UUSI USKONLAHKOKO?

"Sukupuolen korjaukseen haluavien nuorten tyttöjen määrä on noussut voimakkaasti", kertoo Iltalehti. Onko tässä eräänlainen uusi fanaattinen uskonlahkobuumi, jossa määrätietoisesti ohjaillaan kasvun herkässä vaiheessa olevia lapsia hurmaantumaan sokeasti mukaan ymmärtämättä, mitä kaikkea se merkitsee? Eikä alaikäisten (!!) vanhemmilla ole siihen sananvaltaa - heiltä voidaan jopa viedä huoltajuus, jos vastustavat! Tämän päivän terapiakäytäntöjä ohjaavien ja niitä toteuttavien ihmisten toimintatavatkin ovat vähintäänkin kummallisia - voisi sanoa jopa, että sekopäisiä. Onko siis ihme, että maassamme on yhä enemmän ja enemmän mielenterveysongelmaisia? 😳

Tämäntyyppisiä ajatuksia nousee väkisinkin mieleen, sillä vasta nyt ruvetaan selvittämään sukupuolen korjausleikkausta katuvien määrää, sillä heitäkin on, vaikka heitä kuulemma kielletään kertomasta siitä, etteivät siten vetäisi tavallaan mukaansa koko transyhteisöä, jonka joukossa on tietenkin enin osa heitä, joille sukupuolen vaihdos kaikkine vaiheineen on parantanut heidän elämäänsä ratkaisevasti... Mutta palaaminen takaisin entiseen sukupuoleen on iso ja raskas prosessi eikähän sitä kokonaan kaikilta osin pystytä edes palauttamaankaan.

Mutta jos tuntee olevansa väärässä kehossa, niin eikö riittäisi se, että pukeutuisi ja käyttäytyisi sen oikeaksi tuntemansa sukupuolen mukaisesti eikä antaisi leikellä itseään ja sekoittaa maailmaansa hormoneilla? Tosin tietenkin, jos joku aidosti tuntee vasta sukupuolen korjaamisen jälkeen olevansa täysin oma itsensä, se ei vielä riitä, joten kai korjausleikkauksilla on tarkoituksensa, mutta ne tulee läpikäydä vasta täysi-ikäisenä, ja onneksi Suomessa ei ainakaan vielä leikata alaikäisiä. Tosin maamme lakimaailmakin on niin ihmeellinen, ettei yhtään kummastuttaisi, jos sekin vielä muuttuu.

"Nuorten vertaisryhmissä annetaan vinkkejä, mitä tutkimuksissa kannattaa sanoa, jotta saa transdiagnoosin." Laitetaan siis sivusta valmiiksi sanoja suuhun, joita sitten uskollisesti toistetaan kuin raamatullisia jakeita?

Minulle on ihan sama, miten aikuiset ihmiset antavat leikellä itseään ja hyväksyn heidät ja heidän ratkaisunsa sekä arvostan heitä samanlaisina ihmisinä kuin muitakin, sillä jokaisella on oma ihana ihmisarvonsa ja oikeus toteuttaa itseään siten kuin haluaa, mutta omaa tietään etsimässä olevien lasten ja nuorten elämän sorkkimista en hyväksy, en edes transdiagnoosiin johtavan tutkimuksen aloittamista ennen täysi-ikäisyyttä! Katson jo sen olevan lapsiin kohdistuvaa manipulointia ja väkivaltaa. Vakavissa kriiseissä kiemuroivan lapsen auttamiseen on löydyttävä muita keinoja, sillä eihän kaikki murrosikäisen tuntemat ahdistukset ja oman vartalon inhoaminen voi mitenkään johtua siitä, että on muka syntynyt väärään kehoon! 

MUTTA JOS lapsi ihan tosissaan kärsii tunteesta/tiedosta väärään kehoon joutumisesta, häntä on autettava, mutta ei mitenkään radikaalein keinoin. Niiden aika on vasta kun hän on täysikäinen.

Jos joku ei nähnyt tätä ohjelmaa telkkarista, niin sen voi halutessaan katsoa Areenasta.

EETVARTTIA

No niin, nyt olen terapoinut itseäni kirjoittamalla jo vuosikymmenen verran, vetänyt sanoillani mieleni irti upottavista soista ja kiehuvista ukkosmyrskyistä. Aloitin nimittäin julkisen kirjoittamisen vuonna 2005 (salaahan olen harrastanut sitä jo 12-vuotiaasta asti), ja sen tuloksia on näkyvillä mm. tässä blogissa.

Sielulle on tehnyt tosi eetvarttia keskittyä etsimään tarpeeksi tarkasti kuvaavia sanoja tunnetiloillensa ja käyttämäni eräänlainen dramatiikkakin kiteyttää ajatukset ilmaisuun, joka sitten ikään kuin salaman leimahduksena pääsee purskahtamaan ja purkautumaan räjähtäen ryöppyävinä kuohuina.

Kärjistänyt olen paljon, maalaillut sanojen kultaisella siveltimellä tai viillellyt reippaasti säilällä, ainakin viime vuosina, (aiemminhan se taisi ollakin jonkinlaista pehmolällyä, onnellista lepertelyä hetkistä, joita luulin aidoiksi), ja eräänlaisena uhkarohkeana heittonakin, odotteluna, josko joku rohkelikko uskaltautuisi jopa kommentoimaan tiettyjä pakinantekeleitä, sillä sellaisiksihan ne oikeastaan olen tarkoittanutkin.

Ja yksityistä palautetta olen kyllä saanut jonkin verran, mutta olen ottanut ne itselleni - oppiakseni ehkä jotakin - mutta kovinkaan moniin tunteiden ilmaisuihin ei ole uskallettu kommentoida. No, ei haittaa, tämä nyt vain oli tällainen "blogi", lähes omalla nimellä uskallettu heittäytyminen. Toivottavasti kukaan ei ole loukkaantunut kirjoituksistani, niistä pahoista nimenomaan.

Nyt odottelen kolmannen Pihla-kirjan toista vedosta korjattavakseni.