VIHDOINKIN!

Tänään pari vuotta kestänyt tuskailu päättyi: Kivi tähtien takaa sai uuden ilmiasun! Nyt se näyttää normaalilta kirjalta; sen liehureunat ovat asettuneet suoraan järjestykseen eikä minun enää tarvitse tuntea punastusta lähettäessäni sitä tilaajille. Vähän muokkasin korjattuun versioon sisältöäkin, joten nyt se on entistä ehompi. Vihdoinkin! Kiitokset Mediapinnalle!

Oman paikkakuntani lehdet eivät ole suuremmin lotkautelleet korviaan; olen heille ihan liian mitätön. Tosin Tyhjästä Kirjasta oli Kainuun Sanomissa sentään jonkinlainen toteamus, jonka kustantaja oli sinne lähettänyt, joten siitä kiitän. Arvosteluun asti lehti ei vaivautunut tälläkään kertaa. Syntymäpaikkakuntani lehti Ylä-Kainuu sen sijaan ei ole viitsinyt laittaa pienintäkään vinkkiä lukijoilleen tästä viimeisimmästäkään kirjasta edes, vaikka juuri siellähän luulisi innokkaimpien lukijoiden löytyvän - ainahan se oman paikkakunnan kasvatti kiinnostaa, yleensä.

No, ei haittaa, enhän koskaan julkisuuteen ole kaivannutkaan, mutta hiukan mitättömäksi lytätyltä minusta kyllä tuntuu. Ehkä kumpikaan lehdistä ei ole ollut edes kiinnostunut lukemaan kirjojani; taustalla kai pitäisi olla jonkin ison kustantajan arvovalta. Muualle arvostelukappaleita ei kai ole lähetettykään - en osannut uskoa muualla olevan kiinnostusta tuntemattoman kirjoittajan osittain omaelämäkerrallisiin lastenkirjoihin.

Mutta nyt aion kuitenkin käydä vaihtamassa sekä Kajaanin että Suomussalmen kirjastoihin uudet kappaleet, ne oikeat niiden liehureunaisten tilalle. Heti kun ehdin.

Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen; olenpahan edes jotain saanut aikaan ja läheisteni ja ystävieni kannustus riittää. Jatkan kirjoittamista.

TYHJÄ KIRJA

Nonni, nyt se on valmis. Tyhjä Kirja, jatkojuttu Pihlan tarinalle. Vihdoinkin karaisin luontoni ja lähetin käsikirjoituksen eteenpäin. Ensin luetutin sen luotetulla ystävälläni ja hän sanoi, ettei ottaisi siitä mitään pois. Niinpä tottelin enkä ottanut. Kolme virhettä oli kustantajalla pujahtanut vahingossa sinne (ja useita kappalejakoja), mutta sitä kai sattuu silloin tällöin; eivät ne lukemista hidasta. :)

ELÄMÄÄ EI VOI KIRJOITTAA; SE ON ELETTÄVÄ

Ja näinhän se on. Tuo jonkun minua viisaamman heittämä ajatus häivehti taustalla kun tulostin kaksi viimeisintä käsikirjoitustani ja talletin ne kansioon, josta lapset ja lapsenlapset voivat niitä niin halutessaan lukea, sitten joskus, julkaisuhommiin en itse ryhtyne, koska aikaisemmat kokemukset eivät oikein kannusta moiseen. Samoin ehkä käy myös runokirjalle, jonka haalin kokoon samojen kansien väliin.

Voihan tietenkin käydä niinkin, että innostun muokkaamaan kahta ensin mainittua uuteen uskoon (kuten muuten tein jo taannoin julkaisemalleni Kivi tähtien takaa -kirjalle, joka uudistettuna niin ikään siellä kansiossa levähtää), mutta tuossa muodossaan ne kertovat jälkipolville kaikkein selkeimmin jotain heidän äitinsä/isoäitinsä historiasta, ei paljon tosin, sillä mielikuvitus tepastelee siellä vahvasti taustalla. Silti...

Kustantajat kaipaavat sensaatioita enkä heitä rasita raapustuksillani, tokko heillä kiinnostusta riittäisikään, etenkin kun en julkisuuteen halua. Tahdon säilyttää yksityisyyteni, pysyä kasvottomana.

Nytkö sitten alan elää? No, se lienee helpommin sanottu kuin tehty. Kaksi uutta käsikirjoitusta pitää kyllä minut jatkossakin koneen ääressä, en minä siitä enää irti osaa pyristelläkään. Mutta jos tässä välillä kuitenkin taas johonkin muuhunkin suuntautuisi, karkaisi ainakin hetkittäin virtuaalimaailmasta... Toivon voivani tehdä niin. Onneksi lapsenlapset kiskovatkin sieltä aika ajoin todellisuuteen. Ja sellainen todellisuushan se kaikkein parasta elämistä onkin...


Edu Kettunen - Elämä jatkuu (ihana laulu, kuvat vain tähän vuodenaikaan nähden kovin kesäiset)