SAUNAAN

 Saunatarvikevati odottaa ovenpielipenkillä. Tuijotan telkkaria, väliin kelloa. Pitkä on odottavan aika. 

VIHDOINKIN! Vati käsivarrelle, lopposet jalkaan, hissi ja alimman kerroksen ovet. Pieni pyyhe pesuhuoneen oven eteen lattialle sekä kevyt kumimatto pesuhuoneeseen. 

Pesuhuone on iso, sen lattia on pitkä, joten matka lauteille on pelottava. Suihku, kiulu, löylyvesi ja lauteille itse hommaamiani pikkuportaita pitkin. Viivyn vain hetken, sillä sydän ei tykkää liian kuumasta. Joku näkymätön on nostanut vadista pesuharjan valmiiksi suihkutelineelle, en kummastele sitä yhtään, kiitän vain ja tartun toimeen. Pesu, huoahdus pukuhuoneen penkillä, ovien avaaminen käytävälle ennen vadin kanssa lähtemistä, hissi ja kotiovi. Vati ovenvieruspenkille, pyyhe naulaan kuivumaan, lopposet kaappiin ja saunavehkeet omille paikoillensa. Kampa, yöpaita ja sukat.

Kaikki tekemäni harkitsen tarkasti, en hötkyile, sillä tasapainoaisti on tärkeä. Se horjahti ensimmäisen syövän myötä eikä toinen syöpä mitenkään auttanut asiaa. Vasta silloin ensimmäisen syöpäleikkauksen jälkeen ymmärsin, että olin vanha, sitä ennen en edes ymmärtänyt ajatella asiaa, kuljinhan kuntosalilla, juoksin, uin ja tein mitä ennenkin. Paitsi tanssinut en enää. Se loppui kertarysäyksellä noin 8 vuotta ja 4 kk sitten.

VAUHTIMUMMIT JA KIPINÖIVÄT KINTUT

Poikkean illalla Granitin aukiolle kuuntelemaan kesäkonserttia. Tanssittava musiikki raikuu ja jalkapohjia kihelmöi. Voi, miten haluaisinkaan heittäytyä kokonaisvaltaisesti musiikin valtaan, askeltaa, pyörähdellä ja ilmaista tuntemuksiani rytmikkäin käsiliikkein! Mutta ikävä kyllä olen jo ilmeisesti ohittanut sen nuoruuden heittäytymishuuman, rohkeuden ottaa maailma haltuun ja tanssia, tanssia vaan niin että tuntuu, koska seison paikallani jalkojen tehdessä omia tahdostani riippumattomia liikahduksiaan.

Kun sitten Mamba-yhtyeen Tero Vaara ilmestyy lavalle ja aloittaa, tunnen suoranaista kipua siitä, etten saa/uskalla tanssia! Lähelläni hytkyy hillitysti suunnilleen omanikäisiäni kuuntelijoita ja mieleeni tupsahtaa äkillinen hulluudenpuuska. Mitä jos huikkaisin heille? Tytöt! Nyt jammaillaan niin, että kintuissa kipinöi! Hoh hoijaa, niinpä varmaan. VAUHTIMUMMIT JA KIPINÖIVÄT KINTUT? 
Niinpä pakotan itseni pois paikalta - miksi pitäisi kuunnella musiikkia, kun sen kuunteleminen ottaa näin koville?  

Välikössä koipeni tanssivat sittenkin hetken lähes ihan tietämättäni, kädet taiteilevat ja kehoni pyörähtää, mutta kadulle päästyäni polveni taas muistuttaa karusta todellisuudesta ja känkkään kotiin.

Miksihän aikuisen ihmisen, ikäihmisen vielä, pitääkin olla niin yliherkkä, ylitunteellinen ja kaikkea muutakin yli? Olen niin väsynyt siihen, että kun sitten joskus vihdoin viimein huokaan sen viimeisen huokaukseni, se lienee taatusti aito helpotuksen huokaus!

J.K. Granitin aukiolla on muuten kesäkeikkoja muitakin. Neumannia olin jo kuuntelemassa toukokuun lopulla.

HILJAISET SILLAT

Moneen vuoteen en ole pystynyt kuuntelemaan näitä ihanuuksia, säveliä menneisyydestä. Nyt, neljän ja puolen vuoden jälkeen tiivistin itseni kokonaisuudeksi ja kokeilin Hiljaisia siltoja.

Suljin silmäni, nousin jaloilleni ja tanssin. Hiljaa, pehmein askelin, jokaista askelta syleillen, rakastaen. Oli helpompi ajatella, että rakkaani oli juuri siellä tähtitarhoissa, tanssi kanssani ja piteli hellästi sylissään.

Enkä itkenyt. Menin vain peiton alle.

