RUBIINIHÄÄPÄIVÄ

-->Tämänkertaisen Rokualle tulon syyksi paljastukoon nyt se, että kahdestaan halusimme juhlistaa päivää, jolloin tulee vierähtäneeksi peräti 40 vuotta siitä hetkestä, jolloin virallisesti tahdoimme. Se hetki koitti Juntusrannan rajaseutukirkossa elokuun 22:na päivänä, sattumoisin minun isäni nimipäivänä. Tulevan mieheni entinen kansakoulunopettaja oli kanttorina, joka myöhästyi ja soitti sitten marssin niin nopeasti, että iäti muistan sen kujanjuoksun. Eli sitä piti lopulta oikein hölkäten kiiruhtaa avioliiton satamaan... Onneksi ei vielä tiedetty, mihin kaikkeen sieltä purjehdittaisiin. 

Eikähän sellaista tarvitse tietääkään, osaapahan ottaa onnen hetket aikanaan oikein, samoin ne vastoinkäymiset, joiden tullessa koetimme silti toisiamme rakastaa, kuten olimme luvanneet. Ja kovasti sitä lupausta on kyllä koeteltukin. Vaihtelevalla menestyksellä. Yhdet sormukset, ne papin siunaamat, kylläkin ehti kaatopaikka nielaista, kun yks tuliluonteinen naisimmeinen raivoissaan pisti ne roskapussiin ja hänen miehensä kiikutti aarrekätkön autuaan tietämättömänä roskikseen...

Tämä samainen naisimmeinen oli muuten juuri se, joka kosi. Olin Hänen luonaan Turussa käymässä, kävelimme yliopistolta kaupunkiin päin Hämeentietä pitkin ja käperryin lohduttomana Hänen kainaloonsa, sillä olin jo etukäteen eroon joutumisesta ikävissäni. Ja äkkiä suustani leijui sanoja, jotka helisivät ympärillämme kuin keijujen lento ja kuuntelin niitä itsekin ihmeissäni. Mennään naimisiin... 

Rubiinihääpäivän aamuna sataa. Aamupäivän patikkaretki peruuntuu, olemmehan sokerista. Uimaankaan ei tee mieli eivätkä jäsenet tykästy kuntosalin ajattelustakaan. Joten huilailemme vain ja lähdemme paluumatkalle puolenpäivän maissa. Sitä ennen jätän kylpylän kirjastoon "häälahjaksi" kolme kirjaani.  

Kotonakin sataa. Poikkeamme lähikauppaan ja ostamme jäätelökakun hääiltakahveja varten.

Ensimmäinen

-->

RAUHA

Jäkäläkangasta silmänkantamattomiin

Lauantaina herään vähän ennen kuutta, pitempään ei unta riitä, vaikka yhdeltä vasta nukkumaan oli päästykin. Aamu-uintiin tai kuntosaliin ei tee entiseen tapaan mieli tai ehkä, kenties, keho vähän varoittelee reuhtomasta nyt. Sen sijaan käymme reilun aamupalan jälkeen  pikkuisen patikoimassa, ei kamalan pitkää reittiä kuitenkaan, sillä monin paikoin polun pohja on erittäin upottavaa hiekkaa, jossa jalat joutuvat turhautuneina ja lopulta hiukan tuskastuneinakin steppaamaan lähes samoissa askeleissa. Polun varren jäkälikköönkään ei oikein kehtaisi mennä astelemaan, koska niissä jäljet näkyisivät useita vuosia. Ja jäkäläähän siellä onkin todella kaikkialla, missään muualla en moista ole tavannut. 

Poikkeamme Luomasen laavulla, jonne täytyy yllättäen rämpiä suon yli, onneksi ei oikein märän kuitenkaan, joten selviämme kuivin jaloin. Odottamaamme vettä siellä ei näy, mikä kummastuttaa jonkin verran. Paluumatkalla vilahtelee metsässä muutama marjastaja tai sienestäjä, muuten ympärillä vallitsee rikkumaton hiljaisuus. Rauha.

Kuntosalin ja uimisen jälkeen meinaa väsy jo valloittaa, jaloissa ja käsivarsissa kiertelee erinäisiä tuntemuksia, mutta sitkeästi me illemmalla taaperretaan tanssimaan taas, pakkohan se, kun samassa talossa... ja sen takia nimenomaan tänne on tultukin.

