MATKALLA MÖKILLE

JRRRR... JRRRRR kuuluu renkaan alta kun auto karkaa keskiviivalle. Olen jälleen tien päällä. Talo nukkui lähtiessäni ja ainoa ääni, jonka tälle aamulle kuulen, on navigaattorin. Sekin havahtuu välillä liian myöhään ja tokaisee: Reitin uudelleenmääritys... Ihan taatusti se torkahtelee, koska on kauan äänetön ja sitten yhtäkkiä hoksaakin, että tässä on menty niiku harhoihin ja yrittää vierittää syytä minun niskoilleni. Simpukka!

Nukuttaa. Pinnistelen seuraavalle ABC:lle jaloittelemaan ja maistamaan eväitäni, jotka koostuvat jääkaapin jäännöspaloista. Se auttaa hiukan. Navigaattori "juoksuttaa" ja tuntuu pistävän loppumatkasta siksakkaamaan, mutta tottelen, koska en ole varma reitistä. Enhän ole ennen kulkenut siitä.

Reilusti yli seitsemän tunnin sompailun jälkeen olen perillä. Autosta astuttuani minut valtaa epätodellisuuden tunne ja huojun kuin laivan kannella. Huippaa hieman. Olisi ehkä pitänyt huolehtia nestetasapainosta paremmin ja pitää taukoja enemmän kuin kaksi, mutta kun aina on se kiire. Perille.

Ensimmäiseksi sukaisen jumppavaatteet niskaani (ainakin kaksi viikkoa on jäänyt salitta). Jalat eivät ole vielä toipuneetkaan viimeisen viikon rylläkästä enkä jaksakaan kauaa räpistellä juoksumatolla. Telineetkin sattuvat, joten siirryn kylpylän puolelle. Erityisnuorten ryhmä täyttää vesihieronta-altaan ja siellä on ahdasta. Niinpä noukkaan juoksuvyön ympärilleni ja saan vesielementin sallimaan lempeän kuntoilun.

Päivällisen jälkeen ramasee. Melkein nukahdan, mutten antaudu, vaan riennän helteestä hetkessä koleaksi äleytyneeseen ulkoilmaan. Illalla kuuntelen hetken karaokea salissa, mutta väsy vie pian peiton alle.

Aamulla juoksen viereisen pikkujärven ympäri. Siinä ei kauan nokka tohise. Alkumatkasta muka kipua natiseva polvikaan ei virka enää palatessa mitään portaita ylös harppoessani.

Matkalla mökille.

UINTIA, TANSSIA JA KARSINOGEENIÄ

- Ens viikonloppuna mennään Runnille, ilmoitti Hän minulle viime keskiviikkona. - Kerran ei pakkaselta hiihtämäänkään pääse.

Mitäpä minä siihen? Mukavahan on uidakin ja... tanssia, kahtena iltana peräti. Mennä valmiille aamupalalle. Valmiille ruoalle.

No, perjantai-iltapäivällä sitten mentiin. Ja illalla liehuttiin karaoken tahdissa. Kun ensin oli käväisty uimassa. Siellä Hän sai yllättäen selkäänsä salamatkustajan - viisivuotias tyttö uimakellukkeineen oli takertunut hänen hartioihinsa ja surffaili siinä huolettomana. Jälkeenpäin Hän paljasti odottaneensa, josko joku isompikin tyttö sattuisi saman keksimään... 

Laulajat suoriutuivat yleisesti katsoen hienosti, tietenkin mukaan oli päässyt pari yrittäjää, joilla ei ollut sävelkulusta hajuakaan, mutta ei se silti tanssimista estänyt. Eikä minua laulamasta mukana rytmissä pysyäksemme... Välillä tilattiin ruokaakin, mutta taisivat rahat mennä pikkusen ohi tarkoituksen, sillä karsinogeeniä tarjoiltiin niin lihan kuin kasvistenkin kera... Hm... Henkilökunta kylläkin oli ystävällistä, vaikkakin vähälukuista.

Lauantaiaamuna uintia jälleen, ulos ei juurikaan hyökyilty, sillä pakkanen toppasi jo ulko-oven paikkeilla mielihalut kuriin eli levossa taisivat mennä ne päivän hetket... Mitä nyt syömässä poikettiin. Kuivaa lohikalaa ja broileria, jota minäkin maistoin ensimmäistä kertaa elämässäni. Hm... Kovinkaan kurmeeta ei vain tainnut taaskaan olla siinä setissä... 

Mutta ilta korvasi ansiokkaasti nuo vähäiset puutteet, ja Jorma Turusen yhden miehen orkesterin siivittämänä pysyteltiin jokseenkin koko ilta parketilla. Toi ihanaista nautintoa liidellä tutuilla käsivarsilla ja askeleetkin kiertyivät yhteen perinteikkään somasti. Ja eiköön nuo jalat iskeneet tulta taas, peräti...

Sunnuntain aamu-uinnilla oli aika vähän porukkaa, joka sekin vähitellen liukeni pois, joten loppuajan saimme uiskennella kahdestaan. Aamupalan jälkeen auto liekaan ja siinä moottorin lämpiämistä ootellessa annettiin hetki aamupäivänokosille.

