KULTAJUHLIA

Tänä keväänä juhlivat MM-kultaa maamme jääkiekkoilijat. Meillä 50 vuotta sitten ylioppilaiksi kirjoittaneilla on myös eräänlainen kultajuhla – olemmehan riemuylioppilaita.

Mieluusti kirjoittaisin tähän muisteluita tuolta keväältä, mutta yllättäen en pystykään siihen – en muistelemaan itsekseni sen kummemmin kuin kertomaan muillekaan.  Vielä seitsemän vuotta sitten olisin kirjoittanutkin, mutta elämä saneli toisenlaisen käsikirjoituksen. Olihan se kevät 50 vuotta sitten ihanan leijumisen sekä elämäni rakkauden löytymisen aikaa. Rupesimme seurustelemaan Hossan lomakylässä pidetyissä penkinpainajaisissamme.

Ne viime aikojen syövät eivät olisi estäneet menemästä riemuitsemaan vanhojen luokkatovereiden kanssa, mutta sisin pistää vastaan; en pysty kohtaamaan tiettyjä asioita – se vain satuttaisi.  (Ja juu, tiedän - olen yliherkkä ja varmaankin joittenkin mielestä tunnevammainenkin, mutta enhän sille itse mitään mahda eikä sille mahda kukaan muukaan; elämä on vain otettava vastaan tällaisena kuin olen ja sellaisena kuin se tulee...)

Niinpä kyseisenä juhlapäivänä  laitan – ehkä - valkolakin päähäni täällä nykyisessä kodissani ja koetan selvitä iltaan jotenkin. 

Toivotan niin Suomussalmen lukion vuoden 1969 riemuylioppilaille kuin myös tietenkin tämän kevään, 2019, ylioppilaille onnea, hyvää mieltä ja mukavia juhlia!

Toivon myös sopivan lämpöistä kesää kaikille sinne rakkaaseen Kainuuseeni!

IKÄVÄ

Kertokaa sille järvelle,

joka sinisin lainein siellä kotona

helmeilee,

että minulla on ikävä.

Kertokaa niille rannan koivuille,

jotka huojuvat hiljaa tuulten sylissä,

että kaipaan niiden huminoita.

Ja kertokaa vielä sille karhullekin,

joka porskuttelee järven yli,

että uneksin siitä.

Nuo kaikki muistot

värisevät sisälläni yhä.

Ne rukoilevat, kutsuvat ja vaativat

minua palaamaan.

Palaamaan kotiin,

unohtamaan ja hyväksymään

sekä heittäytymään ihanan Kainuuni

rakastaville käsivarsille.

Niin, minulla on ikävä.

SATUJOULU

Malttamattomat kädet repäisevät oven auki. Kiireiset tepsutukset, kärsimätöntä töminää. Mummiiii, mummiiii!

Mummi pistää uunin suuluukun kiinni, kääntyy. Tortut ovat vielä vaaleanruskeita, joten… Kaksi ennen niin pellavapäätä, mutta toinen nyt jo vähän rusehtunut, toinen iloisia punaisia raitoja hiuksissaan kukertaen ryntää mummin kimppuun ja halaa, halaa, rutistaa. Mummin sydän kierähtää puoli kierrosta ja hän osaa vaan painaa nämä maailman rakkaimmat otukset jouluiseen esiliinaansa, josta Peppi muinoin epäili, ettei mummilla olisi pikkuhousuja siellä alla… Väärä luulo, mutta pisti kuitenkin mummin laittamaan alushameen ihonväristen pikkareidensa suojaksi…

Äiti, iskä, eno ja ukki työntyvät sisään samassa ovenavauksessa. Mummi rientää heitä vastaan, halaa, supisee tervetulot. Se kun sattuu niin herkkään elimeen tuo lasten kohtaaminen. Ukille hän muiskauttaa vain, tämähän kun on lähes joka päivä siinä käden ulottuvilla. Onneksi, muutenhan maailma olisikin tosi nyrjällään eikä millään olisi väliä eikä tarkoitusta.