Eeva Mäkeläisen yhtye esiintyy, tosin ei ihan yhtä mallikkaasti kuin Poseidon, mutta tarjoaa hyvin ”liikuttavaa” musiikkia kuitenkin. Aluksi koivet meinaavat tekeytyä jäykkiksiksi, mutta sulavat onneksi vähitellen ja kun Säkkijärven polkka räiskähtää ilmoille, me hetken empimisen jälkeen syöksymme lattialle, vaikka yhtään muuta paria siellä ei näy. On se niin pakko… Toista peliä ei Hän kuulemma jaksaisi, mutta kun Väärä vitonen remahtaa haitarista, onhan Hänen toteltava anovaa koirakatsettani…

Ja loppuun asti taas viivytään, onhan se tanssiminen niin ihanaa, varsinkin kun parinsa tuntee ja askeleet sulautuvat toisiinsa niin, että periaatteessa siinä parketilla leijailee yhtenä kokonaisuutena… 

ROKUALLE, ROKUALLE...

... jälleen. Tiettyä asiaa juhlistamaan. Kuntosalia, vesijuoksua, lenkkeilyä ympäristössä. Ja tietenkin upporuokaa sekä tanssia... 

Rokualla on mainiot lenkkipolut, etenkin viereinen lampi pitää aina ehdottomasti kiertää ja rantakodalla käydä kuvaamassa. 

Rantakota

Ympäristöstä näkyy, että remontti on yhä kesken. Valmista tulee loppuvuodesta. Tällä kertaa huoneemme on tilava, tosin ylimääräiset pistorasiat ovat katossa, jonne yltääkseen pitää kiivetä pöydälle, suihkukopista puuttuu toinen ovi ja toinen kylpytakeista on repaleinen. No, sen ainakin voisi vaihtaa. Miellyttävä yllätys on sekin, että nopea nettiyhteys toimii joka huoneessa, mokkulaa ei siis tarvita.

  

Kuntosalin (jossa satumme ohjattuun tuokioon ja tutustumme "laitekuntokorttiin") ja lyhyen lampikierroksen jälkeen kiiruhdamme uimaan. Pienen hapuilun jälkeen löydämmekin oikean reitin. Äskeisessä ohjatussa tuokiossa kuntoilleet naiset opastavat avuliaasti, antaapa joku heistä minulle avaimensakin pukukoppia varten, koska se on jäänyt meiltä reittiä etsiessämme noutamatta (unohtui siis). Remontin takia meno on hankaloitunut, miehet esimerkiksi joutuvat kulkemaan pukuhuoneesta käytävän kautta saunaan ja naiset pääsevät pukuhuoneeseensa pesutilan läpi, jossa on kokonaista kolme suihkua… Vesijuoksukaan ei onnistu, sillä avoinna on vain yksi pieni allas, jossa ei tilaa, ei niskahierontasuihkujakaan, mutta vesi on kyllä mahdottoman lämmintä, sellaista, mitä se yleensä lastenaltaassa on. Vähitellen rupeaa tuntumaan siltä, että tällä kertaa uiminen jäisi vähäiseksi. Ja harmittaahan se.

  

Tansseja vauhdittavasta Poseidonista en löydä tietoa netistä, mutta käsittääkseni he ovat oululaisia, jokseenkin varttuneempaa porukkaa jo, mutta mahtavaäänisiä ja mainiota musiikkia soittavia. (Tietenkin, ovathan ne suurilta osin meidän nuoruutemme säveliä!) Jutellessani illan lopussa erään Poseidonin soittajan kanssa, hän kertoo, että vähän he nykyään esiintyvät, nyt tällä viikolla ovat olleet täällä Rokualla, mutta edellisen keikan olivat tehneet huhtikuussa.

  

Tanssivauhtimme ei ole aikojen vieriessä hiljentynyt ja hikivirroista huolimatta pysyttelemme taas lattialla ihan viime tahtiin asti, mutta eipä sitten untakaan kyllä tarvitse odotella. 

ALLASMASURKKAA...

Unta kestää puoli kahdeksaan. Ja eikun ylös ja kuntosalille, öisissä unissa viipyvin silmin. Viimeistään juoksumatolla herään, kun laitan jyrkkyyttä lisää ja joudun puskemaan mäkeä ylös.

Aamusten jälkeen pakkaamme laukut valmiiksi ja kiiruhdamme altaalle, vielä kerran. Menomatkalla varmistan infosta, voisiko juoksuvöitä saada ennen yhtä, mutta kuulemma ei. Vähän myrtyneenä tästä laskeudun saunakerrokseen. Höyrysaunaan työnnyn minä nyt ja tietenkin heti sen jälkeen muuttuu liikennevalo naisille punaiseksi, mutta saan silti istuksia siellä nuoren naisen ja hänen pikkutyttärensä kanssa ihan rauhassa. Miehistä ei tule tunkua. Höyry on pehmoista, helppoa hengittää.