MAHDOTTOMIA YHTÄLÖITÄ JA SALAISIA TANSSEJA

Odotan aseman eteisessä ihmisvilinää (vilinää ja vilinää, no joo) katsellen. Ihmisiä tulee ja menee. Äkkiä huomaan nuoren äidin suuntaavan alikulkutunneliin alle vuosikas lapsi vasemmalla käsivarrellaan, oikealla hän vetää kamalan isoa matkalaukkua. Katson hetken, miten hän kamppailee ensimmäiset portaat alas, sitten olenkin jo syöksymässä peräänsä, sillä kauhistun hänen mahdotonta yhtälöään. Tartun laukkuun, joka on minullekin liian painava, joten kannamme sen yhteisvoimin loput portaat. Kysyn, mille raiteille hän on menossa ja lähden kävelemään samaan suuntaan. Silloin vierestämme kuuluu lupaus. Me autetaan niissä portaissa. Kaksi riskiä VR:n työntekijää on jostain tupsahtanut siihen rinnallemme. Huojentuneena kiitän ja jään katsomaan säälinsekaisin tuntein nuoren äidin perään, sitten keskityn odottamaan omia vieraitani.

Pian tuttuja kasvoja vilahteleekin ihmistulvassa ja syliini syöksyy ensin toinen lomalaisista ja sitten toinen, äiti vanavedessään. Ohirientäviä matkustajia hymyilyttää, ja mummin taivaalle kiipeää aurinko.

Illalla he haluavat mennä ulos, yhdeksältä. Viisi barbia vaan kainaloon ja lupaus palata pian. Kun sitten soitan, että olisi aika kotiutua, kuuluu luurista: Onks pakko? Mun pitää vielä tanssia! No on pakko, huomenna sitten. Mut silloin täällä on ihmisiä! kuuluu surkeasti. Mutta mummi on jääräpää, ja kohta kaks iloista ja hikistä säteilijää selittää kilvan: Ei me leikittykään, me tanssittiin. Toinen tanssi ja toinen katsoi. Me halutaan aamulla ihan ihan aikaisin mennä uudelleen. Silloin siellä ei ole vielä ketään...

Eipä ehkä ketään, ainakaan monta, tosin aika monta parveketta ja ikkunaa sen sijaan on kehässä pihan ympärillä, mutta kukapa nyt niistä katsoisi?

SH´BAM... SCHMACK...

Tuntuupa hyvältä. Kerrassaan rääkätyltä. SH´BAM-tunti LadyLinessa ja vedet ne virtasivat... Taas. Osa pitkin pintaa, osa sisäpuolelle. Tanssi vei ja toi, hyppyytti ja juoksutti. Ihanaa! SCHMACK.

Me mummotkin kun halutaan välillä joutua tosi hepakkaan, tulla höykkyytetyiksi. Kukin kuntonsa ja voimiensa mukaan, tietenkin.



Niin, ja painoa tipahti muuten 400 g...

Hm...
Kymmenessä päivässä se tietäisi neljää kiloa ja sadassa - 40 kg! 

ETTÄ TÄMMÖSTÄ

Sainpas eilen mennyksi salille, kolmisen viikkoa kuluikin potiessa, vaikkeivät haavat ammottavia olleetkaan, mutta kun se tikkisetä kielsi ja minähän olen tottelemaan tottunut tyttö. Aika sekaisin se päivänrytmi tuntuu menevän kun ei pääse väsyttämään itseään liikunnalla, uni jää lyhyeksi ja koska olen päättänyt nyt pitää lepotaukoa kirjoittamisessa, en noussutkaan koneelle vaan jäin kierimään lakanoissa. Ne ryttääntyivät ja hinkkautuivat patjan päälle sykerölle ja niitä sitten piti monta kertaa asetella paikoilleen. Joten en minä ihan toimettomana makaillut. Väliin koetin saada vieruskaverista puhekaveriakin, mutta jostain syystä hän käänsi kylkeä ja mutisi jotain epäselvää. Vähän niin kuin se yhteen paikkaan ammuttu karhu...

Nyyhkeisen asiankin kuulin tänään, kun se meidän iloinen ja innostava Marjut-ohjaajamme oli lähtenyt muihin tehtäviin ja jättänyt meidät oman onnemme nojaan tai tietenkin jonkun toisen ohjaajan kontille. Mutta eihän se ole samaa; Marjut sai meidät tanssimaan ja laulamaan, nostelemaan käsipainoja ja venyttelemään. Ja kaikki tunsivat saapuneensa hyväksyttyyn paikkaan, juuri hänelle tarkoitettuun.

UINTIA, TANSSIA JA KARSINOGEENIÄ

- Ens viikonloppuna mennään Runnille, ilmoitti Hän minulle viime keskiviikkona. - Kerran ei pakkaselta hiihtämäänkään pääse.

Mitäpä minä siihen? Mukavahan on uidakin ja... tanssia, kahtena iltana peräti. Mennä valmiille aamupalalle. Valmiille ruoalle.

No, perjantai-iltapäivällä sitten mentiin. Ja illalla liehuttiin karaoken tahdissa. Kun ensin oli käväisty uimassa. Siellä Hän sai yllättäen selkäänsä salamatkustajan - viisivuotias tyttö uimakellukkeineen oli takertunut hänen hartioihinsa ja surffaili siinä huolettomana. Jälkeenpäin Hän paljasti odottaneensa, josko joku isompikin tyttö sattuisi saman keksimään... 

