KUIN MUUTKIN MUMMOT

Ihana hetki - uskalsin lähteä tämän vuoden ensimmäiselle kävelylenkille! Tiellä ei ollut lunta, ei jäätä, oli ihan normaali keli, melkein kuin kesällä. 💗 Kävelysauvat tukenani askelsin hitaasti entistä, tuttua reittiäni raikasta ilmaa nuuhkien. Aurinko paistoi, puista kuului tilt talt tilt talt, hento tuulenhenkäys kosketti ja se tuntui hyvältä. 

Puiston penkit olivat vielä lumen peitossa, joten levähtämään en yrittänytkään päästä, vaikka selästä välillä vihlaisikin. Itsepäisesti, sinnikkäästi taivalsin takaisin asuntooni. Kun ovi sulkeutui perässäni, kuiskasin KIITOS! 😇

Tästä se alkaa. Ehkä syksyllä jalat ovat vahvistuneet jo niin, että kävelen ainakin yhtä hienosti ja nopeasti kuin muutkin mummot. 😎

JUMISSAKO?

Tänään autoni (= pojan vanha, jota saan käyttää tarvitessani) juuttui mahastaan lumeen parkkipaikalla, kun en ollut lumimyräköiden tultua ajanut sillä, käynyt vain välillä kaivamassa sen kinoksesta, ja nyt se makasi lumen ympäröimänä. Kuvittelin puhdistaneeni auton ympäristön niin, että voisin ainakin siirtää sen aurattuun parkkiin, mutta onnistuin peruuttamaan ehkä auton pituuden verran, ja sitten se äjähti paikoilleen - ei lähtenyt eteen, ei taakse.

Kaivelimme vieraani kanssa tunnin verran, tuloksetta. Sitten reipas naapurini, nuori mies, yritti auttaa, mutta mitään ei sittenkään tapahtunut - mahan alla oli tiukka jöntti. Kaivoimme, starttasimme, lapioimme...

Äkkiä auton viereen ilmestyi minusta paaaaaljon nuorempi nainen, joka siekailematta rupesi kaivamaan, työnsi, starttasi ja neuvoi, turhaan yhä vain. Seuraavaksi paikalle harppoi pari nuorta miestä kuulemma kesken saunomistaan (olivat parvekkeelta nähneet mummon ja papan tuppuroinnit) ja tarttuivat toimeen - auto ei silti änähtänyt vieläkään! Nuori nainen tarttui puhelimeen - hän ei luovuttanut, vaan kutsui apuvoimia ja silloin lähetin pojat saunaansa takaisin, sillä turhaan he olisivat nyt jääneet vilustumaan. Ja eikös muutaman kymmenen minuutin odottelun jälkeen hyrrännytkin "kaupungin traktori" paikalle! Se vetäisi pikkutyrrin hetkessä tielle, josta tämä onnellisena kaarsi puhtaalle parkkipaikalle. 😁

Ystävällinen, ihana auttajamme oli sillä välin kerennyt jo istahtaa oman autonsa rattiin ja hurauttaa pois. Olisin halannut häntä, niin ihanalta tuntui se välittäminen, nyt ennätin vain vilkuttaa ja lähettää lentosuukkoja. Pari tuntia meiltä eläkeläistötteröiltä meni ennen lopullisia apuvoimia, joten aika kuitti olin. Mutta onnellinen. Enhän jäänyt yksin ongelmani kanssa. Enkä pyörtynyt. 🙃

Sydämestäni kumpuavat KIITOKSET näille kaikille hyväntahtoisille auttajille, mutta erityiskiitos sinulle, nuori nainen, joka ilmestyit kai sieltä päiväkodin portista (?)! ❤️

MISTÄ ON VIIKONLOPPU TEHTY?

Viikonloppu Metsärannassa.

Mummot ja vaarit.

Nuotiotuli, makkarat sekä huumorin kukka.

Sauna. Uimavesi.

Laiturin keikkuva tasapaino.

Joutsenparin uskollisuus, huolenpito toisistaan.

Lahjapussi ja onnellinen yhteiselo.

Siitä on viikonloppu tehty.

KIRJE YSTÄVÄLLE

Tämän haluan sanoa ystävälleni, joka menetti lapsenlapsensa muuan päivä sitten. Pitkä ja tuskainen oli se kamppailu vaikean sairauden kanssa, mahdollisuudet olivat fifty-fifty, joten toivoa pidettiin yllä loppuun asti. 

  Facebookiin oli lapselle perustettu voimaa antava tukiryhmä, jossa on tätä nykyä noin 450 jäsentä. Heidän myötätuntonsa ja toivoa ylläpitävät kirjoituksensa kannattelivat perhettä suurenmoisella tavalla viimeiseen hetkeen saakka, ja sen jälkeinen lohdutusten rauhallinen virta valuu yhä... 
  Mummon tuska on kaksijakoinen; hänhän suree samalla sekä omaa lapsenlastaan että tytärtään tämän sekä koko perheen tunteman tuskan vuoksi...

"T....

Sanoit, ettet osaa etkä jaksa pukea tunteitasi sanoihin. Eihän sitä jaksa eikä tarvitsekaan, ne sanat tulevat sitten joskus myöhemmin, ja kyyneleet… ne yllättävät mitä odottamattomimmissa paikoissa, kuten varmaan muistat, koska ihan vastahan se äitisikin lähti. Hyvä että niitä tulee, sisin puhdistuu ja olo ehkä hivenen keventyy, kun ne kaipauksen ja loppumattoman ikävän helmet vuotavat. Kunnes virran vuola ehtyy - ei ole mistä tulla enää. Lopussa saattaa tulla pelkkää käheää ulinaa vain. Mielessä vain voimaton tuska ja rinnan puristus, avaruuteen kohdistuva ahdistunut huuto: MIKSI?… Ja raivokin tulee joskus… ja siihenkin meillä on oikeus.

Kunhan jaksat, niin mietipä, miten monien ihmisten ajatukset kannattelivat J:aa ja kuinka monen elämää hän koskettikaan! Hänhän toi siunausta meille kaikille sairauden kanssa kamppailuun osallistuville. Jospa hänen elämänsä tarkoitus olikin juuri siinä – havahduttaa ihmiset näkemään suurempia asioita kuin he tavallisesti näkevät? Havahduttaa välittämään läheisestään, rukoilemaan, kantamaan anovin sydämin lasta Korkeimman käsiin. 

Meidän kaikkien elämällä on jokin Tarkoitus, niin laitapuolen kulkijoilla kuin hurskaillakin, niin lapsilla kuin vanhuksillakin, niin sairailla kuin terveilläkin, niin rikollisilla kuin rehellisilläkin, niin laiskoilla kuin ahkerillakin... Uskon jopa, että jokainen valitsee elämänsä suuntaviivat jo ennen syntymäänsä, joten jos J valitsi tällaisen tien, on hän valinnut sen rohkeutta ja rakkautta osoittaakseen. Ehkä hänen sielunsa tarvitsi juuri tämän elämän kehittyäkseen, päästäkseen eteenpäin kasvun tiellä. Samalla hän auttoi meitä muitakin kasvamaan. 

Rakkain halauksin..." 

"TEINIVIHA ON TYHMÄÄ..."

Luin Rosa Meriläisen kolumnin Teiniviha on tyhmää. Aiheen luettuani totesin ilman muuta samaa - tyhmäähän kaikki tuollainen; viha on aina tyhmää.

Uimahallin "kypsän" ihmisen katseenkin tunnistin; tuon olin nähnyt, useinkin. Itsevarman, "huomaatteko, miten MINÄ osaan, uskallan ja kehtaan" -katseen...

Hyvin kasvatettu tyttö? Hm... Oli hän varmaan sitäkin, yleensähän nykynuoret eivät anna hyppiä silmilleen. Ehkä tämä tyttö oli vain arka? Tai ehkä hän oli ymmärtäväinen, säälivä? Antoi heti anteeksi? Näki, ettei aihetta isompaan? Kypsä nuori? Mitä tämä varttunut naishenkilö itse nähtävästikään ei ollut. Kypsä siis.

Nämä kaikki mahdollisuudet ryöppysivät ylleni, koska itse kuvittelisin toimivani juuri noin, aikoinaan. Tytön lailla. Nyt, muutaman vuosikymmenen kokemus harteillani, voisin istahtaa sen kypsän viereen ja aloittaa jutustelun – ja päästä, ehkä, yhteisymmärrykseen hänen kanssaan, jonkinsorttiseen tasapeliin... Tosin kaikkien kanssa sekään ei onnistu, kaikki varttuneetkaan kun eivät salli mielipiteittensä oikeellisuutta epäiltävän.

Kahvilassa aikuisen seurassa oleva nuori on hänen seuruettaan, joten eikö aikuinen ilmaise tämän myös kahvilanpitäjälle? Jos nuoren tulee poistua, poistuu aikuinenkin. Eikä tule takaisin... Kertoo kuitenkin mielipiteensä lähtiessään. Kipakasti.

Mutta anteeksi, Rosa, en ymmärrä kunnolla tätä sanomaasi: ”Yli kolmekymppisten näkökulmasta kaksikymppinenkin näyttää teiniltä, vaikka pitäisi nähdä ihminen, joka voi olla johtaja ja kollega siinä missä keski-ikäinenkin. On turha haukkua nuoria aikuisia kokemuksen puutteesta, jos heille ei anneta mahdollisuutta sitä kerryttää. Kaksikymppisille on annettavaa valtaa: ministerinpaikkoja, johtotehtäviä. Vallan mukana seuraa vastuu ja pätevöityminen.”

Kultapieni, vaikka kuinka olen salliva enkä missään nimessä ketään tuomitseva, en syrjivä enkä vähättelevä, niin en todellakaan antaisi kakskymppisille ihan ministerinpaikkoja; tokko he itsekään sellaisia haluaisivat. Ainakin jonkinlaista ELÄMÄNKOKEMUSTA sentään ainakin jossain määrin juuri niihin tehtäviin kaipaisin, ei kai ministerinpaikan tulisi olla mikään harjoittelupaikka, vaikka kieltämättä joskus sellainenkin tunne pakkaa tulemaan jonkun ns. aikuisministerin kohdalla. Vastuuseen ja johtamiseen kasvetaan vähitellen, pienin askelin.

Kakskymppinenhän parhaillaan kehittyy aikuiseksi, joten eihän häntä sentään saa ihan kylmiltään laittaa koko maan asioista vastaamaan... Vai? Työtä ja vastuuta muuten, tietenkin, täytyy antaa ynnä luottamusta hänen kykyihinsä. Neuvoa ja opastaa, kunnes hän tuntee itse osaavansa. Helpompiakin teitä löytyy ministeriyteen tähdätessä. Hiljaa hyvää tulee...

Muistan nimittäin itseni vielä aika tuoreesti tuossa iässä. Olisinko silloin muka ollut valmis vastuuseen koko Suomeni maasta? Eppäilen. Ja vahvasti. PUS.

J.K. Innostuin tapani mukaan. Saarnahan tästä tuli, vaikka kuinka tiedän, että kolumneja kirjoitetaan kärjistettyyn tyyliin, sanoin, jotka saavat mielet reagoimaan... Onneksi tämä minun purkaukseni jää sentäs vain aika pienen joukon hymähdettäen ohitettavaksi. Vielä kuitenkin lisäisin: Eivät ne kaikki varttuneetkaan sentäs ilku jos nuori ei tiedä "kaikkea". Jotkut jopa ymmärtävätkin sen. Ja nuorissa jos keissä on tulevaisuutemme. Luotan heihin, ehdottomasti. 

Nuoret ovat ihania, välliin vaikeita, ihan kuten me kaikki muutkin, mutta sisimmissään silti. 

Kunpa me vain sisäistäisimme sen...

SH´BAM... SCHMACK...

Tuntuupa hyvältä. Kerrassaan rääkätyltä. SH´BAM-tunti LadyLinessa ja vedet ne virtasivat... Taas. Osa pitkin pintaa, osa sisäpuolelle. Tanssi vei ja toi, hyppyytti ja juoksutti. Ihanaa! SCHMACK.

Me mummotkin kun halutaan välillä joutua tosi hepakkaan, tulla höykkyytetyiksi. Kukin kuntonsa ja voimiensa mukaan, tietenkin.



Niin, ja painoa tipahti muuten 400 g...

Hm...
Kymmenessä päivässä se tietäisi neljää kiloa ja sadassa - 40 kg! 