Tortut hyppäävät ruskettunein poskin uunista jääden odottamaan jälkiruokakahvia, sillä se Peppinjan toiveruoka, jauhelihakastike ja pottumuusi kun olisi syötävä ensin. Ja hartaasti se lapioidaankin. Mummi, sun muusis on parasta ikinä, huokaa Pinja ja mummi myhäilee, lähettää ohimennen kiitokset salaiselle reseptilleen.

Ulkona on jo hämärää, mutta lumi kutsuu, houkuttaa kieriskelyyn, vaikka puhelimenkin salaperäiset säikeet junnaavat, vetävät ja kiristävät. Iloiset huudot täyttävät pihamaan, joka kohta on myllätty perin pohjin, möyritty ja sukellettu.

Punaposkin iltapalalle, ja kun uni yllättää, nukkuvat aikuiset lapset omissa entisissä huoneissaan, Peppi nykyisessä itsenäisyydessään takkahuoneessa ja Pinja ukin ja mummin keskessä. Ehdottomasti siinä, vaikka mummi vähän välillä huokuukin.

TILINTEKOA

Minua on kielletty puhumasta. Enää en siitä välitä, sillä enhän tiedä, onko minulla päiviä edes jäljelläkään mahdolliseen tilinteon tekemiseen asti. Tärkeintä lienee, että jokainen joutuu jotenkin vastuuseen teoistaan, olipa se sitten oikeuden tai kanssaihmisten silmissä. Kenenkään ei pitäisi saada olla näennäisen aseman suojissa, sillä totuuden tulee paljastua eikä väärää syyllistä pidä esille asettaman.

TAIVAS ON AUKI?

Syyspihlajat punertavat. Kaupungissakin. Mökkini ihana pehmeys yhä yllättää iltaisin. Siis se, mi oli ennen, muisto siitä. Muutaman vuoden se vienee, se elo/syys/lokakuun tähtien vyön uskomattoman upea näky, rantaan ajautuneitten ihmistä muistuttavien puupökkelöiden muisto ja.... Ja ja ja...

Joskus ehkä vielä pystyn antamaan anteeksi. No, en ehkä ennen tähtiin nousemistani. Mutta jos pystyn, niin - TAIVASHAN ON SILLOIN AUKI! Ja sieluni vapisee vapauttaan, pudotettuaan itseään vahingoittavan katkeruuden paulan.

SUMUA JÄRVEN YLLÄ

Auringon kultainen siipi pyyhkäisee varoen yöksi viilentyneen järven kalvoa, jonka tuskin havaittavat väreet liplattelevat unisina rantaan. Se kutittelee hellästi varttaan ojentelevaa maanpintaa, havahduttaen, herätellen.

Karhu kohottaa laiskasti luomiaan ja haroo katseellaan ympäristöä, miettien hajamielisenä, jokohan se eilinen kopsuttelija löytyisi. Silloinhan se oli laikkuisin turkein jolkotellut määrätietoisen näköisenä kohti rantamökkiä, silmissään erämaisen pihan kukkivien penkkien koukuttava kuulto. Järven sumusta raukeat käsivarret ojentautuvat kimallellen kultasiipeä kohti ja sulautuvat hiljaa sen suloiseen syliin.

Viimeinen viipyvä silmäys, nurin muljahtaneen sydämen syvimmästä lähteestä tuikkivaa kipeää kaipausta tulvillaan sulkee sisimpääni kaiken tuon jättäessäni jäähyväisiä pienen maailmani rakkaimmalle maisemalle. Katse hyväilee punaista mökkiä, nurkastaan vajonnutta aittaa, jyrkkäreunaiseksi losahtanutta rantaa, sadeveden kuorruttamaa venettä, historiaa sykkivää saunaa, puista kiikkua, sammaloituvakattoista tsasounagrilliä, haaveita tulvivaa näköalapaikkaa, ja, niin, koko tonttujen, peikkojen ja keijujen täyttämää maailmaani ... 

