Karhu kohottaa laiskasti luomiaan ja haroo katseellaan ympäristöä, miettien hajamielisenä, jokohan se eilinen kopsuttelija löytyisi. Silloinhan se oli laikkuisin turkein jolkotellut määrätietoisen näköisenä kohti rantamökkiä, silmissään erämaisen pihan kukkivien penkkien koukuttava kuulto. Järven sumusta raukeat käsivarret ojentautuvat kimallellen kultasiipeä kohti ja sulautuvat hiljaa sen suloiseen syliin.
Viimeinen viipyvä silmäys, nurin muljahtaneen sydämen syvimmästä lähteestä tuikkivaa kipeää kaipausta tulvillaan sulkee sisimpääni kaiken tuon jättäessäni jäähyväisiä pienen maailmani rakkaimmalle maisemalle. Katse hyväilee punaista mökkiä, nurkastaan vajonnutta aittaa, jyrkkäreunaiseksi losahtanutta rantaa, sadeveden kuorruttamaa venettä, historiaa sykkivää saunaa, puista kiikkua, sammaloituvakattoista tsasounagrilliä, haaveita tulvivaa näköalapaikkaa, ja, niin, koko tonttujen, peikkojen ja keijujen täyttämää maailmaani ...
Jää hyvästi, kotiranta! Jää hyvästi Kainuu! Minun Kainuuni.
