NORMIAAMU

Latausjohdot ovat jääneet kotiin, joten en saa kuvia tähän. Kai se puhelimella jotenkin onnistuisi, kun vain malttaisin opetella, mutkun tämä on niin kärsimätön, tämä minä...

Päivä puhkeaa taas kukkaan normaalin ihanana mökkiaamuna. Aurinkokin kiskoo itseään taivaalle, on lähes tyyntä, vain pienet aallot juoksentelevat järvellä. Minun ihana mökkini uinuu vielä, kohta herättelen sitä takkatulella ja luulenpa, että aamusaunakin olisi kohta paikallaan. 

On tämä ollut minulle niin voimaannuttava paikka vuosikymmenten ajan, etten ilman katkeruutta tästä irtoa. Vaikka tiedän, että katkeruus syö ja kalvaa, niin ehkä vuosien päästä senkin hyväksyn. Tämä kuului minun tämänkertaiseen elämääni.

Huomenna vien uusimman kirjani Suomussalmen kirjastoon, ellei sitä ole vielä siellä. Ja torstaina Kajaanin. Siinähän on pääasiassa tästä mökistä historiaa. Rakasta. (Se kirja on muuten lainattavissa e-kirjanakin.) 

KITSCHIÄ?

Koska niitä arvosteluja kirjoistaan on vaikea saada ilman näkyvää markkinointia ja lehdistölle tuputtamista (siis ei niitä mistään hyllyiltä automaattisesti tipahtele, ellei joku sentyyppinen harrastaja satu kirjojasi lukemaan ja antamaan mielipiteensä), niin itse ne on hankittava, muuten ei kirjoittaminen etene. Niinpä eräänä kevätpäivänä päätin pistää kaenuulaesen mitäpä se hyvejää -mentaliteetin hetkeksi syrjään ja räväyttää uhkarohkeasti postiin pari omakustanteista kirjaani.

Kiireesti, etten ehtisi katua (kuten niin monen muunkin asian joudun tekemään, vähän kuin itseltä salaa).

En minä tuloksia malttamattomana jäänyt odottamaan, tiesinhän, että kyllä sieltä jotain sanaa tippuu, joskus, kun on sen aika.

Ja tippuihan sieltä, muuan sana molemmista.

Mökillä oloaikanani oli kuin olikin postiluukusta tipahtanut kirjekuori, joka sisälsi pari paperisiivua.

Kiitos.

Seuraavana on arvostelu lapsuuteni ensiaskeleista kertovasta kyhäelmästä, siis eräänlaisesta muistelmateoksesta (Pihla-sarjan ensimmäisestä):

"Huttu Sylvi, Riihimäki: KIVI TÄHTIEN TAKAA

Fantasian ja maagisen realismin keinoja käyttävä romaani pienestä Pihlasta, joka löytää merkillisen sinisen kiven ja sen myötä saa ystävikseen tonttuja, peikkoja ja muita olentoja, joita perhe ei näe. Lapsen sadun ja toden välillä vaihtuva maailma on kuvattu kauniisti ja psykologisesti uskottavasti. Arkielämän kuvaus on konkreettista ja aistivoimaista. Erityisen mukava on lukea tasapainoisen perheen kuvausta; nykyään ei onnellista lapsuutta juuri kirjoista tunnu löytyvän, mikä on harmi."

*

Ja tässä arviointi koko loppuelämäni mullistaneesta teoksesta, jonka olisin jättänyt julkaisematta, mikäli olisin voinut edes hippusen käsittää, mitä se toisi. Nyt saa sen vaikutelman kuin kaikki julkaisemisen jälkeinen Haadeksen Manalassa viruminen olisi läpikäyty turhaan:

"Huttu Sylvi, Riihimäki: KIRJEET, JOTKA TUULEEN KIRJOITIN

Kielellisistä lahjoista kertova teos rakentuu pitkistä, polveilevissa lauseissaan proosanomaisista runoista. Tunnekylläiset tekstit rakkaudesta ja rakastamisesta ovat rohkeasti omaäänisiä ja voivat hyvinkin miellyttää romantiikannälkäisiä lukijoita. Runoutena kirja on – ehkä osin tarkoituksella – aikalailla kitschiä ja pintatasolle jäävä. Muoto on kuitenkin hyvin hallussa, joten eväät hyvien runojen syntymiselle ovat olemassa. Jatkossa ilmaisua kannattaa tuoreuttaa ja syventää, jotta runot vakuuttaisivat myös sisältönsä tasolla."