Altaan reunalla vilkuttelevat juoksuvyöt iloisesti, vaikka valvojaa ei olekaan paikalla. Kiitos, kun jätit illalla lähtiessäsi ne odottamaan! huokaisen hänelle mielessäni. Juoksu-urakan jälkeen kelluessani kuuntelen veden ja veren kohinaa, sydämeni jumputusta. Haluan sulautua elementtiini, liueta maailmankaikkeuden kaikkialliseen mereen. Olen vesieläin, kertoohan sen jo eläinradan tähdistömerkkinikin, Krapu, Cancer, Cnc... 

Maltanhan minä viimein vetäytyä lämminvesialtaallekin. Siellä eivät taaskaan toimi muut hierontapisteet kuin niskaputous. Hartiat ovat hellinä jo edellisten päivien ryöpyistä, mutta menen silti. Annan vauhtia koko kropalle, siinäpähän tutisee! Koska olemme altaassa kahden, saan kohta päähäni ruveta opettamaan Hänelle masurkkaa, mutta se hajoaa nauruksi ja pärskyiksi.

Kello käy ja hätyyttää huoneen luovutukseen. Liu´un isoon altaaseen takaisin ja ”hiihdän” sen toiseen päähän. En millään raaskisi lähteä, en en en, mutta onhan minun lopulta pakko.

Vaalassa Nuojuan paikkeilla huomaamme talon, jonka pihalla seisattelee paljon ihastuttavia eläinfiguureja. Olisimme pysähtyneet ottamaan kuvan, mutta taustalla häiritsevät traktorit emmekä halua niitä mukaan, joten kuvaus jää. Harmi.

Kotiin päästyämme tuuli viuhahtaa ja aloittaa puiden ravistelun. Me olemme kuitenkin jo pois sen ulottuvilta.

KIPINÖIVÄT KINTUT

Kuntosali ja aamupala. Kunhan ruoka on asettautunut vakisijoilleen, pulahdus taas uima-altaaseenkin...

(Huh, hotellin ikkunoista käy aikamoinen vinkka: ranteet ja sormet köntittyvät!)

Älä juokse, pohja on liukas! lukee seinällä. Silti minä juoksen. No, altaan pohjalla vain, kun uimavalvoja vihdoinkin kiikuttaa juoksuvyöt saataville. Vyö istuu tukevasti ja juoksen altaan päästä päähän yhä uudelleen ja uudelleen. Nautin sydämeni pohjasta, nautin, nautin... Näen samalla ikkunasta, miten ulkona aurinko lipruaa lumitöyräille ja järven hangille. Se luulee, että ne sulavat sen tulisten silmäysten edessä. Suljen silmäni. Kellun. Kuulen putouksen, kuulen laineiden liplatuksen...

Tottelivatkohan ne lumet? Tottelivatko jäämassat? Tuliko kesä? Varovasti kiskon toisen luomen raolleen. Tirkistän. Auringonsäteet lumikentillä kimaltavat, hekumoivat, hehkuvat yhä.

Onneksi aina ei tarvitsekaan olla kesä, vaan meillä on keskeytymätön mahdollisuus ihastella luontoa ja nauttia sen kauneudesta läpi vaihtuvien vuodenaikojen. Rintani paisuu rakkaudesta. Se avautuu, se ahmaisee syleilyynsä koko lumoavan pohjoisen maani, kotimaani.

Rentoutusharjoitukset? Aula 4, jokin nimi sillä huoneella oli... Oikean paikan löytyminen menee etsintään. Lopulta tavoitamme iloisen eläkeläisporukan. Kuuluu naurunpyrskähdyksiä, hiljaista hihitystä. Hän meinaa perääntyä nähdessään lattialle levitetyt jumppamatot. Hämmentyy. Että pitkälleenkö pitäisi? Saan hänet kuitenkin houkuteltua mukaan ja kohta köllöttelemme vierekkäin tyynyinemme ja peittoinemme. Ohjaaja saapuu, hämmästelee. Näinkö paljon teitä onkin? Ovatko kaikki varmasti talon asukkeja? tivaa. Mielessä häivähtää, ollaanko me niitä ylimääräisiä, mutta jäämme silti, kaikillehan tämän piti olla tarkoitettu. Pitemmittä puheitta cd soimaan ja miesääni tulvii korviimme. Varoittamatta, ilman muita alkuvalmisteluja kuin kehotus sulkea silmät ja keskittyä kuuntelemaan. Varkain ajatukset lipsahtelevat kuitenkin omiin asioihin ja tarina jää torsoksi; en pysy vuoren rinteellä riittävän tanakasti vaan lennähtelen ilmaan tuon tuostakin. Huippukin taitaa jäädä saavuttamatta kuten tarinan syvällinen sanomakin. Samoin oli kuulemma käynyt Hänellekin.