Viikonlopun saldon totesimme kotiin päästyämme noin kilon painonpudotuksena, pikkuisen jäykkinä ja selkeästi tunnettavissa olevina raajoina, kaksina iltapäiväunina ja aikaisin näyttäytyvänä Nukkumattina.

JA TAAS YKSI 40-VUOTISJUHLA!

Ylioppilaskirjoituksista oli kulunut 40 vuotta. Koska vanha koulurakennuksemme oli parhaillaan peruskorjattavana emmekä päässeet moikkaamaan sitä, niin kokoonnuimme aluksi Ämmänsaaren Vanhaan Kurimoon. Lähes 50:stä silloin kirjoittaneesta paikalle ilmestyi hieman alle 30. Tervehdimme, tuijotimme toisiamme, pinnistelimme... Oota oota, kyllä minä muistan, sinä oot se... se... Toiset tunnisti entiseltä näöltään, toiset olivat muuttuneet paljonkin. Ainakin poikien hiukset olivat kokeneet muutoksia; joillekin oli kasvanut letti, joillakin päälaki kuulsi harventuneen tukan alta. Meille kaikille oli kuitenkin päähän hiipinyt harmaan viehko vivahdus.

Sitten siirryimme nauttimaan perinteisiä kainuulaisia ruokia keittoineen ja kukkoineen.
Ruokailun jälkeen seurasi esittelykierros ja lyhyt katsaus kunkin menneisyyteen. Neljä oli siirtynyt jo verhon toiselle puolelle ja pidimme hetken hiljaisuuden heidän muistolleen. Vihlaisi kipeästi - kuinka moni meistä olisi seuraavaan tapaamiseen mennessä yhä jäljellä?
Monenlaista ammattia tuli esille, jotkut olivat jo elakkeellakin, jotkut ihan sen kynnyksellä. Kertojilta kyseltiin lisätietoja, vitsailtiin ja naurettiin. Jokainen taisi jännittää etukäteen, laskea, milloin oma vuoro tulisi kohdalle, mutta kaikki saivat siitä huolimatta kerrotuksi tarinansa, joku lyhyemmän, toinen pitemmän kaavan kautta.

Kunnanjohtaja antoi sitten katsauksen Kainuun ja eritoten Suomussalmen nykytilanteesta. Osa kuunteli sitä ilmiselvän skeptisesti, osa kyseli tarkennuksia. Jokainen kyllä tiesi, että säästetty on, mutta millä hinnalla! Lääkäripalvelut kaikonneet kymmenien, viikonloppuisin satojenkin kilometrien päähän, siis melkein saavuttamattomiin. Vanhukset, nämä maamme jaloilleen nostaneet ihmiset odottavat avustajaa kodeissaan tai laitoksissa märkine vaippoineen ja pesemättömine vartaloineen. Hoitajat eivät ehdi millään kaikkea, sillä heidät on minimoitu, säästösyistä jälleen, mistäpä muusta! Kouluja lopetettu ja lapset koottu mammuttirykelmiin, joissa ei millään voi kokea samaa turvallisuutta, jota pienet koulut tarjoavat...
No, perimmäinen tarkoitus on varmaankin ollut hyvä. Jospa nuo kaikki olisivat vain niitä alkukangerteluja…

Täytekakkukahvittelun jälkeen risteilimme Kianta-laivan kannattelemina viimaisella ja sateisella Kiannalla tuulipukuihin tiukasti pakattuina. Ja illalla kokoonnuimme Kiannon Kuohujen kabinettiin, osa söi, osa oli aterioinut jo kotona. Seurusteltiin.

Kun musiikkia ei alkanut kuulua, saatiin kyselyihin vastaukseksi, että päätähti, Tommi Läntinen, saapuisi vasta klo 23 - sitä ennen ei kuulemma tule musiikkia! Voi hyvät pieksut sentään: eivät voineet edes levyjä soittaa, että vipajava tanssijalka olisi saanut kaipaamaansa liikettä!

Onneksi hoksattiin karaokebaari ja suunnattiin sinne, sillä eihän siellä salissa enää mitenkään voinut olla, kun se tähti vihdoin puoliltaöin tuli kamalalla mökällä, sellaisella, ettei siinä juuri puhuttu. Karaoken tahdissa sitten koetettiin tanssia, vaikka osa lauluista valitettavasti kirskuikin musiikkikorvan ääripäissä. Onneksi oli muutamia helmiäkin mukana; ainakin erään luokkatoverimme vaimo lauloi aivan ihanasti ja häntä olisi kuunnellut vaikka koko loppuillan.
Puolenyön jälkeen väki rupesi kaikkoamaan, mutta jotkut meistä viihtyivät karaokebaarissa lähes viimeiseen tappiin asti. Joten mukavaa oli! Yhteyttä voisi kyllä pitää näiden kokoontumisten välilläkin.

Seuraava tapaaminen sovittiinkin sitten jo viiden vuoden päähän, sillä tässä iässä ei arvaa enää kovinkaan monia kymmeniä vuosia jättää väliin. Tosiasia, mi asettaa elämänarvot jonkinlaiseen uusiojärjestykseen. Ainakin pitäisi.