VIHDOINKIN

Saviruukku tulvii on nyt kaupoissa. Edullisimmin sen näyttää tällä hetkellä saavan tästä verkkokaupasta. Minun on sisällytettävä omiin hintoihini postituskuluja, ettei vuosikausien työ pyörähtäisi ihan mahdottomalle miinukselle.

Ja tunnustaa täytyy, että vaikka vakuutin itselleni, että nyt tämä työ saa riittää, huomaan keräileväni jo aineistoa seuraavaan...

Mikäpä siinä, tuohan se ainakin täyttöä tyhjiin päiviin. Ja etenkin öihin. 

EETVARTTIA

No niin, nyt olen terapoinut itseäni kirjoittamalla jo vuosikymmenen verran, vetänyt sanoillani mieleni irti upottavista soista ja kiehuvista ukkosmyrskyistä. Aloitin nimittäin julkisen kirjoittamisen vuonna 2005 (salaahan olen harrastanut sitä jo 12-vuotiaasta asti), ja sen tuloksia on näkyvillä mm. tässä blogissa.

Sielulle on tehnyt tosi eetvarttia keskittyä etsimään tarpeeksi tarkasti kuvaavia sanoja tunnetiloillensa ja käyttämäni eräänlainen dramatiikkakin kiteyttää ajatukset ilmaisuun, joka sitten ikään kuin salaman leimahduksena pääsee purskahtamaan ja purkautumaan räjähtäen ryöppyävinä kuohuina.

Kärjistänyt olen paljon, maalaillut sanojen kultaisella siveltimellä tai viillellyt reippaasti säilällä, ainakin viime vuosina, (aiemminhan se taisi ollakin jonkinlaista pehmolällyä, onnellista lepertelyä hetkistä, joita luulin aidoiksi), ja eräänlaisena uhkarohkeana heittonakin, odotteluna, josko joku rohkelikko uskaltautuisi jopa kommentoimaan tiettyjä pakinantekeleitä, sillä sellaisiksihan ne oikeastaan olen tarkoittanutkin.

Ja yksityistä palautetta olen kyllä saanut jonkin verran, mutta olen ottanut ne itselleni - oppiakseni ehkä jotakin - mutta kovinkaan moniin tunteiden ilmaisuihin ei ole uskallettu kommentoida. No, ei haittaa, tämä nyt vain oli tällainen "blogi", lähes omalla nimellä uskallettu heittäytyminen. Toivottavasti kukaan ei ole loukkaantunut kirjoituksistani, niistä pahoista nimenomaan.

Nyt odottelen kolmannen Pihla-kirjan toista vedosta korjattavakseni.

TÄMÄ ON JUST, MITÄ AINA OLEN TOIVONUT

HopLopiin on jäänyt mummin hattu. Se ihana, huopainen. Se, jota Helsingin lipunmyyjäkin oli kehunut. Ollaan lähdössä ulkoilemaan, kun mummi huomaa kauheuden. Ja eikun autoon ja kiireinen suhaus HopLopiin. Ooottakaa autossa, nyt ei kannata tulla sisälle, koska sinne ei jäädä, tulee kalliiksi, mummi varmistaa, koska toinen Peppinjoista on vihjaissut, eikös he voisikin tulla ihan vain pikkuisen sisälle...

Sitten Hong Kongiin. Mummi ei tiedä, mihin syöksi päänsä, ja kukkaronsa... Oih, tämä on just, mitä aina olen toivonut... Pinja kantaa jonkin ihanan, oudon kummajaisen. Mummi huokaa, mutta lupaa. Peppi etsii kuumeisesti omaansa, mutta ei löydä mitään. Siirrytään Prismaan, jossa Peppi velvollisuudentuntoisesti, pakonomaisesti, ehdottaa Baby Bornia. Se maksaa lähes viiskymppiä, joten mummin on paljastettava kukkaronsa reikäisyys. No, onneksi yks japanilainen kirja, sarjis, löytyy ja kaikki ovat onnellisia. Mummi lienee kaikkein onnellisin...

Illemmalla eno hakee äidin asemalta, käydään saunassa ja herkutellaan. Nukkumaan mennessä mummin pitää taas lukea Peppinjaa ääneen, kunnes Pinja ilmestyy vuoteen viereen, supattaen, kädet tanassa. Me ruvetaan äitin kans nukkumaan. Niinpä kirja on suljettava, kuiskattava lupa Pepille silmäillä kirjaa hetkisen, kunnes lamppu sammuu. Ja sitten nähdäänkin ihania unia peräti yhdeksään saakka. Mummikin! Herrajjestas! Van sehän taisikin löytää vihdoinkin tanssikaverin, yöllisen, kaikkivoipaisen. Ja tanssii melkein heti herättyäänkin...

Aamulla Peppi pyytää, voisiko mummi kirjoittaa heistä Peppinjoista sarjan... Ja just, kun mummi oli päättänyt lopettaa! Sillä MIKSI muka hänen oli yleensä kirjoitettavakaan? MIKSI se oli hänelle tärkeää? MIKÄ hän oikein luuli olevansa?

KIRJEET, JOTKA TUULEEN KIRJOITIN

Ta daa, siinä se nyt on, minun nettirakkaudesta kertova proosarunoelmani!

Joku jo kerkesi kysyä, kenelle ne runot olen kirjoittanut, väitti, että täytyyhän minulla olla joku erityinen...

Vastasin, että totta kai, onhan minulla. Hän, joka on ollut yli neljäkymmentä vuotta jo. Hän, ainut maailmassa.

Eivätkä ne tunteet mihinkään ole kadonneet... Ja kun omistaa vielä loputtoman mielikuvituksen, jolle ei irti päästettäessä ole mitään rajaa, niin...

Muutamien viikkojen päästä kirja on kaupoista kyseltävissä, myös nettisellaisista ja jonkin ajan kuluttua se ilmestyy myös e-kirjana.

TAPPISTA MIKÄ TAPPISTA

On se tappista joskus. Kirjoittaminen. Pihlasta kertova kolmas tekele meinaa nimittäin jäädäkin sellaiseksi, tekeleeksi, se tyssäsi tuosta noin vaan ja junnaa nyt paikoillaan. En saa siihen otetta, on kuin pehmeätä hiekkadyynirinnettä yrittäisi nousta; kun otat askeleen, liu'ut kaksi takaisin. Ja sehän jos mikä ketuttaa, turhauttaa ja imee kuiviin.

Oli ihan pakko värkätä välillä muutakin ja kun olin jo tovin joutunut tekemisiin nettirakkautta sivuavien artikkeleiden, yhteisö- ja lehtikirjoittelujen ynnä elävässä elämässäkin sattuneiden tapausten kanssa, paneuduin asiaan. Ihan kokeeksi vain. Uteliaisuuttani. Ja olihan se kiehtovaakin, tavallaan... 

Eläydyin kuvitelmiini ja kuinka ollakaan, ne sieppasivat minut mukaansa, laittoivat näppäimistön laulamaan. Ja niin syntyi eräänlainen proosarunoelma, ehkä hieman turhan hieno nimitys näin omalle tuotokselle, mutta jokin sellainen se on, proosan ja runon sekasikiö. En tiedä, pääseekö se koskaan julkisuuteen, mutta tyytyväinen olen - jotain sentään sain aikaan; ei se sanojen juoksu mihinkään olekaan tyrehtynyt, aihe vain taitaa olla syypää siihen, että jokin juttu jää polkemaan paikalleen. Tosin itsekritiikkikin on aika tiukka portti tekstin kululle.

Mutta nyt voinen taas iskeä sen vanhan tarinan kimppuun uudelleen, ehkä se nyt levättyään hyväksyy minut,  imaisee sisäänsä ja pääsen lopettamaan nuoruusajan muistelut. 
Viimeisin ns. elämänjuonikirjakin olisi jo melkein valmis, mutta en voi julkaista sitä ennen tätä meneillään olevaa tekelettä, jukuroivaa. Joten katotaan ny...

TYHJÄ KIRJA

Nonni, nyt se on valmis. Tyhjä Kirja, jatkojuttu Pihlan tarinalle. Vihdoinkin karaisin luontoni ja lähetin käsikirjoituksen eteenpäin. Ensin luetutin sen luotetulla ystävälläni ja hän sanoi, ettei ottaisi siitä mitään pois. Niinpä tottelin enkä ottanut. Kolme virhettä oli kustantajalla pujahtanut vahingossa sinne (ja useita kappalejakoja), mutta sitä kai sattuu silloin tällöin; eivät ne lukemista hidasta. :)

HUHTIKUUN TYTÖT

Käytiin sitten kärsimässä Vares-elokuva Huhtikuun tytöt. Mitä älytöntä teurastusta ja väkivaltaa! Tein jo alkumetreillä, kesken ensimmäisen verisen kohtauksen poislähtöä, mutta Hän ei tykästynyt ajatukseen, kehotti vain sulkemaan silmät pahojen kohtausten ajaksi. Tottelin ja kestin loppuun, mutta taitaapa aikaa vierähtää ennen kuin toiseen samantyyppiseen haksahdan. Samaan lopputulokseen päätyi kyllä sitten Hänkin.

Yleensä välttelen väkivaltaohjelmia, ne kun tuovat pelkkää ahdistusta vain. Nytkin lähdin ainoastaan ja vain Hänen seurakseen, kun oli vielä jäljellä yks pojalta joululahjaksi saatu elokuvalippu.

Vares-kirjojen lukeminen on tyystin toista kuin niiden katseleminen. Tosin joskus olen itsekseni kummastellut, miksi ihmeessä joku saattaa edes kirjoittaa tuollaisista asioista - siinähän joutuu itse olemaan sen pahan vallassa koko luomistyön ajan. Tai ainakin niin otaksun, sillä itse elän täysin siinä maailmassa, mistä kulloinkin kirjoitan. Tosin onhan siinä tietenkin sekin mahdollisuus olemassa, että sysää omat tunteensa syrjään ja kertoo kaikesta tunteettomasti, ikään kuin syrjästä katsoen... No, kaikilta ei onnistu sekään.

Ainoa valopilkku taisi olla siinä, kun ovella osuin muutamaan entiseen työtoveriin ja sain vaihtaa heidän kanssaan pari sanaa... Niin, ja nyt en sitten ainakaan nukahtanut! :)

Tässä Iltalehden arvostelu kyseisestä elokuvasta.

ELÄMÄÄ EI VOI KIRJOITTAA; SE ON ELETTÄVÄ

Ja näinhän se on. Tuo jonkun minua viisaamman heittämä ajatus häivehti taustalla kun tulostin kaksi viimeisintä käsikirjoitustani ja talletin ne kansioon, josta lapset ja lapsenlapset voivat niitä niin halutessaan lukea, sitten joskus, julkaisuhommiin en itse ryhtyne, koska aikaisemmat kokemukset eivät oikein kannusta moiseen. Samoin ehkä käy myös runokirjalle, jonka haalin kokoon samojen kansien väliin.

Voihan tietenkin käydä niinkin, että innostun muokkaamaan kahta ensin mainittua uuteen uskoon (kuten muuten tein jo taannoin julkaisemalleni Kivi tähtien takaa -kirjalle, joka uudistettuna niin ikään siellä kansiossa levähtää), mutta tuossa muodossaan ne kertovat jälkipolville kaikkein selkeimmin jotain heidän äitinsä/isoäitinsä historiasta, ei paljon tosin, sillä mielikuvitus tepastelee siellä vahvasti taustalla. Silti...

Kustantajat kaipaavat sensaatioita enkä heitä rasita raapustuksillani, tokko heillä kiinnostusta riittäisikään, etenkin kun en julkisuuteen halua. Tahdon säilyttää yksityisyyteni, pysyä kasvottomana.

Nytkö sitten alan elää? No, se lienee helpommin sanottu kuin tehty. Kaksi uutta käsikirjoitusta pitää kyllä minut jatkossakin koneen ääressä, en minä siitä enää irti osaa pyristelläkään. Mutta jos tässä välillä kuitenkin taas johonkin muuhunkin suuntautuisi, karkaisi ainakin hetkittäin virtuaalimaailmasta... Toivon voivani tehdä niin. Onneksi lapsenlapset kiskovatkin sieltä aika ajoin todellisuuteen. Ja sellainen todellisuushan se kaikkein parasta elämistä onkin...


Edu Kettunen - Elämä jatkuu (ihana laulu, kuvat vain tähän vuodenaikaan nähden kovin kesäiset)

MITÄ SE ON SYÖNYT...

-->

-->

-->Minusta tuntuu kuin äitini seisoisi nyt takanani, hänen kätensä lepäävät olkapäilläni, lohduttavat. Kuten niin monta kertaa ennenkin… Omat käteni ovat kuumat ja raskaat. Ne hehkuvat, välittävät energiaa. Tällä kertaa minulle itselleni, tunnen sen. Tarvitsen sitä. Niinpä jatkan. Kiitos, äiti.

-->

SIIS... Se ns. kirjani oli alun perin tarkoitettu vain lapsilleni. Se oli vasta ensimmäinen osa suunnitelmastani merkata jotenkin luettavaan muotoon lapsuuttani, nuoruuttani ja viimein ikääntymistäni. Kesken kaiken sekaan puikahtivat satumaailman tyypit. Olen pohtinut, tulivatko ne auttamaan minua kaikkien niiden surullisten asioiden ohi, joilta jouduin kirjoittaessani sulkemaan mukaan pääsyn, sillä enhän minä nyt sellaisista tapahtumista halunnut kertoa, vaikka kuinka olisinkin toivonut saavani lapseni ymmärtämään, mihin kaikkeen elämäni myöhemmät vaiheet voisivat perustua. Ehkä saisin sitten joittenkin valintojen suhteen edes jonkinlaisen armahduksen.

Jotenkin sitten sain päähäni esittää tarina kuitenkin kaikelle kansalle, oikeastaan koko maailmalle, sillä nettiversionhan siitä ensin pyöräytinkin. Pyysin muutamaa ystävääni lukemaan sitä ja kommentoimaan ja heidän palautteistaan johtuen sitten sain tämän loistoidean…

Epävarmuuteni on kuiskinut minulle sen jälkeen kaikenlaista, soimannut hullusta ajatuksesta ja vielä sen hullummasta toteuttamisestakin. Tänään siihen ei rohkeus riittäisi; rahkeet eivät kestäisi… Olen kovasti kaivannut toisten ihmisten mielipiteitä, rehellistä arvostelua. Sitä eivät lähimmät, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, paljonkaan hennonneet antaa.

Eräs ihana ihminen, ennestään vieras minulle, mutta alansa asiantuntija, sitten lopultakin pyynnöstäni paljasti sen, mitä itse olin ounastellutkin. Ja siitä kiitän. 

Eli hän tuumasi suunnilleen näin: Kertomistyylini on liian pedantti, yksityiskohtainen ja ennakkoon sensuroiva. Lisäksi mahdollisen lukijakunnan määrittely on vaikeaa. Pihla, päähenkilö, kuitenkin on kuulemma ”sykähdyttävä, hänen hahmonsa ja maailmansa ovat viehättäviä”. Kirjoitan ”valoisasti, sujuva ja selkeä” tekstini ”välittää elämänmyönteisyyttä vastoinkäymistenkin edessä”. Hänen mielestään käsikirjoitukseni suurin arvo on siinä, että ”pienistä arkisista asioista koostuva maailma saa rinnalleen toisen todellisuuden, mikä laajentaa ja syventää todellisuuskäsitystä ja tuo siihen henkeä.” Hän kehottikin minua täydentämään kirjan täysimittaiseksi romaaniksi, Pihlan kehityskertomukseksi.

