Tuuli toi hänet,
lauloi tullessaan.
 |
| Heräävä aamu |
suli sylissäni,
syleili,
rutisti kainaloonsa
ja tuuditti...
Mutta tuuli on kääntymässä...
Kalleimpani, jääthän?
Jääthän, ethän lähde?
Ethän rakkaani suostu
palaavan tuulosen houkutuksiin?
Ethän istu sen hartioille?
Ethän riemuitse villistä menosta
etkä vapauden huimasta lennosta?
Sillä muistathan,
että sylini itkisi ikävästä
eikä sieluni kannel enää soisi
eikä korvani erottaisi tuulen laulua?
eikä korvani erottaisi tuulen laulua?
Muistathan, että ilman sinua
minun sydämeni likoaisi valtamerissä,
hajoaisi ja liukenisi sen pimeään sykkeeseen,
jossa syvänteiden uhkat väijyisivät,
raivoisat leuat noukkailisivat,
riekaleita repisivät...
Niitä viimeisiä,
suolaisia ja kärventyneitä,
ikävän huuhtomia...
rippeitä
hukkumaan unohdetusta sydämestä.
2 kommenttia:
Mikä Sylviiran värssyillyt on saanut niin kovin
haikeiksi? Kevät... ?
Terveisin AZ
Ajatukset liitelevät nyt varmaankin vielä siinä viimeisessä kirjassani, tuo runo olisi ollut siihen kuuluva, eräs jostain syystä karsimiani...
Oikeastaan minulla muutenkin on väliin näitä runokausia, jolloin ei muuta synny... :)
Lähetä kommentti