Laulajat suoriutuivat yleisesti katsoen hienosti, tietenkin mukaan oli päässyt pari yrittäjää, joilla ei ollut sävelkulusta hajuakaan, mutta ei se silti tanssimista estänyt. Eikä minua laulamasta mukana rytmissä pysyäksemme... Välillä tilattiin ruokaakin, mutta taisivat rahat mennä pikkusen ohi tarkoituksen, sillä karsinogeeniä tarjoiltiin niin lihan kuin kasvistenkin kera... Hm... Henkilökunta kylläkin oli ystävällistä, vaikkakin vähälukuista.

Lauantaiaamuna uintia jälleen, ulos ei juurikaan hyökyilty, sillä pakkanen toppasi jo ulko-oven paikkeilla mielihalut kuriin eli levossa taisivat mennä ne päivän hetket... Mitä nyt syömässä poikettiin. Kuivaa lohikalaa ja broileria, jota minäkin maistoin ensimmäistä kertaa elämässäni. Hm... Kovinkaan kurmeeta ei vain tainnut taaskaan olla siinä setissä... 

Mutta ilta korvasi ansiokkaasti nuo vähäiset puutteet, ja Jorma Turusen yhden miehen orkesterin siivittämänä pysyteltiin jokseenkin koko ilta parketilla. Toi ihanaista nautintoa liidellä tutuilla käsivarsilla ja askeleetkin kiertyivät yhteen perinteikkään somasti. Ja eiköön nuo jalat iskeneet tulta taas, peräti...

Sunnuntain aamu-uinnilla oli aika vähän porukkaa, joka sekin vähitellen liukeni pois, joten loppuajan saimme uiskennella kahdestaan. Aamupalan jälkeen auto liekaan ja siinä moottorin lämpiämistä ootellessa annettiin hetki aamupäivänokosille.

Viikonlopun saldon totesimme kotiin päästyämme noin kilon painonpudotuksena, pikkuisen jäykkinä ja selkeästi tunnettavissa olevina raajoina, kaksina iltapäiväunina ja aikaisin näyttäytyvänä Nukkumattina.

LEIDEISSÄ TUULEE...

"Rakas päiväkirja!

Tuli uusi vuosi ja uudet tuulet. Leideissäkin ne puhaltevat... ja leidit itsekin puhkuvat ja puhisevat. Närkästyksestä. Ja ihan oikeutetusta sellaisesta. Sillä kokonaista neljä mieluista, ohjattua ryhmää on uudessa ohjelmarungossa siirretty iltaan, jonne meidän päivälipuillamme ei ole asiaa. Siirretty kokonaan eikä tilalle annettu mitään. Joudumme silti maksamaan ihan yhtä paljon kuin ennenkin, toisin sanoen kustannamme iltakävijöiden ohjaustunteja, tavallaan. 

Tähän mennessähän kaikki päivät ovat olleet niin kovin mieluisia myös ohjattujen tuntien puitteissa. Aina salille on iloisin ja odottavin mielin kiiruhdettu, tuskin välipäiviä maltettu pitää. Nyt jos meidän ryhmämme tekisi tenän ja lopettaisi käynnit kokonaan, siirtyisi ns. toisiin tarjontoihin, vallitsisi kyseisellä salilla päivisin tyyni hiljaisuus ja rauha. Tätä nykyähän aamu- ja keskipäivän hetket paikan täyttää iloinen pulputus ja raikuva nauru. 

Ei kai meitä nyt vain lie luultu seniorihuuhkajiksi, joiden lihakset ja nivelet eivät tansseihin eivätkä voimasuorituksiin taivu?

Voi sentään, meidän ikäluokkamme ei koskaan suostune vanhenemaan, perinteisellä tavalla! Mehän pursuamme voimaa ja energiaa, joka suorastaan vaatii haasteita ja vauhtia! Hm, tosin sairauksille emme mekään mitään mahda, mutta meillä on palavaa intoa kuitenkin pyrkiä tekemään mahdottomastakin mahdollista.

No, kunhan tarpeeksi moni antaa pettynyttä palautetta, eiköhän juttuun jonkinlainen ratkaisu saada, ovathan tytöt aina suhtautuneet meihin niin iloisesti, rakentavasti ja hyväksyvästi. Jokin haksahdus kenties... tai ohjaajistakin voi olla tilapäinen puute...

On siis oltava armollinen, eihän me mitään syöjättäriäkään olla, joten annetaan lupa välillä harharetkiinkin - oppia ikä kaikki. 

Kyllä kaikki järjestyy, rauhoitutaanpas mummot nyt! Pikkuinen ryppynyppylä meidän yhteisössämme tällainen. Ystävällisyys, hymy ja hyvä tahto kaiken peittää ja korjaa... Siihen tyyliinhän se Markus-setäkin aikoinaan ohjasti."

