Ihmeellistä.
Se nimittäin, kun katsoo tavallisia perheitä. Kumpikin puoliskoista kun saa viettää
aikaa omien ystäviensä kanssa, nauraa suu auki, halata, olla kaveri jopa toisenkin
sukupuolen kanssa. Ja kuskata yhdessä, vuorotellen, lapsiaan, seistä kentän
laidalla kannustamassa.
Ihmetyttää,
onko tämä todellista elämää. Voiko olla, koska en minä sitä tunnista. Vieraita
saa tietysti kätellä, mutta nauraminen ja hulluttelu, halaaminenkin – nou nou
nou, mahdotonta!
Noin ennen. Nyt osaan vain ihmetellä ja ihastella uutta elämää, johon silmäni ovat auenneet ja suunnaton
huojennus on astunut sieluuni. Siis näinkin voi elää? Vapauttakin on olemassa? Ja
se on kuulemma ihan normaalia!
Oi Luoja,
älä vain ota minua vielä pois! Rakkaus, sopeutuminen ja hyväksyminen. Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti