SAUNAAN

 Saunatarvikevati odottaa ovenpielipenkillä. Tuijotan telkkaria, väliin kelloa. Pitkä on odottavan aika. 

VIHDOINKIN! Vati käsivarrelle, lopposet jalkaan, hissi ja alimman kerroksen ovet. Pieni pyyhe pesuhuoneen oven eteen lattialle sekä kevyt kumimatto pesuhuoneeseen. 

Pesuhuone on iso, sen lattia on pitkä, joten matka lauteille on pelottava. Suihku, kiulu, löylyvesi ja lauteille itse hommaamiani pikkuportaita pitkin. Viivyn vain hetken, sillä sydän ei tykkää liian kuumasta. Joku näkymätön on nostanut vadista pesuharjan valmiiksi suihkutelineelle, en kummastele sitä yhtään, kiitän vain ja tartun toimeen. Pesu, huoahdus pukuhuoneen penkillä, ovien avaaminen käytävälle ennen vadin kanssa lähtemistä, hissi ja kotiovi. Vati ovenvieruspenkille, pyyhe naulaan kuivumaan, lopposet kaappiin ja saunavehkeet omille paikoillensa. Kampa, yöpaita ja sukat.

Kaikki tekemäni harkitsen tarkasti, en hötkyile, sillä tasapainoaisti on tärkeä. Se horjahti ensimmäisen syövän myötä eikä toinen syöpä mitenkään auttanut asiaa. Vasta silloin ensimmäisen syöpäleikkauksen jälkeen ymmärsin, että olin vanha, sitä ennen en edes ymmärtänyt ajatella asiaa, kuljinhan kuntosalilla, juoksin, uin ja tein mitä ennenkin. Paitsi tanssinut en enää. Se loppui kertarysäyksellä noin 8 vuotta ja 4 kk sitten.

KULTAJUHLIA

Tänä keväänä juhlivat MM-kultaa maamme jääkiekkoilijat. Meillä 50 vuotta sitten ylioppilaiksi kirjoittaneilla on myös eräänlainen kultajuhla – olemmehan riemuylioppilaita.

Mieluusti kirjoittaisin tähän muisteluita tuolta keväältä, mutta yllättäen en pystykään siihen – en muistelemaan itsekseni sen kummemmin kuin kertomaan muillekaan.  Vielä seitsemän vuotta sitten olisin kirjoittanutkin, mutta elämä saneli toisenlaisen käsikirjoituksen. Olihan se kevät 50 vuotta sitten ihanan leijumisen sekä elämäni rakkauden löytymisen aikaa. Rupesimme seurustelemaan Hossan lomakylässä pidetyissä penkinpainajaisissamme.

Ne viime aikojen syövät eivät olisi estäneet menemästä riemuitsemaan vanhojen luokkatovereiden kanssa, mutta sisin pistää vastaan; en pysty kohtaamaan tiettyjä asioita – se vain satuttaisi.  (Ja juu, tiedän - olen yliherkkä ja varmaankin joittenkin mielestä tunnevammainenkin, mutta enhän sille itse mitään mahda eikä sille mahda kukaan muukaan; elämä on vain otettava vastaan tällaisena kuin olen ja sellaisena kuin se tulee...)

Niinpä kyseisenä juhlapäivänä  laitan – ehkä - valkolakin päähäni täällä nykyisessä kodissani ja koetan selvitä iltaan jotenkin. 

Toivotan niin Suomussalmen lukion vuoden 1969 riemuylioppilaille kuin myös tietenkin tämän kevään, 2019, ylioppilaille onnea, hyvää mieltä ja mukavia juhlia!

Toivon myös sopivan lämpöistä kesää kaikille sinne rakkaaseen Kainuuseeni!

EIVÄTKÖ NÄMÄ SÄRKYMISET JO RIITTÄISI?

Seitsemän vuoden sisällä olen kokenut kolme leikkausta, joista ensimmäinen oli kaikkein kipein, satuttavin ja yllättävin. Silloin minut leikattiin kertarysäyksellä irti kodistani, kotiseudustani, ystävistä ja tuttavista. Lähes samassa rysäyksessä irtosi myös pieni, suloinen mökkini, mi oli rakkain ja tärkein (myös ainoa) pakopaikkani maailman myrskyiltä. Vieläkään en kestä katsella mökkikuvia, en omia enkä toisten - en halua edes ajatella niitä, vaan ikään kuin ohitan ne, mikäli jotain siihen suuntaan sattuu mieleeni tai silmiini vilahtamaan. Sen vuoksi en pysty edes käväisemään siellä, kun en kestä nähdä aarrettani toisten hallinnassa... 