KASTETTA KEHOLLE

LadyLinemme juhlii tällä viikolla viisvuotissynttäreitään. Siksipä ei koskaan etukäteen tiedä, mitä yllätystunteja siellä vastaan tulee - viisvuotiashan on arvaamaton, kuten hyvin tiedämme. :)

Tänään aioin vain kiireellä käväistä kuntosalin puolella, mutta sitten minut houkuteltiin yhteen yllätysryhmään mukaan, ryhmään, jota ei ollut ohjelmaan merkitty. Ja Akka Huimapäähän tietenkin meni ja sai kyytiä niin että tuntui, sai nauraa itselleen, hikoilla ihanasti... Ja nautti niin, että kun Lady Jamia oli seuraavaksi, ei hän malttanutkaan lähteä pois vaan jäi hinkumaan lisää kastetta keholleen. Ja sitähän tuli, ropisi kuin saavista ikkään. Tanssittiin hiphoppia, musikaaleja - ranskalaisia korkoja, cancania. Oih! Nam!

Tämän päivän ilme on haettu. Mitähän sitä huomenna olisi tarjolla? Yllätykset ovat kivoja!

TAVALLINEN TYTTÖ

Eilen vielä hikikarpalot pyörivät pitkin selkää, tänään piti laittaa pitkälahkeiset ja -hihaiset päälle, että tarkenisi.

Illalla hurautettiin porukalla liskon ja hänen miehensä kera Piston maamiesseuran talolle tanssimaan. Paikka sijaitsee Taivalkosken puolella Tyrövaaralla. Tahtia löi Selena-niminen orkesteri. (Selena on muuten myös minun tonttukaksosistani toinen ;)) ja hyvin löikin. Ikkään kuin löylyä lissää... Sillä lämmintä oli sielläkin. 

Muuan sääskikin pääsi ulkona viilennystä hakiessamme vähän kuppailemaan, mökillähän niitä ei muuten oikein ole vielä näkynytkään, mikä on ihme jo sinänsä. Riemuitsimme tietenkin taas sydäntemme kyllyydestä ja jotenkin outo ilmiö on havaittavissa - koipeni tuntuvat ajan oloon senkun nuortuvan! Muista paikoista en uskaltaisi mennä sanomaankaan sitten yhtään mitään. :) 

En olisi millään vielä malttanut lähteä pois kun Hän ilmoitti, että aika on tullut, inisin vähän, mutta lähdettävä oli, vaikka haikea nuoruudenajan tango jäikin soimaan... Matkaa oli sentään vajaan tunnin verran ja vanhaa miestähän (minusta yhdeksän kuukautta nuorempaa) nukutti tietenkin. HIHII...  

Vaikka ei Häntä oikeastaan tietenkään vanhaksi voi tituleerata kun ajattelee, millä vauhdilla hän lennätti minua koko illan. Varsinkin Tavallisen tytön me lähes juoksimme (niin teemme muuten aina; emme mahda sille yhtikäs mitään - olemme voimattomia sen voiman edessä).

"KUULKAA KORPEIMME KUISKINTAA?"

Jormuan lavalle illalla suunnattiin, vaikka molempien jalat vähän vaikeroivatkin. Minun siksi, koska takana oli jo parin tunnin kuntosalikeikka ja Hänen muuten vain.

Souvarit ja Kajaanin oma poika Heikki Koskelo pitivät meitä lattialla niin, että hädin tuskin ennätimme yhden kahvikupposen ryystäntään. No, sen minun kuppini taisi kuitenkin loppujen lopuksi joutua Hän kurttaamaan, koska en ihan mahdottoman suuri kahvin ystävä ole...

Koskelo lauloi yllättäen Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, twistaavalla tyylillä, ja koska lattialla oltiin, tanssimme - se tanssijalka kun vei, vaikka jotenkin epämääräisesti tuntuikin siltä, että tallasimme jalkoihimme jotakin meille kainuulaisille pyhää... Kuvittelin, miten Ilmari Kianto hätkähtää ja kääntyy kuuntelemaan, kuulemaansa uskomatta... 

Sitten hiipi epäilys mieleeni: Olenkohan jotenkin pikkusielu?

Ennen aikojaan sitten kuitenkin kotiin lähdettiin, koska Hän erehtyi jo toisen kerran arvostelemaan minun tanssijämäkkyyttäni; käsi ei ollut muka tarpeeksi jämynä. Ensimmäisen huomautuksen ohitin nielaisemalla, toisen jälkeen komensin nokat kottiin päin. 

Jossain se herkkänahkaisuudenkin/paksunahkaisuudenkin (?) raja sentään rikkoontuu...

KUN HIKIPÖLY OLI LASKEUTUNUT...

Mökiltä paluu oli ihan pakko keskeyttää, sillä Ämmänsaaren Töpis kutsui karkeloimaan. Oman maakunnan orkesterit siellä panivat parastaan ja parastahan se oli. Tosin hyvin humppa- tai foxivoittoista, mutta meitä se ei haitannut, koska hypimme mielukkaasti vaikka ristiin rastiin ympäri salia ja moni ehkä kummasteli meidän senioreiden vauhtia. ;) Mutta paikkahan on meidän molempien nuoruuden huipputöpis, tapaamispaikka ja muutenkin. Sitä paitsi me hypitään riemurinnoin iästä tai arvosteluista välittämättä. Jokainen on sen ikäinen, miltä tuntuu. Ja me ollaan kakskymppisiä. Lähes.