Jää hyvästi, kotiranta! Jää hyvästi Kainuu! Minun Kainuuni.

SINÄ OLET MINUN SISKONI

Tämä ei korvaa puhetta eikä runoa, tämä on vain minulle tyypillistä tarinointia, pintapuolista muistelua, joka sisältää aineksia molemmista - on siis noiden kahden ansiokkaasti sekoitettu kummajainen. Sisareni toivoi runoa synttäreilleen, mutta tunteiden kirjo ei sitä suoranaisesti sallinutkaan, vaan sisältäni suoltui seuraavaa:

Makalle 26.6.2015

Kuljen ruohottunutta, lähes umpeenkasvanutta polkua, mökkejämme yhdistävää. Muistoissani helisevät kirkkaat lastenäänet, joihin kaiku vastaa milloin kallioilta, 

milloin rannalta tai kotipihalta. Haikeus kaivautuu rintaani. 

Se pusertaa sydäntä, ja ikävä riipaisee käsittämättömän kovalla kouralla. Autius ympärilläni kumisee ontoin lyönnein ja muistot sitovat seppelettä kulmilleni. Sillä äänet ovat vaienneet - mökkiranta on tyhjä ja hiljainen.

Aina näin ei ole ollut. Vilkkaan sisarusparven kupeista on versonut vähintäänkin yhtä eloisia lapsosia, jotka aikoinaan juoksentelivat ja mekastivat näillä samoilla rannoilla. Nyt he juoksentelevat ja mekastavat jo pitkin maailman rantoja, ja kaksi meistä viidestäkin on siirtynyt Suureen Tuntemattomaan, joten jäljellä on enää kolme siskosta taivaanrantaa tavoittelemassa.

Eihän meillä silloin muinoin, elämämme alussa ollut talouskoneita, ei ollut myöskään telkkaria, ei kraanavettä eikä edes sähköä, rahasta puhumattakaan, mutta mihin niitä olisimme tarvinneetkaan? Meillähän oli koti, vanhemmat, vaatteet ja ruokaa. Oli myös ylös seinälle istutettu radio, ettemme olisi sitä kouhottaessamme särkeneet. Ja mikä tärkeintä, meillä oli toisemme. Mistä muusta olisimme osanneet edes uneksia? Voiko elämältä enempää pyytääkään?

Me tytöt saimme joka vuosi kaksi uutta pyhämekkoakin, äidin lapsilisillä ostetusta kankaasta jouluksi ja äitienpäiväksi ompelemaa, jolloin entistä pyhämekkoa oli lupa pitää arkenakin, kunhan muisti pistää essun sen suojaksi.

Leikkikalutkin löytyivät omalta pihalta. Samoin leikkikoti, jossa koivun juurten välinen alue esitti pirttiä, sen viereinen kamaria, ja kukin vuorollamme sisäistyimme perheen isään, äitiin tai lapseen. Isä lähti kirves tai viikate olallaan töihin, vihellellen – se viheltäminen oli jostain syystä tärkeää, vaikka se tuppasi naurattamaankin - äiti jäi hoitamaan kotia, lapsia ja karjaa. Harmaa tykinammuksen suojus toimi kaksireikäisenä hellana, muhkurainen punakeltainen kattila keitti kivipottuja, harmaankirjava pannu kahvia, ja kävyt tikkujalkoineen laidunsivat lehminä, lampaina, hevosina ja possuina. Näen tuon kaiken elävästi silmissäni vieläkin.

Myöhemmin minusta tuli lukutoukka, joka ahnehti kaiken mahdollisen niin naapuruston hyllyiltä kuin koulun kirjastostakin, mutta te Upan kanssa leikitte nukeilla varmaan vielä viisitoistavuotiainakin.