Että kitschiä... Hm...
Voihan se toki olla sitäkin jonkun mielestä, mutta onneksi moni kirjan oikeasti lukenut on ollut ihan toista mieltä. Rohkenenpa mainita tässä erään lukijan palautteena kirjoittaman mielipiteen, jossa hän vertasi erästäkin runoani Eeva Kilven palkittuun runoon ja tuumi, että se minun ylitti Kilven runon hienotunteisuudellaan mennen tullen... HIH. No, se lohduttaa, kuten sekin, että, Wikipedian sanoin, "jonkun esineen määrittely kitschiksi tai taiteeksi riippuu arvioijasta." 

No, runoteosten ensimmäinen palkinto meni Minna Härköselle Kajaaniin, entiseen kotikaupunkiini, ja Vuoden 2014 Möllärimestari Minttu Vettenterä on nykyisestä kotikaupungistani, joten en ainakaan huonossa seurassa ole ollut siellä enkä täälläkään! Sydämelliset onnittelut teille, Minna ja Minttu!

Ja kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan!

Ensi vuonna osallistun uudelleen. Ihan uhallakin.

KAENUULAESTA RUUVVINKEKSIJÄPORUKKOA?

Ihmeellisen epätodellinen tunne valtasi aamulla mielen. Olinkohan vahingossa jotenkin kvantannut talven yli, koska vaikutti siltä kuin olisin parhaillaan lukemassa mahtavaa aprillipilaa paikallisesta lehdestä.

Kainuuko muka köyhä, minun pieni rakas Kainuuni? Mitästä tyhjää! Ei se mikkää köyhä eikä kippeä ou, ei Kajjaani ainakaan, turhaan ne jotkut vanhusten ja lastenkin puolesta taistelevat tuppuroivat, näköjään, sillä jos kerran toiselta puolen moalimoa kannattaa tilata hyvänhintainen taideteos muutenkin ison tappelun takana olleeseen kylpylämonumenttiin, niin kyllä maar ne vanhuksetkin sun muut puutteenalaiset tarpeensa saavat runsain mitoin tyydytettyä. Vammitä? Muutenhan tässeioo mittää järkeä.

Eikö Kainuun kannatakaan tukea paikallisia ideoijia, ei sijoittaa kainuulaiseen taiteeseen, ei luottaa siihen, että maasta se pienikin ponnistaa? Voi itku!

Huippua tässä on vielä sekin, ettei niitä toisia ehdotuksia kukaan päässyt näkemäänkään, eivät niin kaupunkilaiset kuin eivät myöskään toiset ehdotuksensa jättäneet. No, nyt niitä kaikkia voi kuitenkin käydä vilkaisemassa kaupungintalon alakerran arkistossa.

Mut Kainuhun kansa, ah arpasi lyö, sillä kohtahan meillä on mahdollisuus pylläyttää nykyiset raadit ja heidän joukoissaan piilottelevat ruudinkeksijäneropatit ihan vaikka mihin pellepajaan takaisin, tai vaikkapa juuri sinne, missä se ruuti alun perin keksittiinkin.

En minä ilkeä tahdo olla, mutta niin usein olen surrut tämän Kainuuni retuuttamista toisesta älynväläyksestä toiseen, etten millään pysty pitämään sisälläni tätä epätoivon tunnetta, mielessäni pyöriviä loppumattomia kysymyksiä. Sillä vaikka muka parannuksia kuulemma tapahtuu koko ajan ja kaikkialla, niin miksi sitten pienet, vähäväkiset ihmiset kärsivät?

PIETARI BRAHEN KINTEREILLÄ

Kajaanin kauppatorilla kuhisee. Myyntikojujen ympärillä kiertelee väkeä. Torikahvilat ovat täynnä. Aurinko lempii, joen vesi välkehtii sinisenä, helluntailaisten kuoro helskyttelee  sydämeenkäyviä laulujaan. "Saanko kerran lunta valkeemmaksi..." 

Tapiolan päiväkodin lapset kukittavat nimpparisankarin patsaan ja esittävät hellyttävän moniäänisen vakuuttavasti pikkuisia runolauluja. 

Sitten kaupunginjohtaja 

Jari Tolonen toivottaa kansan tervetulleeksi ja hanurikerholaiset virittävät iki-ihanan Suvivalssin. 

Yritän pysyä tiukasti aloillani, mutta kengänpohjani ovat niin pehmeät, että ne keinuttavat "väkisin" vartaloani musiikin tahdissa ja sieluni huutaa... TANSSIIN!

Pietari Brahe saapuu Kristiina-vaimoineen, kertoo mitä kaikkea hän sai aikaan sen jälkeen kun oli perustanut Kajaanin kaupungin vuonna 1651. Hämmästelee väenpaljoutta, tuumii, ettei silloin perustamisaikoina tainnut koko kaupungissa olla niin suurta ihmismäärää kuin torilla nyt.

