Koska niitä arvosteluja kirjoistaan on vaikea saada ilman näkyvää markkinointia ja lehdistölle tuputtamista (siis ei niitä mistään hyllyiltä automaattisesti tipahtele, ellei joku sentyyppinen harrastaja satu kirjojasi lukemaan ja antamaan mielipiteensä), niin itse ne on hankittava, muuten ei kirjoittaminen etene. Niinpä eräänä kevätpäivänä päätin pistää kaenuulaesen mitäpä se hyvejää -mentaliteetin hetkeksi syrjään ja räväyttää uhkarohkeasti postiin pari omakustanteista kirjaani.
Kiireesti, etten ehtisi katua (kuten niin monen muunkin asian joudun tekemään, vähän kuin itseltä salaa).
En minä tuloksia malttamattomana jäänyt odottamaan, tiesinhän, että kyllä sieltä jotain sanaa tippuu, joskus, kun on sen aika.
Ja tippuihan sieltä, muuan sana molemmista.
Mökillä oloaikanani oli kuin olikin postiluukusta tipahtanut kirjekuori, joka sisälsi pari paperisiivua.
Kiitos.
Seuraavana on arvostelu lapsuuteni ensiaskeleista kertovasta kyhäelmästä, siis eräänlaisesta muistelmateoksesta (Pihla-sarjan ensimmäisestä):
Fantasian ja maagisen realismin keinoja käyttävä romaani pienestä Pihlasta, joka löytää merkillisen sinisen kiven ja sen myötä saa ystävikseen tonttuja, peikkoja ja muita olentoja, joita perhe ei näe. Lapsen sadun ja toden välillä vaihtuva maailma on kuvattu kauniisti ja psykologisesti uskottavasti. Arkielämän kuvaus on konkreettista ja aistivoimaista. Erityisen mukava on lukea tasapainoisen perheen kuvausta; nykyään ei onnellista lapsuutta juuri kirjoista tunnu löytyvän, mikä on harmi."
*
Ja tässä arviointi koko loppuelämäni mullistaneesta teoksesta, jonka olisin jättänyt julkaisematta, mikäli olisin voinut edes hippusen käsittää, mitä se toisi. Nyt saa sen vaikutelman kuin kaikki julkaisemisen jälkeinen Haadeksen Manalassa viruminen olisi läpikäyty turhaan:
Kielellisistä lahjoista kertova teos rakentuu pitkistä, polveilevissa lauseissaan proosanomaisista runoista. Tunnekylläiset tekstit rakkaudesta ja rakastamisesta ovat rohkeasti omaäänisiä ja voivat hyvinkin miellyttää romantiikannälkäisiä lukijoita. Runoutena kirja on – ehkä osin tarkoituksella – aikalailla kitschiä ja pintatasolle jäävä. Muoto on kuitenkin hyvin hallussa, joten eväät hyvien runojen syntymiselle ovat olemassa. Jatkossa ilmaisua kannattaa tuoreuttaa ja syventää, jotta runot vakuuttaisivat myös sisältönsä tasolla."
Että kitschiä... Hm...
Voihan se toki olla sitäkin jonkun mielestä, mutta onneksi moni kirjan oikeasti lukenut on ollut ihan toista mieltä. Rohkenenpa mainita tässä erään lukijan palautteena kirjoittaman mielipiteen, jossa hän vertasi erästäkin runoani Eeva Kilven palkittuun runoon ja tuumi, että se minun ylitti Kilven runon hienotunteisuudellaan mennen tullen... HIH. No, se lohduttaa, kuten sekin, että, Wikipedian sanoin, "jonkun esineen määrittely kitschiksi tai taiteeksi riippuu arvioijasta."
Voihan se toki olla sitäkin jonkun mielestä, mutta onneksi moni kirjan oikeasti lukenut on ollut ihan toista mieltä. Rohkenenpa mainita tässä erään lukijan palautteena kirjoittaman mielipiteen, jossa hän vertasi erästäkin runoani Eeva Kilven palkittuun runoon ja tuumi, että se minun ylitti Kilven runon hienotunteisuudellaan mennen tullen... HIH. No, se lohduttaa, kuten sekin, että, Wikipedian sanoin, "jonkun esineen määrittely kitschiksi tai taiteeksi riippuu arvioijasta."
No, runoteosten ensimmäinen palkinto meni Minna Härköselle Kajaaniin, entiseen kotikaupunkiini, ja Vuoden 2014 Möllärimestari Minttu Vettenterä on nykyisestä kotikaupungistani, joten en ainakaan huonossa seurassa ole ollut siellä enkä täälläkään! Sydämelliset onnittelut teille, Minna ja Minttu!
Ja kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan!
Ensi vuonna osallistun uudelleen. Ihan uhallakin.