No, sellainenhan suunnitelmani alun perin olikin, mutta silloinen terveydentilanteeni pisti hätiköimään. Että jos kaikki jääkin kesken…

Mitä sitten tulee kirjan ulkomuotoon, siitä lienenkin jo turhautumiseni joskus ilmituonut. Varmaankin kannen tekijä on yhtä pettynyt lopputulokseen, ellei pettyneempikin. Hänen kantensa oli nimittäin paljon kauniimpi, lämpimämpi ja värikkäämpi kuin tuo painosta tullut. Ja se liehureuna… Olkoon! Turhaan tässä enää ruikuttaa. Onhan kuitenkin nyt edes jotain, jotenkin, jollekin… Vaikka en raaskinutkaan niitä pikkutarkkoja kuvauksia pois jättääkään… 

MUTTA jos päiviä riittää, se elämänkaari ehkä sittenkin jossain vaiheessa ropsahtaa esille, tietokoneen sisuksissahan sen raakakopio jo muhiikin. Jos nyt ei ihan paperisena versiona, niin kuitenkin nettikamana. Sitten ainakin lapseni ja lapsenlapseni saavat tietää, miltä äiti ja mummi sisältä näyttää. Eli mitä se on syönyt… 

Voihan sen kai näinkin ilmaista?

Tämä on se alkuperäinen kansimalli

CARMEN, ABBEDISSA JA TOHTORI HERMANN

Olin mukana mediaalisessa musiikkitilaisuudessa, jollaiseen olin jo kauan halunnut. Lähtiessäni heitin puoliääneen äidille, että anna nyt jokin merkki, jokin, jonka vain minä voin ymmärtää, puhu vaikkapa tästä uudesta kirjasta...


Kuvittelin mennessäni, että paikalla on tietenkin valtava ryysis, koska kysymyksessä oli niinkin maineikas, maailmankuulu pariskunta kuin Aulikki ja Seppo Plaami. Yllätyksekseni sitä porukkaa olikin ihmeen vähän, ilmeisesti kotikaupungissani ollaan vielä henkisten asioiden suhteen jokseenkin pidättyväisiä ja nämä jutut ohitetaan tyhjänpäiväisenä huuhaana. Kaipa se tämä elämän syrjässä roikkuminen sitten vie niin kaiken huomion ja voimat, ettei muuta enää jaksa. Vaikka toisaalta, jos jaksaisi olla utelias myös henkisten asioiden suhteen, joissa kieltämättä on paljon selittämätöntä, voisi sivutuotteena saada normaaliin arkeenkin lisää voimia ja ymmärrystä. Mutta jokainenhan etenee oman suunnitelmansa mukaan eikä sitä tule kiirehtiä. Asioista kiinnostuu sitten kun aika on kypsä.

Aulikki on syvätranssimeedio, jonka kautta edesmenneet laulajat esiintyvät. Hän itse ei etukäteen tiedä ohjelmistoa, koska se koostuu läsnäolevien värähtelyistä ja tunteista. Hänellä ei ole omaa musiikkikorvaa laisinkaan, silti hän välittää mahtavia lauluesityksiä kirkkaan korkeista, helisevistä naisäänistä Louis Armstrongin särisevään möräkkyyteen. Tapahtumaa on vaikea sanoin välittää, se on itse nähtävä ja kuultava.

Seppo on Aulikin säestäjä ja maallinen kontrolli, 24 tuntia vuorokaudessa. Jos jokin viesti on tulossa, hänet herätetään vaikka yöllä avustamaan. Hän saa henkimaailmasta uusiin lauluihin sävellykset ja sanat Aulikin/Carmenin kautta.

Aluksi Seppo Plaami kertoo, miten he tähän työhön joutuivat. Sitten laitetaan kännykät kiinni etteivät yhteydet häiriintyisi ja Seppo pyytää Isä meidän -rukouksen jälkeen henkimaailman Pyhän Marian kappelin porttien aukeamista Jeesuksen Kristuksen nimissä ja Carmen päästetään juontokeikalleen.

Carmen sekä juontaa tilaisuuden että kontrolloi tapahtumia. Hän kuuluu kontrollihenkiryhmään, joka huolehtii, että yhteys ei katkea eikä instrumentti (=Aulikki) jää ilman suojausta. Jos tämä jäisi tyhjäksi, hopealanka katkeaisi ja hän kuolisi.