Jonkinlaiseen toimintakuntoon selviäminen vei noin viisi ja puoli vuotta, tosin täysin siitä en selvinne koskaan, oli se - ja on yhä - ihan liian hirvittävä asia; repäistiinhän minut ympyröistä, joita olin pitänyt maailmanani kuudenkymmenen neljän vuoden ajan. Ainoa siunaus siitä oli se, että pääsin lähelle lapsiani ja lapsenlapsiani sekä toista sisartani, se nuorempi kun jäi ikävä kyllä sinne kotiseudulle.

Toinen leikkaus tapahtui puolitoista vuotta sitten, jolloin ihan sattumalta, sydänvaivojen ja pääkivun vuoksi päivystykseen hakeuduttuani, päässäni havaittiin meningeooma, aivokasvain, joka luokiteltiin syöväksi sen ärhäkkyyden takia, ja joka onneksi saatiin kokonaan pois sen lilluttua lähes irtonaisena aivokalvon päällä. Sen jälkeen kuljin arkipäivisin sädehoidoissa kuuden viikon ajan. Taksilla, tunti mennen tullen. Virkistyin ihmeesti, sillä olihan päivissä säännöllinen rytmi, jota noudattaa. Kuin olisi käynyt töissä! Päälaella oleva kalju aukko on nyt hiljalleen täyttymässä uusilla hiuksilla ja viime syksynä sain sen syövän suhteen terveen paperit (kontrolleja tietenkin parin vuoden välein) - kunnes kolmisen kuukautta myöhemmin aikaistin mammografia(vuosi)kontrollia tietyistä syistä, ja silloin löytyi uusi syöpä, tällä kertaa rinnasta.

Rintasyöpä leikattiin helmikuun lopulla ja eilen kävin onkologilla kuulemassa mahdollisista tulevista hoidoista. Vähän hirvitti ajatella, miten selviäisin vaikkapa sytostaateista, nuori ja täysin voimissani kun en enää ole. Huojennus oli melkomoinen kuullessani, että olin toiminut ajoissa eikä syöpä ollut päässyt levittäytymään, vaan se oli saatu kokonaan pois, ts. olin lääkärin sanojen mukaan 80%:sti syöpävapaa, vaikken mitään lääkkeitä söisikään. Nollaprosentteihin en pääse ikinä, koska se syöpä on kuitenkin ollut minussa, joten varuiksi "nautin" viiden vuoden ajan letroja, lääkkeitä, joilla on ikäviäkin sivuvaikutuksia. Nekin ovat henkilökohtaisesti erilaisia, joten jos tämä tuuri jatkuu, ehkä vältyn niiltä, joiltakin ainakin. Näin helpollako pääsin? kysyin lääkäriltä hölmistyneenä, liikuttuneena, kiitollisena...

Kahden viime vuoden ajan olen ollut ikään kuin sivustakatsoja elämässäni; en ole itkenyt, en raivonnut, en kyseenalaistanut - olen ollut vain. Kuin utelias tarkkailija vieraan olennon elämässä. Eilen illalla sitten vihdoinkin jo hieman herpaannuin, koska olin valmis murtamaan kyynelten padon...

Tuntuu, etteivät tällaiset kuoleman hipaisut tule sattuman oikusta, mutta eiköhän tässä olisi jo tarpeeksi? Vaikka olenkin koettanut sinnikkäästi kiittää koko ajan, kun olen ajatellut, että minua jostain syystä kasvatetaan ja vahvistetaan täten sekä jopa riemuinnut ajatuksesta, että jos elämäni tällä tasolla on tarkoitus loppua, niin miten ihanaa onkaan sitten nähdä isä, äiti, siskot ja veljet pitkästä aikaa toisella puolella, niin silti mieleeni tunkee toive, että eivätkö nämä särkymiset oikeastaan jo riittäisi!

TOIVO, LUOVU JA ANNA

Kipu.

Möykky, jota silitän.

Kyhmy, jolle juttelen.

Minä rakastan sinua,

koska olet kiinni minussa

ja siten osa minua.

Siispä –

jos sinäkin rakastit minua niin,

että halusit jakaa kehoni,

niin osannet myös luopua,

sillä rakkaushan

toivoo toisen parasta.

Luopuu.

Antaa omastaan.

Toivo siis parastani –

luovu ja anna.

Rakastettu (Juha Tapio)