Pietari Brahe kertoo Kristiina-vaimoineen Kajaaninlinnan entisen vankityrmän paikalla mielenkiintoisia juttuja linnan ajoilta.  

Kun haitarikerho aloittaa repäisevän humpan, pieni osa meistä kuulijoista lähtee arvoisan pariskunnan perässä linnanraunioille. Minä ikuisena raunioiden luona väristelyjä kokeneena marssin toisten seassa, ahnehdin aina vain lisää ja lisää tietoa noilta ajoilta. Uskon jopa, että olinhan siellä minäkin, silloin joskus...

Myös Serafiina ja Posti-Stiina kertoivat omat tarinansa.

Tuulee aika vinkeästi raunioiden sisälläkin, päälläni on ohut pusero, joten ihan loppuun asti en jää kuuntelemaan Serafiinaa, haluan säästyä nuhalta, sillä seuraavana päivänä tulee Peppinja mummolaan! Lapset  puhkuvat innosta päästä mökille uimaan - sateessa...

HIKILENKKINEN

Pyrähdettiin Pöllyvaaran* pururadalla hikilenkkinen. Aikansa jäljessäni sauvoineen koikkelehdittuaan ja vauhtiani taivasteltuaan Hän tuumi, että juoksu on oikeastaan liian kovaa tuonikäiselle ihmiselle.

Haa, onko juoksukin muka ikään kuin ikään valjastettu, ikäistetty? Eikö tämänikäinen saakaan juosta?
No, enhän minä nyt niin paljon juoksekaan... Mitä nyt kuntosalin juoksumatolla ihan vähän vain ja pururadoilla, silloin kun muita ei ole näkyvillä. Eikä vauhtini kenenkään päätä huimaa, kaikkein vähiten minun; ehkä noin viiden kilometrin tuntinopeudella suhahdan. Enkä ohita ketään, yleensä minä olen se, joka ohitetaan.

Mutta hyvää se tekee, tärähtelyineen ja verenkiertoineen kaikkineen. Sydämenikin kipittää ihan kivasti kun se muuten vähän laiskanluihakka olisi. Joten minähän juoksen. Kerran pystyn siihen. Ja jaksan.

* Kajaanin Teppanassa sijaitseva ulkoilu- ja retkeilyalue. Sen luontopolun lahonneet portaat kaipaisivat kyllä kunnostusta, tuollaisina ne ovat vaarallisia.

KESÄTEATTERIA

Sukuloin vaihteeksi taas eteläisemmässä Suomessa. Peppinja oli yhtä hurmaava kaksikko kuin aikaisemminkin ja haikein mielin lähdin paluumatkalle. Poikkesinpa kuitenkin kesken kaiken sisareni luo Mäntsälään, jossa eilen pääsimme käymään Krapin kesäteatterissa. Sinne ajaminen oli varsinaista hakuammuntaa, mutta se jääköön meidän siskosten väliseksi seikkailuksemme - ajoissa kuitenkin istuimme ylimmällä penkkirivillä istuinaluset alla ja viltit korvissa, takaa nimittäin henkäili tuulonen niskaan.

Ohjelmistossa oli meneillään Muuan sulhasmies. Laulua oli aika paljon ja meno huvitusta täynnä kuten kuuluukin olla. (En muuten tiennytkään, että Sanna Saarijärvellä on NIIN hyvä lauluääni...)

Hyvillä mielin palasimme Mäntsälään ja kas kummaa; paluumatka vei huomattavasti vähemmän aikaa kuin menomatka. :D Täällä oli satanut sillä aikaa, mitä ei ole tapahtunut koko täälläoloaikanani, vaikka muualta maasta on viesti käynyt, miten aina sataa...

Mutta nyt oikein odottamalla odotan Kajaanin tapahtumia ja Ämmänsaaren kesäteatteritarjontaa, jahka sinne asti pääsen taas...

VIHDOINKIN!

Tänään pari vuotta kestänyt tuskailu päättyi: Kivi tähtien takaa sai uuden ilmiasun! Nyt se näyttää normaalilta kirjalta; sen liehureunat ovat asettuneet suoraan järjestykseen eikä minun enää tarvitse tuntea punastusta lähettäessäni sitä tilaajille. Vähän muokkasin korjattuun versioon sisältöäkin, joten nyt se on entistä ehompi. Vihdoinkin! Kiitokset Mediapinnalle!

