TAPPISTA MIKÄ TAPPISTA

On se tappista joskus. Kirjoittaminen. Pihlasta kertova kolmas tekele meinaa nimittäin jäädäkin sellaiseksi, tekeleeksi, se tyssäsi tuosta noin vaan ja junnaa nyt paikoillaan. En saa siihen otetta, on kuin pehmeätä hiekkadyynirinnettä yrittäisi nousta; kun otat askeleen, liu'ut kaksi takaisin. Ja sehän jos mikä ketuttaa, turhauttaa ja imee kuiviin.

Oli ihan pakko värkätä välillä muutakin ja kun olin jo tovin joutunut tekemisiin nettirakkautta sivuavien artikkeleiden, yhteisö- ja lehtikirjoittelujen ynnä elävässä elämässäkin sattuneiden tapausten kanssa, paneuduin asiaan. Ihan kokeeksi vain. Uteliaisuuttani. Ja olihan se kiehtovaakin, tavallaan... 

Eläydyin kuvitelmiini ja kuinka ollakaan, ne sieppasivat minut mukaansa, laittoivat näppäimistön laulamaan. Ja niin syntyi eräänlainen proosarunoelma, ehkä hieman turhan hieno nimitys näin omalle tuotokselle, mutta jokin sellainen se on, proosan ja runon sekasikiö. En tiedä, pääseekö se koskaan julkisuuteen, mutta tyytyväinen olen - jotain sentään sain aikaan; ei se sanojen juoksu mihinkään olekaan tyrehtynyt, aihe vain taitaa olla syypää siihen, että jokin juttu jää polkemaan paikalleen. Tosin itsekritiikkikin on aika tiukka portti tekstin kululle.

Mutta nyt voinen taas iskeä sen vanhan tarinan kimppuun uudelleen, ehkä se nyt levättyään hyväksyy minut,  imaisee sisäänsä ja pääsen lopettamaan nuoruusajan muistelut. 
Viimeisin ns. elämänjuonikirjakin olisi jo melkein valmis, mutta en voi julkaista sitä ennen tätä meneillään olevaa tekelettä, jukuroivaa. Joten katotaan ny...