ETTÄ TÄMMÖSTÄ

Sainpas eilen mennyksi salille, kolmisen viikkoa kuluikin potiessa, vaikkeivät haavat ammottavia olleetkaan, mutta kun se tikkisetä kielsi ja minähän olen tottelemaan tottunut tyttö. Aika sekaisin se päivänrytmi tuntuu menevän kun ei pääse väsyttämään itseään liikunnalla, uni jää lyhyeksi ja koska olen päättänyt nyt pitää lepotaukoa kirjoittamisessa, en noussutkaan koneelle vaan jäin kierimään lakanoissa. Ne ryttääntyivät ja hinkkautuivat patjan päälle sykerölle ja niitä sitten piti monta kertaa asetella paikoilleen. Joten en minä ihan toimettomana makaillut. Väliin koetin saada vieruskaverista puhekaveriakin, mutta jostain syystä hän käänsi kylkeä ja mutisi jotain epäselvää. Vähän niin kuin se yhteen paikkaan ammuttu karhu...

Nyyhkeisen asiankin kuulin tänään, kun se meidän iloinen ja innostava Marjut-ohjaajamme oli lähtenyt muihin tehtäviin ja jättänyt meidät oman onnemme nojaan tai tietenkin jonkun toisen ohjaajan kontille. Mutta eihän se ole samaa; Marjut sai meidät tanssimaan ja laulamaan, nostelemaan käsipainoja ja venyttelemään. Ja kaikki tunsivat saapuneensa hyväksyttyyn paikkaan, juuri hänelle tarkoitettuun.