Minulla on aina ollut vaikeuksia pelkästään kuunnella tanssimusiikkia, koska jalat riehaantuvat lähes itsekseen, en millään malttaisi olla paikallani ja siksi en yleensä kuuntele tanssillista musiikkia, ihan noin vain muka kuunnellakseni, koska tuntuu kuin olisi pakko rynnätä liikkeelle ja se ei oikein kaikissa tilanteissa lie suotavaa... Muutenhan musiikki kyllä asuu minussa. Ja ihanasti asuukin.

Kun hikipöly oli laskeutunut, ajelin Kajjaaniin ja vältyin jopa hirvikolarilta. Se enkeli, se enkeli... Smack... <3

MILLÄ KANA KUULEE? PYRSTÖLLÄKÖ?

Paluumatkalla kotiin. Aurinko suorastaan häikäisee ikkunan läpi kasvoihin tillottaessaan. Kesä on edennyt rakkaassa kotomaassani huimin harppauksin. Enää en näe lunta muuten kuin ilolla antautuvina hippuskasoina vain, järvien pinta siniväreilee niin ihanasti. Niin ihanasti! Helsingissä vihersi lehti aika isona jo ja nurmilla hehkuivat kevätkukkaset. Lieköhän kotona edes narsissi kasvattanut vartta vielä?

Naurahtelen tässä muistellessani lapsenlasten tempauksia ja oivalluksia...

Eräänä iltana ukki oli pitkällään Pepin kanssa iltasatuun valmistautuneena. Silloin Pinja aloitti heille huivitanssinsa. Hän kietaisi torkkupeiton vyötäisilleen, kiipesi tuolille, tanssi ja lauloi peiliin tuijottaen: ”Hän oli niin kaunis, niin kaunis. Kaunis kuin täplä...” Samalla peitto tipahti vyötäisiltä ja vei mennessään nilkkoihin loputkin vaatteet... :D

Toisena päivänä Peppi oli leikisti pikkusiskona ja Pinja isosiskona. Peppi makasi lattialla ja Pinja lähestyi häntä laulaen: ”Siskolla oli vauva ja se oli hänen pikkusiskonsa ja hän syötti siskoa tuttipullosta ja se pullo oli kaunis. Pikkusisko oli kaunis niin... ja kylmäkin... ja isosisko teki hänelle peiton ja teki hänestä kiltin. Ja äiti oli kiva ja pikkusisko oli kiva. Ja isosisko peitteli pikkusiskon ja pussasi pikkusiskoa...” Suu lähestyi pikkusiskoa määrätietoisesti, jolloin tämä hätäisesti huudahti: ”Et sitten pussaa oikeasti!” Mutta se oli jo myöhäistä... :)

Eilen Peppi kiipesi mummin polvelle ja tiedusteli hymynhäive suupielessään:”Onko kanalla korvia kun minusta näyttää ettei sillä ole? Millä se sitten kuulee? Pyrstölläkö?”

Ahh, miten sydän taas läikähteleekään!

RAUHA

Jäkäläkangasta silmänkantamattomiin

Lauantaina herään vähän ennen kuutta, pitempään ei unta riitä, vaikka yhdeltä vasta nukkumaan oli päästykin. Aamu-uintiin tai kuntosaliin ei tee entiseen tapaan mieli tai ehkä, kenties, keho vähän varoittelee reuhtomasta nyt. Sen sijaan käymme reilun aamupalan jälkeen  pikkuisen patikoimassa, ei kamalan pitkää reittiä kuitenkaan, sillä monin paikoin polun pohja on erittäin upottavaa hiekkaa, jossa jalat joutuvat turhautuneina ja lopulta hiukan tuskastuneinakin steppaamaan lähes samoissa askeleissa. Polun varren jäkälikköönkään ei oikein kehtaisi mennä astelemaan, koska niissä jäljet näkyisivät useita vuosia. Ja jäkäläähän siellä onkin todella kaikkialla, missään muualla en moista ole tavannut. 

Poikkeamme Luomasen laavulla, jonne täytyy yllättäen rämpiä suon yli, onneksi ei oikein märän kuitenkaan, joten selviämme kuivin jaloin. Odottamaamme vettä siellä ei näy, mikä kummastuttaa jonkin verran. Paluumatkalla vilahtelee metsässä muutama marjastaja tai sienestäjä, muuten ympärillä vallitsee rikkumaton hiljaisuus. Rauha.

Kuntosalin ja uimisen jälkeen meinaa väsy jo valloittaa, jaloissa ja käsivarsissa kiertelee erinäisiä tuntemuksia, mutta sitkeästi me illemmalla taaperretaan tanssimaan taas, pakkohan se, kun samassa talossa... ja sen takia nimenomaan tänne on tultukin.

Eeva Mäkeläisen yhtye esiintyy, tosin ei ihan yhtä mallikkaasti kuin Poseidon, mutta tarjoaa hyvin ”liikuttavaa” musiikkia kuitenkin. Aluksi koivet meinaavat tekeytyä jäykkiksiksi, mutta sulavat onneksi vähitellen ja kun Säkkijärven polkka räiskähtää ilmoille, me hetken empimisen jälkeen syöksymme lattialle, vaikka yhtään muuta paria siellä ei näy. On se niin pakko… Toista peliä ei Hän kuulemma jaksaisi, mutta kun Väärä vitonen remahtaa haitarista, onhan Hänen toteltava anovaa koirakatsettani…

Ja loppuun asti taas viivytään, onhan se tanssiminen niin ihanaa, varsinkin kun parinsa tuntee ja askeleet sulautuvat toisiinsa niin, että periaatteessa siinä parketilla leijailee yhtenä kokonaisuutena… 

ROKUALLE, ROKUALLE...