ENKELEITÄ, ONHAN HEITÄ...

Tapasinpa ihanan nuoren tytön tässä taannoin käydessäni hemmottelemassa itseäni. Hän oli jättämässä työnsä ja muuttamassa takaisin Suomussalmelle mummonsa ja ukkinsa avuksi. Asumaan heidän luokseen, auttamaan kaikessa tarvittavassa, ei täysin omaishoitajaksi kylläkään (mummonsa oli siinä toimessa), vaan aikomuksenaan oli käydä kylänpinnassa omaakin työtään tekemässä muutaman tunnin silloin tällöin, keikkaluontoisesti. Hän jopa yllättyi kun sanoin arvelevani hänen olevan harvinainen lajissaan nykypäivinä ja uskovani isovanhempien olevan tosi ylpeitä ja kiitollisia noin välittävästä lapsenlapsesta.

No, se oli kuulemma ihan luonnollinen valinta hänelle. Onnellinen hän kuitenkin oli sanoessani miten hyvälle mielelle hän minut saikaan ja miten arvostan häntä.

Ei onneksi kaikille se mammona ole tärkeä nykyaikanakaan, vaan inhimillisyys, rakkaus ja epäitsekkyys saavat tilaa. Lähetän voimahaleja sinulle, ihana ystäväni! Isovanhempasi ovat varmasti onnellisia aarteestaan!

VASEMMAN JALAN PEUKALO...?

Lähdettiin viikonlopuksi huilaamaan joulun tohinoiden jälkeen. Jostain syystä mieleni oli raskas ja kehoni heikko, joten ravistelua tarvittiinkin. Perjantaina haamuilin summassa kokoon jotain ja kunnon varustuksethan keräsinkin. Perillä Runnin kylpylässä nimittäin huomasin, että mukaan olin haalinut kahdet hiihtoasut, kahdet tanssikengät, neljät käsineet ja kolmet pipot. Lisäksi tietenkin monenlaiset "tanssiasut", varmuuden vuoksi...?

No, onneksi myös monot ja uimapuku sentään olivat tulleet mukaan ja kaikki muukin tähellinen, vaikkakin niitä tähellisittömiäkin oli siis sattunut pilvin pimein, mutta tärkeintä kuitenkin oli se, ettei Hän sanallakaan maininnut siitä ja siitä hyvästä kai Hänelle muutaman tähtimerkin antaisin.

Perjantai-illan levytanssit pysähtyivät meidän osalta kymmenen hujakoille, mutta lauantaina soittaneeseen duoon Tarmo Malilaan oltiin ihan tyytyväisiä ja sen tahdittamina jaksettiin peräti puolille öin. Minä tietysti olisin halunnut viipyä vielä sen ylikin, mutta kun toinen sanoi viisaasti EI [koska kesken kaiken vasemman jalkani "peukalo" (kuten Hänelle kiireissäni selitin) rupesi viestittämään aivan hulluna ja oli ihan pakko mennä istumaan], niin pistin tantsukengät huoneeseen päästyä roskikseen, että se siitä. Että kun ei niin ei...

No, aamulla niitä ei siellä enää ollut, joten... Vieläköhän ne tontut muuten sittenkin mahtoivat siellä liikuskella? :)

Hän kävi hierojalla, minä tyydyin tanssiin, uimiseen ja yhteen ainoaan hiihtosuoritukseen, sen varovaiseen kokeiluun nimittäin. MUTTA tämä alta viiden ikäisenä hiihtoputken aloittanut mummonreppana ei simpukka soikoon enää päässyt kahta kilometriä loppuun ilman älyttömiä tuskanpiikkejä jalkaterissään! Eli kerkesin jo vannoa senkin, että nyt tään muorin hiihot tyssäsivät vihdoinkin... Muutamat viime vuodet siitä on suuntia ollutkin jo näkyvillä, mutta näin pohjoisen asukkaalle se on kyllä vaikea paikka. Miten niille Saariselän reissuillekin nyt käy...

Takaisin ajelimme sunnuntain hienoisessa lumisateessa. Kultainen naapuri oli huolehtinut posteistamme ja kolannut pihamme. Oli ihana tulla kotiin taas.