EXTREMEÄ?

Aamulla sain todellisen kideryöpyn ylleni kun ihastuksissani kuvasin auringonkilossa säteilevää saunakoivua. Ei tullut mieleeni muu kuin kiitos. Kiitos siitä, että sain tällaisen ihanan kokemuksen... Mutta eiväthän ne timantit kuviin tulleet...


Mutta melkeinpä oli extremeä se mökkireissu, jonne päivemmällä suunnattiin. Upotti, upotti ja upotti. Hän ryöhälsi lumikengillä, minä perässä suksilla, jotka liukuivat, lipsuivat, hyökkäsivät eteenpäin ja lipsuiiiivattttt jälleen!

Pieni rakkaani... (on siellä ikkunoitakin...)

Perillä puhdasta, koskematonta valkoista, pikku mökkiparka kyhjötti sen keskellä lumipeitteiden alla. 

Hiiret olivat juhlistaneet talvista hiljaisuuden ja rauhan aikaa niin, että ilman desifiointiaineita sinne ei liene viisasta mennä... 

Joimme terassilla kahvit termarista, haukkasimme evästä - ja taistelimme takaisin autolle. Ei tehnyt mieli edes järvelle, sillä sinne huppurointi olisi verottanut ihan liikaa voimia. 
Vaikka ihanahan se on, yhä ja aina vaan.

Huomenna mökille jo voisi päästä kävelemällä, mutta aika loppuu... 


Mutta pian, aivan pian, noin kuukauden päästä hiiret saavat palata omiin mökkeihinsä, sillä silloin saavun MINÄ ja muillei oo siihen nokan koputtamista, hiirijalanjäjistä puhumattakaan...