Oman paikkakuntani lehdet eivät ole suuremmin lotkautelleet korviaan; olen heille ihan liian mitätön. Tosin Tyhjästä Kirjasta oli Kainuun Sanomissa sentään jonkinlainen toteamus, jonka kustantaja oli sinne lähettänyt, joten siitä kiitän. Arvosteluun asti lehti ei vaivautunut tälläkään kertaa. Syntymäpaikkakuntani lehti Ylä-Kainuu sen sijaan ei ole viitsinyt laittaa pienintäkään vinkkiä lukijoilleen tästä viimeisimmästäkään kirjasta edes, vaikka juuri siellähän luulisi innokkaimpien lukijoiden löytyvän - ainahan se oman paikkakunnan kasvatti kiinnostaa, yleensä.

No, ei haittaa, enhän koskaan julkisuuteen ole kaivannutkaan, mutta hiukan mitättömäksi lytätyltä minusta kyllä tuntuu. Ehkä kumpikaan lehdistä ei ole ollut edes kiinnostunut lukemaan kirjojani; taustalla kai pitäisi olla jonkin ison kustantajan arvovalta. Muualle arvostelukappaleita ei kai ole lähetettykään - en osannut uskoa muualla olevan kiinnostusta tuntemattoman kirjoittajan osittain omaelämäkerrallisiin lastenkirjoihin.

Mutta nyt aion kuitenkin käydä vaihtamassa sekä Kajaanin että Suomussalmen kirjastoihin uudet kappaleet, ne oikeat niiden liehureunaisten tilalle. Heti kun ehdin.

Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen; olenpahan edes jotain saanut aikaan ja läheisteni ja ystävieni kannustus riittää. Jatkan kirjoittamista.

"KUULKAA KORPEIMME KUISKINTAA?"

Jormuan lavalle illalla suunnattiin, vaikka molempien jalat vähän vaikeroivatkin. Minun siksi, koska takana oli jo parin tunnin kuntosalikeikka ja Hänen muuten vain.

Souvarit ja Kajaanin oma poika Heikki Koskelo pitivät meitä lattialla niin, että hädin tuskin ennätimme yhden kahvikupposen ryystäntään. No, sen minun kuppini taisi kuitenkin loppujen lopuksi joutua Hän kurttaamaan, koska en ihan mahdottoman suuri kahvin ystävä ole...

Koskelo lauloi yllättäen Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, twistaavalla tyylillä, ja koska lattialla oltiin, tanssimme - se tanssijalka kun vei, vaikka jotenkin epämääräisesti tuntuikin siltä, että tallasimme jalkoihimme jotakin meille kainuulaisille pyhää... Kuvittelin, miten Ilmari Kianto hätkähtää ja kääntyy kuuntelemaan, kuulemaansa uskomatta... 

Sitten hiipi epäilys mieleeni: Olenkohan jotenkin pikkusielu?

Ennen aikojaan sitten kuitenkin kotiin lähdettiin, koska Hän erehtyi jo toisen kerran arvostelemaan minun tanssijämäkkyyttäni; käsi ei ollut muka tarpeeksi jämynä. Ensimmäisen huomautuksen ohitin nielaisemalla, toisen jälkeen komensin nokat kottiin päin. 

Jossain se herkkänahkaisuudenkin/paksunahkaisuudenkin (?) raja sentään rikkoontuu...

HOUSUT PUTTOO, HOUSUT PUTTOO…

Seuraavaksi marmatusta, valitusta ja katkerointia. Provosointiakin...

Ennen oli mukava köllähtää yöjunan pikkuiseen kopperoon, kuunnella kiskojen tuudittavaa kolketta ja sen salaperäistä, kiihtyvää kuisketta housut puttoo, housut puttoo, uinahtaa sen turvalliseen ääneen ja herätä aamulla virkeänä oiki ajoissa ja ehtiä mihin tahansa oli menossakaan. Miten kätevää siirtyä paikasta toiseen ihan vain nukkumalla!

Nyt on kiskouduttava aamulla ylös älyttömän aikaisin, jos mielii puolen päivän maissa pääkaupunkiin ja vielä älyttömämpääkin aiemmin, jos sinne ennen puoltapäivää halajaa - silti myöhästyy kaikesta. Pitää matkata perille siis edellisenä iltana jo, nukkua kallis yö hotellissa, mikäli ei sukua ole lähistöllä ja sitten kyllä ehtii. Mutta mukavuus siitä on kaukana. Varsinkin kun ajattelee niitä, jotka Kajaanin ympäristökunnista lähtevät - tai sinne palaavat...