... jälleen. Tiettyä asiaa juhlistamaan. Kuntosalia, vesijuoksua, lenkkeilyä ympäristössä. Ja tietenkin upporuokaa sekä tanssia... 

Rokualla on mainiot lenkkipolut, etenkin viereinen lampi pitää aina ehdottomasti kiertää ja rantakodalla käydä kuvaamassa. 

Rantakota

Ympäristöstä näkyy, että remontti on yhä kesken. Valmista tulee loppuvuodesta. Tällä kertaa huoneemme on tilava, tosin ylimääräiset pistorasiat ovat katossa, jonne yltääkseen pitää kiivetä pöydälle, suihkukopista puuttuu toinen ovi ja toinen kylpytakeista on repaleinen. No, sen ainakin voisi vaihtaa. Miellyttävä yllätys on sekin, että nopea nettiyhteys toimii joka huoneessa, mokkulaa ei siis tarvita.

  

Kuntosalin (jossa satumme ohjattuun tuokioon ja tutustumme "laitekuntokorttiin") ja lyhyen lampikierroksen jälkeen kiiruhdamme uimaan. Pienen hapuilun jälkeen löydämmekin oikean reitin. Äskeisessä ohjatussa tuokiossa kuntoilleet naiset opastavat avuliaasti, antaapa joku heistä minulle avaimensakin pukukoppia varten, koska se on jäänyt meiltä reittiä etsiessämme noutamatta (unohtui siis). Remontin takia meno on hankaloitunut, miehet esimerkiksi joutuvat kulkemaan pukuhuoneesta käytävän kautta saunaan ja naiset pääsevät pukuhuoneeseensa pesutilan läpi, jossa on kokonaista kolme suihkua… Vesijuoksukaan ei onnistu, sillä avoinna on vain yksi pieni allas, jossa ei tilaa, ei niskahierontasuihkujakaan, mutta vesi on kyllä mahdottoman lämmintä, sellaista, mitä se yleensä lastenaltaassa on. Vähitellen rupeaa tuntumaan siltä, että tällä kertaa uiminen jäisi vähäiseksi. Ja harmittaahan se.

  

Tansseja vauhdittavasta Poseidonista en löydä tietoa netistä, mutta käsittääkseni he ovat oululaisia, jokseenkin varttuneempaa porukkaa jo, mutta mahtavaäänisiä ja mainiota musiikkia soittavia. (Tietenkin, ovathan ne suurilta osin meidän nuoruutemme säveliä!) Jutellessani illan lopussa erään Poseidonin soittajan kanssa, hän kertoo, että vähän he nykyään esiintyvät, nyt tällä viikolla ovat olleet täällä Rokualla, mutta edellisen keikan olivat tehneet huhtikuussa.

  

Tanssivauhtimme ei ole aikojen vieriessä hiljentynyt ja hikivirroista huolimatta pysyttelemme taas lattialla ihan viime tahtiin asti, mutta eipä sitten untakaan kyllä tarvitse odotella. 

HEINÄKUUN HELTEISSÄ

Toissa lauantaina olin kummitätini 90-vuotispäivillä, viime lauantaina serkkupojan 50-vuotispäivillä ja ensi lauantaina on Hänen setänsä hautajaiset. Ei siis vapaata viikonloppua koko heinäkuussa.

Eikä kyllä viikoillakaan juuri huilailtu. Mökiltä löytyi sillantekoa, kotoa maalaushommia ja suunnitelmissa humusivat vielä Naapurivaaran bugg-kurssitkin. Neljä tuntia hiostavassa säässä olisi pitänyt jaksaa! Mutta kun olimme saaneet tanssivaatteet päällemme, hikeä pukkasi heti lähes litrakaupalla, niin että asut olisi pitänyt jo vaaralle päästyä vaihtaa kuiviin, joten yhteistuumin kiskoimme ne pois ja jättäydyimme suosiolla kodin armahtavien seinien sisälle. Eihän me olisi jaksettu! Mitästä tyhjää... Niinpä "pukkikurssi" sai jäädä.

Tänään kyllä sitten suoriuduimme kyseiselle Napikselle radio(päivä)tansseihin, joita vauhditti talkootyönä seitsenhenkinen Haavekuva-orkesteri paikkakuntalaisten solistien avustuksella. Lavalöylyt olivat kovat, mutta me kaikki viitisensataa kanssatanssijaa löylyttelimme samoilla lauteilla, joten emme toisistamme poikenneet mitenkään. Ja nämä vanhenevat käpälät jaksoivat yhä vain kantaa ja riekuttaa. Hikikarpalot valuivat selkää pitkin, naama oli vesihelmillä ja välillä varmaan sääriäkin pitkin pisaroi. Tauoilla käytiin veskissä imeyttämässä kasvoilta enimmät kosteudet, joku kuivasi siellä föönillä mekkoaan jne. Mutta kunnialla selvittiin. Ja sitten kotona suorin jaloin suihkuun - ja puntariin.
  