Nuoruus kultasi ja sokeroi puutteet, sillä se toi luoksemme Hänet, ja sydämen läpi käyvän Rakkauden. Sen ehdottoman. Ainoan. Niin ainakin luulimme silloin, sillä olihan se niin uskomatonta, että joku tykkäsi meistä viheliäisistä niin paljon, että halusi perustaa perheen kanssamme, joten pakostakin siihen hurmaantui. Ajatukseen onnesta ja vaaleanpunaisten haavepilvien päällä tanssahteluista.

No, kukin meistä vuorollaan koki sen, onnensa ja menetyksensä. Mutta sinulle sälytettiin raskain taakka; sinulta temmattiin yllättäen pois lapsi, ja vähän myöhemmin järisi maailmasi uudemman kerran, huolimatta uskostamme, että kaiken SE kestää. Rakkaus.

Elämäsi pohja oli kadonnut, mutta vaikka yöt uursivatkin lattiaan reittejään, sinulla oli työsi ja työtoverisi, jotka kannattelivat sinua arkipäivät, pitivät pystyssä aamusta iltaan. Samoin lapsesi seisoivat rinnallasi. Tukien.

Ja ehkä juuri siksi sinä jaksoit kantaa minuakin, koditonta, mieron tielle joutunutta.

Otit minut vastaan avosylin, kun laskeuduin asemallesi tyhjänä, sammunein silmin ja pirstaleisin sydämin; se unelmiemme ehdoton rakkaus oli minullekin muuttunut vastakohdakseen.

Tarjosit kotisi kodikseni, kävelytit, kuuntelit, kiehuit vuokseni ja itkit kanssani. Enkä unohda sitä koskaan.

Ja vähitellen, askel askeleelta, hetki hetkeltä, öittemme ja päiviemme kiertoon löytyi loimia, siteitä, jotka kutoivat toivoa ja tulevaisuutta.

Mutta nyt me kolme siskosta, nyt me entistäkin enemmän osaamme arvostaa läheisyyden sidoksia ja pitää tiukasti yhtä. Ja niin kauan kuin sydän lyö, me pidämme. Luoja siinä meitä auttakoon ja armahtakoon! Kiitos, että näin on.

Hyvää syntymäpäivää, sisko!

OTA SYLIISI VIELÄ

Taas yksi vuosi selätetty. Ja tänäkin aamuna jaksoin lojua vuoteessani peräti neljään saakka. Linnut helisivät ja huiluilivat työntyessäni ulkotöihin. Hiiren pahukset ovat keksineet käymäläni murasankon ja kulkevat siitä levittelemässä muhia pitkin lattiaa. Joka kerran sinne poiketessani on lakaistava niiden jäljet ja pöläytettävä matto. Viime vuosina niitä pikku tuholaisia ei ole paljonkaan näkynyt, kiitos kenties silloin tällöin vilahtelevan vikkelän ranta-asukin. Minnehän sekin nyt sitten liekään joutunut, koska hiirulaiset uskaltautuvat koloistaan toisten kömmänöihin? No, kohtahan se uusi kompostikäymälä onkin laitettava, joten jospa vielä tämän kesän jaksan käydä valtataistelua mokoman vikisijän kanssa.

Pari tuntia reipasta ulkoilua, sitten pirskautteli pikkuisen lämmintä vettä taivas. Vein sisareni mökin räystään alle saunan toisen vesisaavin, että hänellä olisi edes vähän siivousvettä lomille tullessaan. Liiteriä järjestelin joutessani, kuunnellen samalla rauhoittavaa ropinaa katolta. Vene huilaa rannassa ja oottaa soutajaansa jo malttamattomana. Mutta nyt ei ole soutajalle oikea hetki, sillä kallioilla kiipeily sekä rannalla rimpuilu ja pujottelu tuntuu jo jäsenissä, joten olisiko nyt luovutettava hetkonen aamu-unosille?

Oli hyvä juhannuksen aika. Mökillä.

KESÄ?

Rantasauna. Laineet kutsuvat, mutta en uskalla, koska olen yksin. Sinänsä siinä ei mitään, mutta ikävää lapsille, jos...

