PAKOON?

Juoksen, juoksen, juoksen... Ahdistusta pakoon juoksen. 

En vain pysty karistamaan sitä kannoiltani. 

Siellä se sinnikkäästi riekkuu, ihan kintereillä, näykkii kantapäitä, niskaa, päätä, sydäntä.

Kymmenen minuutin karkureissu tuo jo pienoisen hien, mutta jatkan, kunnes jalat sanovat että nyt riittää, muuten tulee ihan toppi
ja minun on toteltava.

Telineissä saavat lihakset kyytiä, silti ajatukseni pyörivät aina vaan niissä samoissa ja sydämeni käpristelee. 

Tuskainen huuto kumisuttaa rintaani, pyrkii kaiken aikaa huulilleni, mutta nielen sen aina ja aina vaan takaisin, tungen sen sydämeni unohduksen komeroon ja läimäsen salpojen taakse. 

Silti se rymistelee siellä, takoo seiniä, jytisyttää ovea. 

Ravisuttaa koko laitosta. 

Vielä toistaiseksi salpa pitää sen piilossaan, saa nähdä, koska liitokset pettävät ja kammiot täyttyvät. 

Ja maailma...

Poreallas kuohuu ja kuplii väsyneen kehoni ympärillä. 

Survon piinani pistävät tikarit sen pyörteileviin poreisiin, mutta sekään ei auta; piikit palaavat kurittamaan. 

Uupumispiste löytyy viimein uima-altaasta 

ja verkkaisesti palaan asuntooni. 

Vieraat kadut ovat muuttuneet nyt jo kutakuinkin tutuiksi; olenhan kuukausia sahannut niitä ees ja taas, ajatuksia paeten.

Kuuntelen hiljaisuutta. Miten se soikaan!

ROKUALLE, ROKUALLE...

... jälleen. Tiettyä asiaa juhlistamaan. Kuntosalia, vesijuoksua, lenkkeilyä ympäristössä. Ja tietenkin upporuokaa sekä tanssia... 

Rokualla on mainiot lenkkipolut, etenkin viereinen lampi pitää aina ehdottomasti kiertää ja rantakodalla käydä kuvaamassa. 

Rantakota

Ympäristöstä näkyy, että remontti on yhä kesken. Valmista tulee loppuvuodesta. Tällä kertaa huoneemme on tilava, tosin ylimääräiset pistorasiat ovat katossa, jonne yltääkseen pitää kiivetä pöydälle, suihkukopista puuttuu toinen ovi ja toinen kylpytakeista on repaleinen. No, sen ainakin voisi vaihtaa. Miellyttävä yllätys on sekin, että nopea nettiyhteys toimii joka huoneessa, mokkulaa ei siis tarvita.

  

Kuntosalin (jossa satumme ohjattuun tuokioon ja tutustumme "laitekuntokorttiin") ja lyhyen lampikierroksen jälkeen kiiruhdamme uimaan. Pienen hapuilun jälkeen löydämmekin oikean reitin. Äskeisessä ohjatussa tuokiossa kuntoilleet naiset opastavat avuliaasti, antaapa joku heistä minulle avaimensakin pukukoppia varten, koska se on jäänyt meiltä reittiä etsiessämme noutamatta (unohtui siis). Remontin takia meno on hankaloitunut, miehet esimerkiksi joutuvat kulkemaan pukuhuoneesta käytävän kautta saunaan ja naiset pääsevät pukuhuoneeseensa pesutilan läpi, jossa on kokonaista kolme suihkua… Vesijuoksukaan ei onnistu, sillä avoinna on vain yksi pieni allas, jossa ei tilaa, ei niskahierontasuihkujakaan, mutta vesi on kyllä mahdottoman lämmintä, sellaista, mitä se yleensä lastenaltaassa on. Vähitellen rupeaa tuntumaan siltä, että tällä kertaa uiminen jäisi vähäiseksi. Ja harmittaahan se.

  

Tansseja vauhdittavasta Poseidonista en löydä tietoa netistä, mutta käsittääkseni he ovat oululaisia, jokseenkin varttuneempaa porukkaa jo, mutta mahtavaäänisiä ja mainiota musiikkia soittavia. (Tietenkin, ovathan ne suurilta osin meidän nuoruutemme säveliä!) Jutellessani illan lopussa erään Poseidonin soittajan kanssa, hän kertoo, että vähän he nykyään esiintyvät, nyt tällä viikolla ovat olleet täällä Rokualla, mutta edellisen keikan olivat tehneet huhtikuussa.

  

Tanssivauhtimme ei ole aikojen vieriessä hiljentynyt ja hikivirroista huolimatta pysyttelemme taas lattialla ihan viime tahtiin asti, mutta eipä sitten untakaan kyllä tarvitse odotella. 

ALLASMASURKKAA...

Unta kestää puoli kahdeksaan. Ja eikun ylös ja kuntosalille, öisissä unissa viipyvin silmin. Viimeistään juoksumatolla herään, kun laitan jyrkkyyttä lisää ja joudun puskemaan mäkeä ylös.

Aamusten jälkeen pakkaamme laukut valmiiksi ja kiiruhdamme altaalle, vielä kerran. Menomatkalla varmistan infosta, voisiko juoksuvöitä saada ennen yhtä, mutta kuulemma ei. Vähän myrtyneenä tästä laskeudun saunakerrokseen. Höyrysaunaan työnnyn minä nyt ja tietenkin heti sen jälkeen muuttuu liikennevalo naisille punaiseksi, mutta saan silti istuksia siellä nuoren naisen ja hänen pikkutyttärensä kanssa ihan rauhassa. Miehistä ei tule tunkua. Höyry on pehmoista, helppoa hengittää.