Tasan ne eivät käy onnen lahjat: Hän oli menettänyt painostaan toista kiloa, minä sata grammaa... 

CHA CHA CHATA JA RUMBAA

Eilen illalla aikauduttiin Maija Astikaisen tanssikursseille Naapurivaaralle. Cha cha chata ja rumbaboleroa. Koska tasan ei ollut onnen lahjat eli miehiä oli vähemmän, jouduimme Hänen kanssaan erillemme, vaihtopareittain kun mentiin. Hän oli välillä hämmennyksissään ilman minua, kuin emostaan eksynyt kissanpoikanen, ja kun rumban askeleet kääntyivät monimutkaisemmiksi, Hän hakeutui turvaan luokseni. Vanhassa vara parempi... Ja niinhän me opittiin ne askeleet. Yhdessä. Tosin sitten tanssilattialla myöhemmin illalla ne eivät jostain syystä äkkiä palautuneetkaan toisen meistä mieleen, joten mentiin vanhaan tyyliin.. :D

Kurssilla meillä oli harvinaista kyllä livenä ihka oikea orkesteri, Sinitaivas, joka oli osallistunut jo kahtena edellisenäkin iltana pidettyihin tanssikursseihin. Harvinaista oli sekin, että rumpali kertoi mm. cha chan historiasta sekä antoi vihjeitä, mistä sen cha cha -kohdan askelissa tunnistaa. Bändi eli koko ajan opetuksen mukana, soitti tarvittaessa ja lopetti heti kun ohjaaja antoi vähäisenkin merkin...  Myöhemmin tansseissa, ilmaisissa, muuten, oli mukana myös Kunnon Miehet -orkesteri. Hyvä sekin.

Ihmisiä oli runsaasti liikkeellä, olihan niin kaunis kesäinen iltakin. Ja pitihän sitä mahtavaa näköalaakin välillä käydä ihailemassa, kun tanssin tuimat temmellykset meinasivat karpaloittaa ihomme vesipisaroin. Ennen yhtätoista jalkani viimein sanoivat, että nyt sitten on tullut yhden illan osalle ihan tarpeeksi liikuntaa, joten kiltisti tottelimme niiden sanomaa ja ajelimme kotiin. Oli ihana, kirkas yö, yötön yö ja aurinko killotti silmiin matkalla.

TANSSINKETKALE

Eilen illalla vinksahdettiin harviaisestaan Jormuan lavalle, pitihän sitä, kun kerran kaupunkiin pyhäksi jäätiin. Ilta oli lämmin, tanssinhaluisia lähes pilvin pimein. Kepein kengin taas tepsuttelimme, oikein vauhdilla veivasimme suurimmaksi osaksi nuorempien joukossa, kuin yhtenä heistä. Mutta ikähän on tunnetusti tunne- ja suhtautumiskysymys; ihminen on niin vanha kuin tuntee olevansa.

Orkesteri piti alussa turhan rivakkaa vauhtia, laulujen sanoilta ja tunnelmilta meni merkitys kun koetettiin parhaamme mukaan kipittää, rytmissä pysyäksemme. Mutta kun Pentti Kumpulainen astui lavalle, niin jopa merkityksetkin palasivat! Reijo Taipale puolestaan taikoi takaisin nuoruuden ihanat ja kipeätkin tunteet... Hän ehdotti minulle, että fanita nyt ihmeessä. Pyhähdin, etten ihmistä ole koskaan jumaloinut, joten en kyllä nytkään. Niitä muita fanittajia riitti, ihan tappeluksikin asti. Mikä häpeä - ei jääty katsomaan, vaan poistuttiin sille kuuluisalle takavasemmalle.

Koivet ne vain jaksoivat kummasti kantaa, mutta tanssinketkale taisi kyllä jäädä nyt päälle ja niinpä olenkin pikkuhiljaa ujuttanut Hänen alitajuntaansa syöttiä, josko tänä iltana vielä sinne Naapurivaarallekin...

No, ei se silti ehkä lähde, on maalannut autotallin seiniä koko päivän ja siinä taitaa olla tarpeeksi jytää yhden lauantain osalle.

REIPPAILLEN...

Olihan siellä Huparilla* porukkaa. Kajaanilainen Heikki Koskelo & Hopeinen Kuu -yhtye esiintyivät ensin, sitten ex-tangokuningatar Marita Taavitsainen & orkesteri Koivu. Lopuksi lauloi joku kirkasääninen tyttö, hänkin ilmeisesti paikallisia, harmi, etten saanut päähäni hänen nimeään. 

Jaksettiin liihotella peräti yhteen asti. 

Hupari on muuten hyvä ja tilava tanssipaikka, mutta vessoissa olisi arvosteluille sijaa paljonkin; ne ovat erillään rakennuksesta, ehkä juuri siksi siivottomiakin, vaikka siistijä välillä sinne pistäytyikin, ovia ei saa lukkoon...