Istun kiikussa. Aurinko hyväilee ja pälyilee. Tuuli kuiskii korviini muistoja, niitäkin, joita en välttämättä haluaisi muistaakaan.

Mutta nyt rauhoittava pilvi kietoo minut syliinsä ja elän taas. Ja koska täällä ei kasva mikään, istutin kukkia ilokseni. Ainakin kesän ne kestävät.

NORMIAAMU

Latausjohdot ovat jääneet kotiin, joten en saa kuvia tähän. Kai se puhelimella jotenkin onnistuisi, kun vain malttaisin opetella, mutkun tämä on niin kärsimätön, tämä minä...

Päivä puhkeaa taas kukkaan normaalin ihanana mökkiaamuna. Aurinkokin kiskoo itseään taivaalle, on lähes tyyntä, vain pienet aallot juoksentelevat järvellä. Minun ihana mökkini uinuu vielä, kohta herättelen sitä takkatulella ja luulenpa, että aamusaunakin olisi kohta paikallaan. 

On tämä ollut minulle niin voimaannuttava paikka vuosikymmenten ajan, etten ilman katkeruutta tästä irtoa. Vaikka tiedän, että katkeruus syö ja kalvaa, niin ehkä vuosien päästä senkin hyväksyn. Tämä kuului minun tämänkertaiseen elämääni.

Huomenna vien uusimman kirjani Suomussalmen kirjastoon, ellei sitä ole vielä siellä. Ja torstaina Kajaanin. Siinähän on pääasiassa tästä mökistä historiaa. Rakasta. (Se kirja on muuten lainattavissa e-kirjanakin.) 

TÄSTÄKÖ MINUN ON LUOVUTTAVA?

Tuulee, tuulee, tuulee. Myrskyää. Yskin. Röhin. Takki päälle ja kintaat kätteen. Vene heittelehtii, raukka, rannassa, nykäisee tuntuvasti rantaportaita. Siirrän sen pehmeämpään olotilaan. Siunailen ja pärskähtelen, kun millään eivät jalat jaksa takertua äkkijyrkkään rinteeseen. Pitää kiertää maan kautta. Ja sitten pujotella taas alas... ja ryöhältää pensaikon läpi. Voi keesumanjee, pitääkö tämän jatkua koko loppuelämän? Eikö koskaan löydy lepopaikkaa?

Tänä aamuna, kuin leikaten, sekä tuuli että yskä ovat poissa. Esittelen sisareni pojan mökkiä ostajaehdokkaalle enkä saa ovea lukkoon. Ihana veljentyttärenpoika saa sen lopulta lukittua ja kohta hän hurauttaa jeepillään pihalleni. Tuutko syömään illalla meidän kanssamme? No, tämä paukapää on ihan äsken kiskonut kitaansa eilisestä jääneet kyljykset eikä hingu enää muuta. Toisen kerran sitten, onhan tässä kesää. Ja olen taas yksin... Kun en tahdo tunkeilla.

Ja silti Sininen lenkki höyryää takassa. Ilta-aurinko kimaltelee ja välkehtii aalloilla. Tästäkö minun on luovuttava?

JA MINÄ MUISTAN

Ne takertuvat varpaisiin. Muistot.

Ne pistävät havunneulasverkkoina jalkapohjiin.

Ne lennähtävät tuulen riepottamien lehtien selässä olkapäille.

Ne huuhtoutuvat sateen salattuina kyyneleinä ihon alle.

Niitä ei pääse pakoon,

sillä kesän jokainen henkäys kantaa viestiä.

Muistatko?

Ja minä muistan.

Muistan kirveen kalkkeen ja maalin tuoksun.

Muistan vanhain saunahirsien pehmeän kutsun ja ensimmäisen sydäntäyteisen yön oman orren alla.

Muistan lasten naurun ja takan räiskeen.

Muistan myös tummien päivien viileät varjot ja niiden hyiset katveet.

Niitä en pääse pakoon, joten kätken ne sydämeeni ja vien - sitten joskus - mukanani kuun hopeiselle sillalle.

