keskiviikko 24. elokuuta 2011

PURSI, JONKA MÄÄRÄNPÄÄ ON SATEENKAAREN PÄÄSSÄ

Viime viikonloppuna jätimme jäähyväiset sydämeni siskon äidille, elinikäiselle ystävälleni ja mökkinaapurilleni. Hän oli vanhempieni ikäpolvesta toiseksi viimeisin kotiniemelläni.


Pilvet lepäävät raskaina niemen yllä.
Niistä putoavat kyyneleet huuhtovat
tyhjää pihaa,
              tyhjiä rakennuksia,
             tyhjää rantaa.

Sillä lautturin pursi on rannasta irronnut.
Pursi, jolle suunnan antavat Valkeus, Vapaus, Totuus ja Iankaikkisuus.
Pursi, jonka määränpää on sateenkaaren päässä.

Silti...
Järven laineet lyövät rantaan kuten ennenkin.
Järven syli ottaa vastaan kuten ennenkin.
Järven sini kimmeltää kuin ennenkin.

Siinä kimaltavat yhteisten vuosien muistot.

7 kommenttia:

mummeli kirjoitti...

Kauniisti muistit poismennyttä. Näinhän se vain on, laineiden liplatus jatkuu, vaikka rannan asuja poistuu.

A kirjoitti...

Ihana runo, Saturinoita<3

Otan osaa!

Sylviira kirjoitti...

Kiitos, mummeli ja Aili-mummo! <3
Niin monta on tuoltakin rannalta asujaa poistunut, mutta uusia on tilalle tullut ja niemi rantoineen jatkaa aina vaan...

Hymyilevä eläkeläinen kirjoitti...

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän alkaa arvostaa elämää mutta sitä vähemmän kuolemaa silti pelkää.

Sylviira kirjoitti...

Sen ilmiön minäkin olen huomannut: tuntuu kuin aika ei riittäisi kaikkeen mitä on suunnitellut ja vuodet vierivät kiihtyvällä vauhdilla ohi. Kiitollinen saa olla jokaisesta lisähetkestä.

Nyt osaa antaa arvoa ihan eri tavalla pienillekin asioille, ymmärtää ja hyväksyy paremmin ihmisten erilaisuudetkin. Ja tämän maallisen taivalluksen loppuminenkin alkaa tuntua yhä luonnollisemmalta ja hyväksyttävämmältä. Levolta.

Irja Viirret kirjoitti...

Tuttuja tunteita nämä itsellenikin ja miten nätisti sen sanoitkaan...

Sylviira kirjoitti...

<3

LUETUIMMAT