Ruokailtuamme torkahdamme väkisinkin. Hän kuorsaa minua kauemmin. Illalla tanssimme jälleen puoli yhteen Kilu Hietalan* ja hänen yhtyeensä siivittämänä. Ikä ei estä hulluttelemasta, kun musiikki lyö kipinöitä kinttuihin. ;) 

Viereisen pöydän salaisesta paheksunnasta huolimatta kipinöivät kintut ja kinkut lentävät jatkossakin kevyesti ja vasta sänkyyn kaaduttua väsy yllättää.

(*Valitettavasti en löytänyt tästä kokoonpanosta muuta kuin Johanna Rantasen kirjoituksen Kymppisanomien 2. sivulta.)

TIIKERIMETSÄ

Rokualle matka käy... Aurinko hymyilee koko naamallaan ja lumi kimaltelee niin, että ihan aurinkolasit on silmille kipattava. Vaalan ABC:llä täytyy ehdottomasti poiketa munkkikahveilla, kun kotona ei ehditty ;), no, minä otan kaakaon. Se on hyvää, ei liian sokerista ja munkki maistuu kerrassaan herkulliselta.

Matkaa Rokualle on jäljellä enää noin parikymmentä kilometriä. Rokuanhovin pihalla käydään tällä kertaa vain pyörähtämässä, koska jo viimeksi käytiin sisäpuolikin tutkimassa. :) Rokuan kylpylää lähestyessämme ympäröi meidät satumainen tiikerimetsä. Siellä seisoo Tikruja tiiviisti vieri vieressä. Lumoava näky, joka kestää perille asti. Puiden kaikkiin pieniin oksantynkiin on kerääntynyt lumituiskahduksia, koko varren pituudelta. Kamera on matkalaukussa, pakkanen tiukkuu, joten ei pysähdytä kaivelemaan sitä esille.

Kylpylässä meidät ohjataan kolmannen kerroksen remontoituun, tilavaan nurkkahuoneeseen, jonka reilunkokoisessa kylpyhuoneessa on saunakin. Vastaamme hulvahtaa lähes hyinen viileys, tunnustelemme pattereita ja ne ovat ihan ky...ky...kylmiä! Emme yritäkään riisua päällysvaatteitamme, vaan Hän rientää infoon ja pian pari miestä ilmestyykin ovelle. Patteri on kuulemma temppuillut ennenkin, joten siihen ei voitaisi jäädä. Miksi ne sitten edes sijoittivat siihen asiakkaita? Jätämme miehet loruttelemaan vesiä patterista ja palaamme alas. Hän oli pyytänyt auringonpuoleista huonetta, kun se entinen tuntui niin pimeältä ja varmaan sen koleuden vuoksi vastenmieliseltäkin. Ja saadaanhan me, auringonhuone, jollaista ei kuulemma löydy vähällä millään... Ensimmäisen kerroksen ikkunasta avautuu silmillemme laajennusrakennusrykelmä, sen takana olisi ollut järvenlahti, mutta... Niin, tila tuntuu kieltämättä sen edellisen huoneen näkemisen jälkeen lähinnä komerolta, mutta eihän me huoneeseen oleilemaan oltu tultukaan, joten laukut ripeästi tyhjiksi vain.

Kuntosali ja uimapuoli seuraavaksi. Kuntosali on hyvin varusteltu, moderni. Kylpylän puoli ei sitten olekaan; hartiahierontasuihkut toimivat ja hetken myös pienemmät hierontapisteet. Lämminvesiallas tuntuu kuumalta ison altaan jälkeen. Uimareita on hyvin hyvin vähän, vain muutama. Kylmäkaivoon en tällä kertaa hirviä – se sydän... Suihkussa ollessani kuulen mieheni äänen yllättäen höyrysaunasta ja ihan äskenhän sieltä oli kantautunut naisten juttelua. No, kaipa sinne höyrysaunaan voi mennä ken haluaa, päättelen, mutta kiipeän itse kuitenkin taatusti naisille lämmitettyyn, tyhjänä polttelehtivan saunan lauteille. Myöhemmin Hän virnistelee, että höyrysaunassa oli ollut pari naista uimapuvuin varusteltuna ja hän laudeliinalla. Päällimmäiseksi oli jäänyt vaikutelma kuin liikennevalot olisivat vaihtuneet parin minuutin välein... :).

Illemmalla tanssia kajaanilaisyhtyeen Miia Mäkelä & Siluetin tahdissa. Solisti jaksaa suhtautua kiitettävän ystävällisesti muutaman humalikkopariskunnan äänekkääseen ihailuun. Tanssimme, tanssimme ja tanssimme. Puolenyön jälkeen rupeaa jo jossain tuntumaan ja hivuttaudumme huoneeseemme, jossa unta ei tarvitse odotella, vaan samaa öistä seikkailua kestää hamaan aamuseitsemään.