Sieltä sirottelen niitä tulevien sukupolvien tajuntaan ja kuiskaan: Minä muistan.

IHANA, NIIN IHANA SE ON

Ihana, niin ihana se on. Tuo näkymä, mi silmiini siintää.

Tuulisten päivien jälkeinen täystyven - ei lehden liikahdusta, ei aallon aaltoa eikä väreen värettä. Vain taivaan peili, jonka kuvajaisessa pilvet tälläilevät itseään, vetävät mahanahkojaan sisään näyttääkseen vieläkin eteerisemmiltä kuin ovat.

Sillä aurinko kuultaa jo niiden harsopukujen lävitse, ja malttamattomin mielin odotan sen esiin hivuttautumista. Odotellessani katselen varhaisen kalastajan veneen kulkua, kuuntelen airojen kitinää ja katiskojen loiskahduksia.

Kiikun takaisen koivuhaarakkeen pesään muuttanut lintu ylistää verkalleen heräävää kesäpäivää. Piisp piisp piisp se veisaa, ja metsässä musisoi taustakuoro. Tottelisikohan se, jos pystyttäisin sille kieltotaulun?

"KIIKKUUN KAKKIMINEN KIELLETTY!"

 Nautin mökkini erämaisesta pihasta, sen siisteydestä ja karusta kasvustosta. Tonttuja, oravia, siilejä, sammakoita ja kilpikonnia piilottelee siellä täällä koruttomien kalusteiden lomassa.

 Mitä muuta minä muka kaipaisin?

Onhan tämä niin täysi vastakohta kaupungin tyhjyydelle.

SÄIKEET KATKEILEVAT

Tuulikello kilkattaa. Tasan kuusi. Jälleen. Mökkiseudun herätys(t)aika. Hrrr, on kylmä, mutta ei auta, on näitä säitä kestetty ennenkin. Säntään aitasta mökkiin läpi sen seitsenten tuulten, ja tuikkaan tulet takkaan. Saunan vesi on vielä haaleaa aamupesuun, järvimahdollisuutta en edes harkitse.

Istahdan puiseen kiikkuuni palloksi pakattuna. Ähäkutti! Sopii tuulten nyt temmeltää. Aurinko pilkahtaa pilvien raosta ja heti tuntuu lämpimämmältä. Ihanaa, että sain eilen jo kaiken siivottua! Tyytyväisenä kierrätän katsettani pitkin pihaa, mutta äkkiä tuntuu kuin katselisin sitä vierain silmin. Mitä nyt? Mitä minä täällä teen? Ei kalska kirves, ei kaiu puheen sorina, ei helise nauru, korvissani jytältää vain oman sydämeni raskas soutu, kipeäätekevä hätäinen jyskytys.

Onttous valahtaa sisälleni odottamatta. Alanko vieraantua kotimaisemistani? Mikä ihme tuo olisikaan? Eihän täällä oikeastaan ole minulle enää mitään. Ei odotettavaa, ei annettavaa, konemaisesti läpivietyjä päiviä vain. Ennen niin ylitsekäymättömän rakas mökkini ei merkitse enää mitään? Tunnesiteiden säikeet katkeilevat. Sisimpäni on tyhjä.

Sääli ihanaa mökkipaikkaani! Miten sen käy, ellen jaksa tai halua tänne enää? Rakastaako, huoliiko sitä kukaan, vai jääkö se yksin harmaantumaan, ränsistymään, lahoamaan?

AITAN KÄTKEMÄKSI

Silmät rävähtävät auki. Venyttelen, kehrään tyytyväisyydestä; olenhan kotona jälleen. Kännykello näyttää tasan kuutta. Liiterissä lehtihara värisee riemusta kun noukkaan sen käsiini ja alan rapsuttaa. Ruoho on kasvanut aika tavalla, no, niissä paikoissa ainakin, missä sitä nyt erämaamökin pihassa yleensä kasvaakaan. Aurinkoi ja tuuloi puuskittaisesti, onneksi se aurinkoi on voitolla eikä tuuloi pääse tunkemaan käpäliään kehooni.