Tänä aamuna oli lämmintä, linnut ilakoivat ja aurinko revähti naureskelemaan, kun kuuden jälkeen kippasimme itsemme lenkille. Alamäkeen minä jopa hölkkäsin tyylikkäästi... 

Noin tunnin reippailun jälkeen verryttelimme vielä hetken pensasaidan ja puutarhasaksien parissa ja kun oli aika palata sisälle, aurinkokin vetäytyi. Taitaa tulla sade.

* Kajaaninjoen rannassa (noin kilometrin päässä kauppatorilta) sijaitseva 1950-luvulla rakennettu Kajaanin Huvipuisto eli Hupari on vanhoista, hevosenkengän muotoon asetelluista junanvaunuista ja pyöreästä lavaosasta koottu tanssilava.

”JORMUAN LAVALLA TANSSIT - TÄNÄ ILTANA…”

Kesän ensimmäiset lavatanssit, meille siis. 
Jormuan lava, perjantai-ilta. 
Ulkona polttava helle, sisällä höyryäviä vartalokiukaita yltympäriinsä, isoja ja pieniä sähikäisiä, jotka ketkuttelevat musiikin tahdissa jokainen omalla jäljittelemättömällä tyylillään. 
Lämmittelybändit lyövät kiukaalle löylyä lissää, keinutaan ja odotetaan illan kohokohtaa, päätähtiä. 
Lavan eteen alkaa pikkuhiljaa kerääntyä faneja, joukossa muutama pikkulapsikin. Pääasiassa yleisö kuitenkin muodostuu keski-ikäisistä, esiintyjien kanssa lähes samanikäisistä ihailijoista.

Vihdoin, vihdoin sisälle astuu ripein askelin kaksi jo peräti 40 vuotta ihmisiä tanssituttanutta miestä, veljekset Matti ja Teppo. Kädet kuin armolliseen siunaukseen kohotettuina he kumartavat, ottavat vastaan yleisön ihastuneet aplodit, huudahdukset ja ylhäällä huojuvat kädet, joihin melkein kuvittelen palavat sytkärit...

Pari jutustelee mikkiin jouhevia, vahinko vain, että joko kaiuttimet ovat väärin säädetyt tai sitten tähdet pitävät mikrofonia ihan huulissa kiinni eikä puheesta saa selvää. 
Siitä huolimatta jäyhäksi kuvitellut kaenuulaeset ilmaisevat suosiotaan suhteellisen vapautuneesti.

No, pääasia on, että musiikista ja sen sanoista saa selvää. 
Saadaan tanssia lähekkäin, rutistaa armasta kaksin käsin, kuunnella helliä sanoja vain, tallata näitä polkuja viimeiseen asti, uskoa että näin se kesäloma toimii, harmitella saamaansa arvotonta kissankultaa, päivitellä kuinka mä joka päivä töitä teen…
 Mutta huoh - kaikki samalla tanssityylillä.

Välillä melkein ryhmätanssiksikin menee, kun huojutaan kylki kyljessä toisten parien kanssa. Hiukset kostuvat, hikikarpalot kierivät, joku astuu kipeästi varpaille (litistyiköhän niistä osa?), toinen potkaisee nilkkaan ja kerran minulta sivupyyhkäisyllä melkein vetäistään jalat alta. 
Foksia vyöryy tuutin täydeltä, on ihan pakko jo ruveta keksimään uusia askelluksia vauhdikkaan fuskun lisäksi, jumputtaa ennen näkemättömin vaihtoaskelin, muuten samantyyppiset kuviot rupeavat pian kyllästyttämään.

Mutta kun ilmoille kajahtaa Ensimmäinen oot ajatuksissani ensimmäinen, mutt hani, rakkaimpani, tiedäthän sen; sun hymystäsi voimaa saan. Ensimmäinen oot säde aurinkoni, ensimmäinen kaunis kohtaloni, luonas kun oon, niin rutistan sut kainaloon, tuntuu, ettei noin herkkää saisi mitenkään tanssia muuten kuin h i t a a s t i, nauttien. Veljekset kuitenkin säilyttävät siinäkin samantasoisen temponsa ja ihan pikkuisen minua jo ärsyttää, etten saa tunnelmoida rauhassa. 
Onneksi muutama valssikin löytyy, kuten Minä rakastan sua, sulle kaikkeni annan… ja ihana hidas valssi Et voi tulla rajan taa.

No, toinen esiintyjä, T.T. Purontaka antaa siihen rauhalliseen tunnelmointiinkin matistelun ja tepostelun väliin vihdoin mahdollisuuden.

Loppujen lopuksi illan saldo jää hyväksi, juopuneita on vain vähän eikä saunamainen olokaan enää haittaa, vaikka alussa tuli kieltämättä mieleen, että harvoin sitä näin saunapunakkana ihmisten ilmoilla kuljetaan. 
Mekin jaksettiin tanssia ihan kiitettävän paljon, mikään paikka ei ollut kipeänä eikä väsymys vaivannut.

Taitaa se kunto sittenkin olla parempi kuin luulin. 
Joko pianni otetaa uusiksi?