Carmen on 9-vuotias enkelityttö, joka käyttäytyy lapsen lailla, ottaa toisinaan innoissaan tanssillisia askeleita, naksauttaa välillä suullaan, nousee polvilleen tuolille ja kertoo vaikkapa siitä, kun poni luuli hänen sormeaan porkkanaksi ja puraisi niin, että siinä on nyt lasta. Välillä hän hörppää vettä, jota James, avustaja, tuo. Onko kaikki hyvin? Onko kaikki ihan hyvin hyvin? hän kysyy välillä valoisasti hymyillen. Hän sanoo kulkevansa aina Plaamien mukana ja valvovansa, etteivät kuskit nukahda rattiin. Tulomatkalla hän kertoo saaneensa viestin Mainuan kohdalla, että tää on paikka, jossa instrumentti syntyi.

Ensimmäisen laulun kajauttaa naisääni, sitten mies ja kolmannessa laulussa nais- ja miesääni vuorottelevat. Ääni kaikuu mahtavana, täyttää salin, kuuluu hyvin ilman mikkiäkin. Kun Tamara Lund aloittaa Sinun omasi, en pysty estämään kyyneleitä; muistojen koskettava vuo virtaa - muistanhan tuon laulun syntymän ja senjälkeisen tragedian. Samoin käy Jamppa Tuomisen Aamu toi, ilta vie kanssa... No, minähän satun olemaan muutenkin niin kovin pisaroivaa sorttia ettei tuo nyt mikään ihme olekaan. Lauluja tulvii eri kielillä, on suomen lisäksi ranskaa, englantia, italiaa, saksaa, venäjää... Kerran jo tulossa ollut esiintyjä peruu ja toinen astuu tilalle laulamaan Orvokkeja äidille. Tuntuu kuin äitini seisoisi siinä vieressä muistuttamassa, että orvokeistahan minäkin lauloin viedessäni viime äitienpäivänä kukkia haudalle. Ja räystäät tippuvat jälleen...

Abbedissa, joka tulee seuraavaksi instrumentin sisään välittää sanomia ja viestejä tuonpuoleisesta. Lähempää nähtynä instrumentin silmät ovat jotenkin kummalliset, pupillit ovat isot ja mustat. Lähestyessään sanoman vastaanottajaa hän sanoo Olen linjalla, kiitän ja Tarkistan, kiitän.

Hänen ruvetessaan puhumaan kirjoittamisesta, tarkemmin sanottuna eräänlaisista muistelmista, sydämeni riehaantuu tikuttamaan kuin vanha Singeri, sillä olen varma, että siinä se pyytämäni merkki nyt on ja piilotan katseilta polvillani kirjoitusalustana toimivan uusimman kirjani, joka on eräänlainen muistelma sekin, siinä vain lapsuudenmuistot on piilotettu satujen sisään. Se on mukanani, koska se on menossa eräälle ystäväpariskunnalle. Kuitenkaan en virka sanaakaan, sillä nimi Atte ei kerro minulle yhtään mitään. Abbedissa tiedustelee eräältä varttuneemmalta mieshenkilöltä ensin, tämä pudistaa päätään, sitten Kainuun Sanomien toimittajaltakin, mutta tämä vakuuttaa kirjoittavansa vain työkseen. Yhä Abbedissa katselee takariville. Mieleeni juolahtaa, että kyllä hänen pitäisi oikeastaan tietää, kenen luokse mennä. Kun sitten eräs lähelläni olevista naisista alkaa puhua naapurin Aten valokuvista, vakuutun, ettei minusta taida todellakaan olla kysymys. Kuuntelen kuitenkin vanhemman naishenkilön lähettämää viestiä tarkasti. Siinä puhutaan auttamisesta ja kiitollisuudesta, valon tuomisesta. Sanon mielessäni äidille, että anteeksi, kun en rohjennut edes kysäistä, enhän halunnut nousta näkyville, mutta kiitos, tiedät kuitenkin, että kätkin nuo sanat sydämeeni kuin ne olisivat olleet minulle... Sillä eikö jokaisen viestin perimmäisenä tarkoituksena olekin opastaa kaikkia kuulijoita? 