Putkesta ei tule vettä. Rämmin kalliokolon hetteelle, pakotan putkensuun jäämään pinnan alle ja ilmaan letkun takaisin kaahuroidessani. No sitä vettä ei tule vieläkään, joten imaisenpa ilmat pois estämästä. Kurlutusta sieltä kuuluu, joten tulossa se on. Vedän syvään imaistessani kerran, toisen ja kolmannenkin - ja vetäisen samalla ryöpyn sisääni. Yskin, pärskin ja yökin; olen hukkua. Putkeen, kuivalla maalla!

Järvivesi on kuitenkin  kaikkeen pesuun pehmeämpää kuin hetevesi. Poikani poikossa ollessa pitämät kumpparit ovat jo haprastuneet ja päästävät järven sukkiini sankkojen kanssa kahlatessani. Lämmitän veden ja rätti heiluu.

Kolmetoista tuntia myöhemmin (13 taitaa olla onnenlukuni, tai kohtalon tai jotain...) istahdan vastapestyn saunan lauteille, vilvoittelen välillä terassilla ja ihailen auringon kimaltelua aallokossa. Nyt järvi ei kutsu, ei houkuta syliinsä, mutta tokko pääsisinkään sinne, sillä selkä ja jäsenet natisevat, valittavat, kipuilevat ja huutavat peiton alle. 

Päivä on hujahtanut ohi huomaamatta paastoten, joten jotain pientä pannulla ensihätään, ja sitten antaudun aitan kätkemäksi. Humahdan tyhjyyteen.

MIKSET AIEMMIN TULLUT?

Lähden matkaan unisin silmin, jännittynein mielin.

Ajan, pysähdyn, ajan. Uskallanko kuunnella radiota?

Uskallan. CD:tä? Ehkä, jos nyt kokeeksi, varovasti...

Matti ja Teppo. Silmiin hiipii käsittämätöntä usvaa.

No, ulkonahan sataa...

Mutta ei kai sateen pitäisi päästä poskilleni, eihän?

Paljon pysähdyksiä, kahviloita, myymälöitä, tankkauksia.

Tutulle tielle kääntyessäni käsittämätön ahdistus rutistaa, ja niin pesen taas osan tietä matkatessani.

Kolmetoista tuntia kestäneen urakoinnin jälkeen matelen tuttuun pihaan. Ilta-aurinko paljastaa mökin loukkaantuneen olemuksen.

Mikset aiemmin tullut?

Piha on haravoimatta, aitta täynnä tavaroita talvelta piilossa,

mökki itse etäinen, viileä, järjestystä elämäänsä huutava. Sekin...

Anteeksi, armastettuni, olin lapsenlikkana, en päässyt aikaisemmin, vaikka sydän huusi ja ikävöi...

Mökki tyytyy siihen ja vaikenee.

Puhdistan makuusopen, petaan, ja pätkähdän uneen. 

JAHKA JALKANI JOUTUVAT

Lintujen laulu ravistaa sydämeni jäisistä peitteistään,

sulattaa roudan, avaa patojen luukut.

Kanssa pääskyjen se lennähtää pohjoiseen,

rakkaan järveni rantamille, pienen mökkini portahille.

Mökkiranta odottaa.
Syli avoimena.
Käsivarret syleilyyn levitettyinä.

Kyllä minä tulen.
Jahka jalkani joutuvat;
ne kun eivät aina ennätä sydämen kyytiin.

UINU MÖKKINI, UINU

Uinu mökkini, uinu,
kesäksi voimia kerää.
Kun luontosi ihana herää,
me kohtaamme taas,
jos niin sallitaan!

Kesän viimeiset karsinogeenitankkaukset

Talvilepoon

Näkemiin, saunaranta

Väsynyt rantavahti


"Illat sammuvat kylmään hämäryyteen..."

