda kuolemaa,
elämäsi pelastajaa.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

RIKOTUN SYDÄMEN LAULU

Se hiipii jostakin,
syvältä.
Äänetön parkaisu,
kuristava huuto
tuskaa helmeilevässä yksinäisyydessä.

Joutsenlaulu
uskolle, toivolle ja rakkaudelle.

Turhat ovat askeleesi,
turha on katseesi,
turha odotuksesi.
Hengitystäsi ei tarvitse kukaan.

Rikotun sydämen laulu.

lauantai 27. toukokuuta 2017

UNEN HARHA

Istun näköalapaikallani.
Lämmin tuulonen hyväilee olemustani
ja hullaannun -

humahdan auringonkiloon.
Metsä huminoi. 
Järvi ilakoi. 
Se välkkyy sinisenä, kimaltaa, leikkii.
Sieluni soi,
sydämeni sykkii,
ja riemu, elämisen ihanuus räjäyttää.

Oi autuus! Oi taivas!

Kalvas aamunkoitto tunkee 
avonaisen parvekkeen oven raosta
ja unen harhat sammuttavat sydämen hehkun.

Se sattuu.
Kipeästi, niin kipeästi.



torstai 30. maaliskuuta 2017

HILJAISET SILLAT

Moneen vuoteen en ole pystynyt kuuntelemaan näitä ihanuuksia, säveliä menneisyydestä. Nyt, neljän ja puolen vuoden jälkeen tiivistin itseni kokonaisuudeksi ja kokeilin Hiljaisia siltoja.

Suljin silmäni, nousin jaloilleni ja tanssin. Hiljaa, pehmein askelin, jokaista askelta syleillen, rakastaen. Oli helpompi ajatella, että rakkaani oli juuri siellä tähtitarhoissa, tanssi kanssani ja piteli hellästi sylissään.

Enkä itkenyt. Menin vain peiton alle.


keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

MARJA

Kun tässä näihin elämää suurempiin asioihin syventyy, niin väkiselläkin pysähtyy viimeistään tähän juttuun. Minusta nimittäin ei olisi enää tuohon, mitä Marja jaksaa; uskon, että luovuttaisin ja tekisin kaikkeni, että pääsisin pilvilinnoihini mitä pikimmiten.

Vaikka sitkeästi elämän reunoilla olen viime vuosikymmenet rimpuillutkin, niin ei rohkeuteni eikä voimanikaan moiseen yltäisi. Ei enää. Marjan elämisenjanon ja -pakon on oltava jotenkin ylimaallinen, merkitsevä. Ihailtava. Ja sanomaa kantava.

Niinpä omat mitättömät katkeruuteni ja minua satuttaneet lähimmäiseni juoksutan suorin jaloin sinne keltaiseen likasankoon, laskiämpäriin. Räpiköitkööt siellä, vaikka eiväthän ne koskaan edes tule käsittämään, miksi!

Jaksamista, Marja! Jaksamista, koska sana tsemppiä vähäsen jo kulahtaa kieleen.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

INHIMILLINEN TEKIJÄ

Katsoin, kuuntelin ja myötäelin telkkariohjelmaa katsellessani. Kyyneleitä en enää vieritellyt, koska menneisyyden päälle olen kasvattanut arven, mi uppoaa ajan myötä kellarin pommisuojan viemäreihin.

Tuo kaikki nimittäin kuului elämääni pari vuosikymmentä sitten. Olen kertonut siitä viimeisimmässä kirjassani. Silloin ei vielä tiedetty, että moinen sairaus voisi olla oikeasti olemassa. Luultiin vain, että olin tullut hulluksi, mielisairaaksi, vajakiksi. Ei ymmärretty, että sielu, sydän ja mieli olivat vain väsyneet, uupuneet ja pirstoutuneet elämisen kuorman alle.

On hyvä, että näistä nyt jo sentään puhutaan avoimesti. Ja niin... minä selvisin kirjoittamalla. Samaa terapiaa käytän yhä.

tiistai 14. helmikuuta 2017

OLENKO MINÄ MINÄ?

Ystävä.
Sinä tunnet epätoivoni.
Sinä kannustat ja kehut, aiheettakin.
Sinä riemuitset onnistumisistani.
Eikö niin?
Ethän hiero käsiäsi selkäni takana, kun menetän jotain?
Ethän panettele minua yhteisille tuttavillemme?
Sillä minä en ymmärrä kieroilua,
en panettelua, en selän takana puhumista.
Olenko siis sinun ystäväsi?
Olenko se, jota tarvitset?
Olenko minä - minä?

lauantai 11. helmikuuta 2017

LENTELYÄ

Kehossani viipyilee yhä suloinen tunne, jonka aiheutti aseman odotushuoneessa sydäntäni läpiravistanut kokemus. Raiteidenpuoleinen ovi nimittäin aukesi ja sisään rämpsytteli ihana jono, jota yhdisti edellä kulkevan hoitajan pitelemä naru. Sitä puolestaan piteli viimeisenä kulkeva toinen vastuuhenkilö. Välissä töpsyttelivät nöpöläiset, joista jokainen piti kiinni naruun pyöräytetystä narupyörykästä. Ohjaaja muistutti taaperoille, miten ystävälliselle ovenaukipitäjälle sanottiinkaan.

Oi, miten tuttua - ihana muistosuihkaus menneisyydestä!

Ja niin lentelin muistoissani yhdestä jos toisestakin pikkuisesta suusta kaikuneiden kiitosten siivillä. Sydämeni suli. Tuntui, että se valui kaipuusta näiden pikkuryökäleiden keltaisten huomioliivien kiinnitysliinoihin, ja niihin taapertaviin lökäpöksyisiin ulkohaalareihin. Saisinpa vielä joskus olla osallisena niiden pukemiseen edes! Jutteluista ja sylissärutistamisista puhumattakaan!

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

HERÄTÄ SIELUSI SILMÄT

Kun luulet, ettei minua enää olisi,
herätä sielusi silmät ja tunne,
miten leijailen tähtisumujen usvapyörteiköissä
tai havisen kotikoivujen lehvistöissä,
miten henkäilen lempeiden tuulten kainaloissa,
viipyilen lasteni sydänten sykinnöissä
sekä lastenlasteni silmäripsien väreilyissä.

Sillä kaikissa niissä minä yhäti elän,
jatkan rakastamista
enkä lopeta koskaan.

LUETUIMMAT