Johan minä nyt hulluja kuvittelinkin! Että minulleko muka... Silti mielessäni kuiskii äykkäpäinen pieni ääni, että eikö hänen todellakin olisi pitänyt tietää...

Salissa on kylmä ja Carmen pyytää yleisöä nousemaan seisaalleen, kysyy, mitä laulettaisiin. Joku ehdottaa Rakastan elämää ja Georg Ots laulaa sen venäjäksi ja suomeksi sekaisin, yleisö verryttelee seisaallaan ja supisee mukana varovaisesti.

Tohtori Hermann opastaa terveysasioissa. Hän tulee esiin vasta toisessa osiossa, Tohtori Hermannin seminaarissa. Tässä vaiheessa yleisöä on enää jonkin verran yli 30. Hermann pitää alustuksen, ehdottaa keskustelua siitä, miten kestämme tämän elämän ja sen tuomat haasteet ja kokemukset. Pohdittaisiin, miksi jouduimme kunkin tilanteen eteen. Hän tähdentää, ettei ketään ole mihinkään pakotettu, jokainen on vapaaehtoisesti valinnut tehtävänsä eikä mikään kokemus ole turha, vaan se on oiva kasvun paikka. On tärkeätä kohdata ne myrskytkin.

Sitten hän pyytää yleisöä kysymään terveysasioista. Kainuulainen jäykkyys sulaa hitaasti ja vähitellen kysymyksiä nousee. Ihan nykyaikaisia ohjeita tohtori antelee, ei mitään vanhoja ensimmäisen maailmansodan aikaisia käsityksiä. Tohtori etsii välillä jotain sanaa, antaa Jamesille englanninkielisen vastineen ja tämä suomentaa sen.

Hermann tähdentää vastuun kohdistamista omaan itseen, sillä kehityksen tie velvoittaa siihen. Omat teot ja ajatukset ovat kunkin elinvoimaa tai tyhjyyttä. Jos pelkää tiettyjä asioita tapahtuvaksi, juuri se pelkotila vie elinvoimaa. Huumori välähtelee siellä täällä ja saa yleisön keskuuteen naurunhyrinää. Liikunnan tärkeyttä hän korostaa, sillä putkistot likaantuvat, jos ei liiku. Magneettihoitoja hän korostaa niin ikään solujen aineenvaihdunnan takia, samoin infrapunasukkia, jos jalat ovat kylmät. Lopuksi hän vakuuttaa, että hoitamalla itseämme arvostamme samalla Korkeinta.

Lopussa Carmen kehottaa elämänmyönteisyyteen, kiittää kaikkia, maestroa, Jamesia ja yleisöä. Hän pyytää meitä jokaista viemään valoa maailmaan. Sitten hän lupaa laskea instrumentin takaisin. Seppo lukee Isä meidän -rukouksen ja Aulikki palaa. Hän palautuu hitaasti ja juo Jamesin tarjoamaa vettä, on väsynyt. Yleisöä pyydetään olemaan mahdollisimman hiljaa, sillä hän kokee kaikenlaiset äänet tässä vaiheessa valtavan voimakkaina. Hän ei tiedä jälkeenpäin tapahtumista mitään. Olisin halunnut kysyä, missä hän tämän kuluneen ajan vietti, mutta tietenkään nappisuuni ei aukaise nappejaan ja kysymys jää tekemättä.

Jos tämä on huijausta, niin se on erittäin taitavaa sellaista ja sen verkkoihin on tarttunut jo miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa.

Linkkejä Plaameihin liittyen, epäilijöitä unohtamatta:

http://www.sateenkaarisanomat.net/artikkelit/nro_19/aulikki_plaami.html


http://www.skepsis.fi/lehti/2008/2008-1-jarvinen4.html

http://www.gateofheavenchapel.com/files/Kirja2.html