Altaan reunalla vilkuttelevat juoksuvyöt iloisesti, vaikka valvojaa ei olekaan paikalla. Kiitos, kun jätit illalla lähtiessäsi ne odottamaan! huokaisen hänelle mielessäni. Juoksu-urakan jälkeen kelluessani kuuntelen veden ja veren kohinaa, sydämeni jumputusta. Haluan sulautua elementtiini, liueta maailmankaikkeuden kaikkialliseen mereen. Olen vesieläin, kertoohan sen jo eläinradan tähdistömerkkinikin, Krapu, Cancer, Cnc... 

Maltanhan minä viimein vetäytyä lämminvesialtaallekin. Siellä eivät taaskaan toimi muut hierontapisteet kuin niskaputous. Hartiat ovat hellinä jo edellisten päivien ryöpyistä, mutta menen silti. Annan vauhtia koko kropalle, siinäpähän tutisee! Koska olemme altaassa kahden, saan kohta päähäni ruveta opettamaan Hänelle masurkkaa, mutta se hajoaa nauruksi ja pärskyiksi.

Kello käy ja hätyyttää huoneen luovutukseen. Liu´un isoon altaaseen takaisin ja ”hiihdän” sen toiseen päähän. En millään raaskisi lähteä, en en en, mutta onhan minun lopulta pakko.

Vaalassa Nuojuan paikkeilla huomaamme talon, jonka pihalla seisattelee paljon ihastuttavia eläinfiguureja. Olisimme pysähtyneet ottamaan kuvan, mutta taustalla häiritsevät traktorit emmekä halua niitä mukaan, joten kuvaus jää. Harmi.

Kotiin päästyämme tuuli viuhahtaa ja aloittaa puiden ravistelun. Me olemme kuitenkin jo pois sen ulottuvilta.

KIPINÖIVÄT KINTUT

Kuntosali ja aamupala. Kunhan ruoka on asettautunut vakisijoilleen, pulahdus taas uima-altaaseenkin...

(Huh, hotellin ikkunoista käy aikamoinen vinkka: ranteet ja sormet köntittyvät!)

Älä juokse, pohja on liukas! lukee seinällä. Silti minä juoksen. No, altaan pohjalla vain, kun uimavalvoja vihdoinkin kiikuttaa juoksuvyöt saataville. Vyö istuu tukevasti ja juoksen altaan päästä päähän yhä uudelleen ja uudelleen. Nautin sydämeni pohjasta, nautin, nautin... Näen samalla ikkunasta, miten ulkona aurinko lipruaa lumitöyräille ja järven hangille. Se luulee, että ne sulavat sen tulisten silmäysten edessä. Suljen silmäni. Kellun. Kuulen putouksen, kuulen laineiden liplatuksen...

Tottelivatkohan ne lumet? Tottelivatko jäämassat? Tuliko kesä? Varovasti kiskon toisen luomen raolleen. Tirkistän. Auringonsäteet lumikentillä kimaltavat, hekumoivat, hehkuvat yhä.

Onneksi aina ei tarvitsekaan olla kesä, vaan meillä on keskeytymätön mahdollisuus ihastella luontoa ja nauttia sen kauneudesta läpi vaihtuvien vuodenaikojen. Rintani paisuu rakkaudesta. Se avautuu, se ahmaisee syleilyynsä koko lumoavan pohjoisen maani, kotimaani.

Rentoutusharjoitukset? Aula 4, jokin nimi sillä huoneella oli... Oikean paikan löytyminen menee etsintään. Lopulta tavoitamme iloisen eläkeläisporukan. Kuuluu naurunpyrskähdyksiä, hiljaista hihitystä. Hän meinaa perääntyä nähdessään lattialle levitetyt jumppamatot. Hämmentyy. Että pitkälleenkö pitäisi? Saan hänet kuitenkin houkuteltua mukaan ja kohta köllöttelemme vierekkäin tyynyinemme ja peittoinemme. Ohjaaja saapuu, hämmästelee. Näinkö paljon teitä onkin? Ovatko kaikki varmasti talon asukkeja? tivaa. Mielessä häivähtää, ollaanko me niitä ylimääräisiä, mutta jäämme silti, kaikillehan tämän piti olla tarkoitettu. Pitemmittä puheitta cd soimaan ja miesääni tulvii korviimme. Varoittamatta, ilman muita alkuvalmisteluja kuin kehotus sulkea silmät ja keskittyä kuuntelemaan. Varkain ajatukset lipsahtelevat kuitenkin omiin asioihin ja tarina jää torsoksi; en pysy vuoren rinteellä riittävän tanakasti vaan lennähtelen ilmaan tuon tuostakin. Huippukin taitaa jäädä saavuttamatta kuten tarinan syvällinen sanomakin. Samoin oli kuulemma käynyt Hänellekin.

Ruokailtuamme torkahdamme väkisinkin. Hän kuorsaa minua kauemmin. Illalla tanssimme jälleen puoli yhteen Kilu Hietalan* ja hänen yhtyeensä siivittämänä. Ikä ei estä hulluttelemasta, kun musiikki lyö kipinöitä kinttuihin. ;) 

Viereisen pöydän salaisesta paheksunnasta huolimatta kipinöivät kintut ja kinkut lentävät jatkossakin kevyesti ja vasta sänkyyn kaaduttua väsy yllättää.

(*Valitettavasti en löytänyt tästä kokoonpanosta muuta kuin Johanna Rantasen kirjoituksen Kymppisanomien 2. sivulta.)