VR siinä kuulemma tarjoaa asiakkailleen parempaa palvelua... Miksi sitten ainakaan tästä asiakkaasta ei tunnu siltä? Kainuun raukoilta rajoilta ei enää pääsekään mutkattomasti eikä mukavan rauhallisesti köröttelemään, lukemaan rauhassa itsensä uniseksi ja uinahtamaan junan tarinointiin. Romanttinen köllöttely on historiaa. Eivät ne uudet vaunut samaan pysty, köllötykseen nimittäin, kun ne istumiseen on tarkoitettu. Muutaman tunnin nopeudesta nipistäminen ei mukavuutta korvaa.

Käytettäisiinhän me kyllä tietysti sitä lentokonetta, ja sehän se toosi sukkela olisikin, mutta se hinta, se hinta... Pitkään aikaan ei Finnairkaan ole tarjonnut niitä vähän alle satasen maksavia kädenojennuksiaan, joihin kyllä hanakasti tartuttiin silloin kun niihin mahdollisuus annettiin. Ja eikös sekin ole nyt harventanut vuorojaan? Toinen lentoyhtiö mainostaa kyllä halpuuttaan, mutta kun lippua ryhtyy tosissaan hankkimaan, hintahaitari venyykin ylöspäin ja lisämaksuja pullahtaa ja pullahtaa. En sitten ihan oikeasti tiedä, paljonko lento Kajaanista Helsinkiin tällä yhtiöllä maksaisi, koska olen vain koemielessä aloitellut sitä lipun hankintaa. Voihan olla, että olen väärässä. Se olisikin sitten mukava yllätys.

Tulee väkiselläkin mieleen, että nämä takapajulat (?) halutaankin tyhjentää. Muuttakoot asukkaat etelän maalikyliin, niin jopa joutuut joka paikkaan! Jo joutuu armas aika...

Miksihän se VR ei usko itse käyttäjiä? Väittää vain muka matkustajien lisääntyneen uuden systeemin myötä. Saattaahan se siltä näyttääkin, kun pannaan näyttämään! Mutta miksei se voi antaa edes yhteyttä Ouluun vaikka vain yhden makuuvaunun verran, liittää vain jatkoksi iltajunan hännille? Kokeiluluontoisesti edes? Armosta? Että reissaaja saisi rauhassa kellahtaa jo lähtiessä pitkäkseen tarvitsematta Oulussa keskiyöhön odottaa. Ei jummarra, ei jummarra…

Mieleen pyrähtää jopa epäilys, että kaikki asioista päättävät elimet eivät yksinkertaisesti vain ÄLYÄ, mitä tekevät. Vai lieköön niille kamalan tärkeää saada näyttää mahtinsa, osoittaa, kuka käskee ja mitä? Kun kerran ehdin jo sanoa näin, niin näin myös tapahtukoon! Päällikkö on puhunut! UGH. Hehän eivät itse ilmeisesti tarvitse kyseistä palvelua, joten hälläkö väliä? Ovat tainneet kaikki asua siellä mukavissa lököolosuhteissa alun perinkin, syntymäparkaisusta lähtien. Tai sitten joku muu maksaa lennähtelyt, tuskinpa he suosiolla junaan lähtevät puolta päivää reissaamaan. Kun eivät siihen ole tottuneet. Eikä tarvetta ole ilmennyt.

Mitä merkitystä sillä on, jos yhteys on jonkin verran nopeutunut, mutta mukavuus ja tarkoituksenmukaisuus kärsinyt? Eikö kuitenkin pitäisi yrittää miellyttää kuluttajia? Varsinkin, kun ajattelee, että kyseessä on nimenomaan Valtion Rautatiet, niin herää kysymys, miksei se palvele omiaan?

Ovatko ne etelän hetelmät niin paljon arvokkaampia kuin villin pohjoisen karut ja tuulten huuhtomat korpimarjat? Sillä eteläänhän kyllä kaikenlaisia mahdollisuuksia suolletaan. Tarpeettomiakin tästä vinkkelistä katsottuna.

Ja ne nykyiset pikakiitäjätkin piti tilata pohjoisen talvioloista mitään tietämättömästä maasta, niin että niitä hyytymisiä ynnä kaikenlaista muuta häikkää sattuu ja tapahtuu! O´oo, sanon lapsenlapseni tavoin. Vielä sekin! Eivät ne ennen niin usein junat myöhästelleet eivätkä kesken matkan hyytyneet. Oi niitä aikoja...

Oi oi, vitsit sentään - nyt uutisoitiin, että Kainuussa ruvetaan tekemään yövaunuja! Värkkejä, joita täällä itse ei pystytä käyttämään!

No, työtähän se tuo, hyvä puoli sinänsä.

Notta niin se moalima vaen pyörii ja pyörähtellöö...