KAUPUNGISSA TÄTÄ TAIVASTA EI OLE

Järvi lepää liikahtamatta, peilikirkkaana kimaltaen. Aurinko kultaa kotiniemen ja henkäisen syvään pysähtyessäni tutulle rantatöyräälle.

Vesi on karannut kauas, sen luo päästäkseen on tipsuteltava tovi pitkin niljakasta "noatikasta" *, ja sen teemmekin saunaa lämmittäessämme. Saaviin vain varoen kauhalla veden pintaa pyyhkäisten, ettei pohjamura nouse mukana, kaikkiin liikeneviin käsiin sankot, kädet ripoihin ja sitten kohti rantaa. Laiturille kipuaminen vaatii omat rituaalinsa, mutta sekin onnistuu, pariin otteeseen peräti. Kun tuli herkuttelee viimeinkin pesässään, hoksaamme, että vaivattomampikin tapa olisi ollut saapuvilla; vesijohto toimii sittenkin vielä, kun kokeilumielessä, ihan vain huvikseni, väännän hanan perille asti auki!

Tähtikaton alla kylvemme, no, lähes, saunan katon alla se kylpy vain on varsin paljon lämpimämpää ja jopa järkevämpääkin... Mieli halaisi lokakuisen järven syleilyynkin, mutta armoton pimeys, kaltevan laiturin liukkaus sekä maisen noatikkamatkan pituus pysäyttävät, joten tyydymme taaplaamaan ilman hyistä kylpyä mökille takaisin, pysähtelemme ja pyörähtelemme ihailemaan ihanaa tuikemerta yllämme. Olen näkevinäni revontulten väikkeen vastaisen rannan taivaalla, ja vaikka tiedän, ettei tähdistä minun kamerallani kuvia saada, näppäilen silti, haltioissani kaikesta tästä loisteesta. Kaupungissa tätä taivasta ei ole.

Illalla pakastuu, jääkiteet kimaltelevat ulkokynttilöiden valaisemissa lehtikasoissa. Siinähän ne minun kadoksissa olleet timanttini tuikkivatkin, turhaan niitä maailmalta olen etsinytkään...

Aamulla sataa. Käsitaasan veden pinnassa helähtelee jää.

* jalan alla notkahteleva savi/hiekka/muta -sekamelska

SFÄÄREISSÄ TAAS

Perillepääsy korvaa taas pitkän ajomatkan tuoman uupumuksen. Astun pihapiiriin ja huikkailen sinne tänne. Aitta hymisee hiljaisen tervehdyksensä, keinu narahtaa kutsuen, mökki reuhauttaa riemukkaan rehvakkaasti ovensa sepposen selälleen, ja takka pyytää tulta.

Kierrän tervehtimässä koko mökkimaailmani. Aalto lyö rantaan verkkaisesti, veneen kokkaan on sade muodostanut oman lammikkonsa, puut suhisevat vaimeasti ja orava nököttää kannon päällä käpy käpälissään. Kukat leimuavat yhä, niiden ympärillä riemuitsee keijuperhe. Tontut keräävät valoa kennoihinsa näyttääkseen illan tullen tietä tsasounaan, saunalle, liiteriin, huussiin.

Saunan pukuhuoneessa odottavat viime kerralla kyhäämäni vihdat, ne melkein oikeannäköiset. Iltamyöhällä ihana tuoksu täyttää ilman, kun kannan yhden niistä lauteille, kastan veteen ja lasken hetkeksi kiuaskiville. Ropsutus selkään, masuun, jalkoihin. Aauuh... Lämpö, rakkaus ja kotirannan hellivä syleily kohottavat sieluni upeisiin sfääreihin. Jälleen kerran.

Kiitos soi koko olemuksessani. Nyt osaan kiittää hirvittävästä talvestakin; sainhan korvaukseksi jotain näin suurenmoista - ihanan aurinkoisen, mökkitäyden kesän! Kiitän myös enkelistä, joka minulle lähetettiin. Ahdistus on poissa.